Futisreissu Englantiin (ja Walesiin) elokuussa 2005

Osa VI: keskiviikko 24.8.2005, Blackburn

Keskiviikkona oli vuorossa iltamatka Blackburniin. Syy lähteä kohti tätä synkän kuuloista paikkaa oli illalla pelattavassa valioliigan ottelussa Blackburn Rovers vs. Tottenham Hotspur. Sinänsähän ottelu oli valittu vain läheisen sijainnin vuoksi, mutta myös sen vuoksi, että nykyisin kotijoukkueen riveissä leipäänsä hankkii Shefki Kuqi ja vierasjoukkueen riveissä Teemu Tainio, molemmat kotimaamme maajoukkuemiehiä.

Lähtöön ei ollut kiire, sillä matka kestää vajaan tunnin junalla ja ottelu alkoi vasta paikallista aikaa klo 20. Edellisen illan taksikuski oli vielä kaiken lisäksi pelotellut meitä määränpäässä odottavalla apatialla, joten matkaväsymyksen painaessa joukkiomme päätti nukkua aamusta hivenen pidempään. Näin tapahtuikin ja rauhallisen heräämisen jälkeen suunnistimme keskustaan aamiaiselle. Esko oli bongannut aiemmin metro shuttlen reitin varrelta makunystyröitä kiihoittaneen mestan, josta saisi mahdollisesti kasata enemmän mannermaista aamupalaa omaan makuun. Paikka olikin hieno, mutta kallis. Sieltä sai isoja täytettyjä patonkeja, joihin sai valita itse sisuskalut maittavasta valikoimasta. Tytöt kuuntelivat sönkkäyksiämme ja saivat kuin saivatkin niistä selvän patonkien mahtavasta sisällöstä päätellen. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että patongit olivat todellakin vapaavalintaisia, jopa niin paljon, että voitelemiseen käytettävän levitteenkin sai valita itse.

Aamiaisen jälkeen olikin jo iltapäivä ja aika lähteä matkaan. Junamatka oli sitä normaalia jyystöä. Perillä katselimme hetken ja päätimme sen jälkeen lähteä kävelemään kohti Roversin kotiluolaa Ewood Parkia, jossa meillä pitäisi lipunmyynnissä odottaa etukäteen Eskon tilaamat matsiliput. Perille oli sangen pitkä matka, jopa reilun puolen tunnin kävelymatka. Liput löytyivät ja sen jälkeen kävimme ihmettelemässä paikallisen fanikaupan. Fanikaupassa oli alennusmyynnit menossa tavallisten urheiluvaatteiden osalta ja allekirjoittanut Jussin kanssa kiinnostuikin asiasta. Sen sijaan Jukkaa ja Eskoa alkoi kiinnostaa pintti olutta stadionilla olleessa kuppilassa, jonne he päättivätkin lähteä edeltä. Seurannut tapahtumasarja onkin niin erikoinen, että se ansaitsee oman kappaleensa.

Allekirjoittaneen ja Jussin saapuessa kuppilan sisäänkäynnille oli vastassamme kaksi jääkaappipakastimen kokoista tummaan pukuun sonnustautunutta ovimiestä, jotka kyselivät sitä mistä me olemme kotoisin. Kerrottuamme olevamme Suomesta, totesivat he toveriemme olevan jo sisällä ja antoivat meille sisäänpääsyliput. Kyse ei nimittäin ollutkaan mistään aivan tavallisesta pubista, vaan ennen matsia avoinna olevasta kutsuvieraille ja hienomman kausikortin omistajille tarkoitetusta ravintolasta, jossa jengi oli puvut päällä ja vetivät sapuskaa seisovasta pöydästä. Ekin ja Jukan tullessa sisään olivat ko. ovimiehet jossain ja kukaan ei ollut kysellyt heiltä yhtään mitään. Esko oli mennyt varaamaan pöytää ja Jukka hakemaan tuopit tiskiltä. Siinä vaiheessa kun Jukka oli saanut tuopit käsiinsä oli toinen näistä ovimiehistä tullut kyselemään poikien sisäänpääsyyn oikeuttavien tikettien perään, johon pojat esittelivät meidän matsilippuja. Siinä vaiheessa kaikille valkeni, että on tapahtunut erehdys, mutta koska Jukka oli jo ehtinyt tuopit ostaa ja järkkäreille valkeni etteivät pojat ole paikallisia, niin he alkoivat ystävällismielisen keskustelun, jonka aikana järkkäreille valkeni kotimaamme. Siihen järkkäri totesi, että "well, close enough" ja löi Jukalle käteen sisäänpääsyliput. Jukka isona miehenä tietysti tinkasi liput myös vielä saapumattomille allekirjoittaneella ja Jussille. Muut menevät näemmä sinne minne pääsevät, mutta Mikkelin mies menee sinne minne haluaa. Siellä me sitten otimme tuopit hivenen hienohkossa seurassa. Heh. Kyllä siinä pukupettereillä oli katseista päätellen ihmettelemistä.

Ennen ottelua menimme vielä taksilla keskustaan ja kävimme syömässä paikallisessa ravintelissa. Blackburnista ei ole hirvittävästi kerrottavaa, mutta ei se nyt sentään sellainen tuppukylä ollut kuin mitä etukäteen peloteltiin. Vessat kuitenkin pitää reissulta muistaa dokumentoida, joten mainittakoon tuosta ruokaravintolasta pikanttina yksityiskohtana sen verran, että miesten pisuaarin yläpuolella oli vitriinissä henkilökunnan paikoilleen laittamia päivän lehtien urheilusivuja, joita sitten sai lueskella hoitaessaan tyhjentäytymistä. Emme tarkistaneet löytyikö vastaavia naisten puolelta. Takaisin stadionillekin ajoimme taksilla, sillä etäisyys ei ollut niitä lyhyimpiä ja tiesimme stadionilta poistuessamme joutuvamme todennäköisesti kävelemään tungoksessa. Itse stadion on hienohko ja meidän paikkamme olivat aivan paraatipaikoilla. Matsi päättyi maalittomaan tasapeliin, mutta osoittautui silti laadullisesti parhaaksi reissumme otteluksi. Peli oli nimittäin peribrittiläistä fyysistä vääntöä, jossa meidän poikamme Shefki ja Teemu ovat parhaimmillaan. Etenkin Kosovon kasvattimme oli omassa roolissaan yrittäessään rajulla ja raatavalla karvauksellaan riistää vierasjoukkueen puolustajilta palloa. Vaikka taidot eivät juuri mihinkään riitäkään, niin se mies ei anna tuumaakaan periksi ja ainakin kotiyleisö tuntui asiasta tykkäävän, sillä Shefki sai vaihtoon tullessaan standing ovationit eli kotimaisittain ilmaistuna kotiyleisö taputti seisaallaan hänelle.

Pelin jälkeen junalle ja majapaikkaan naapurin ruokapisteen kautta, josta tällä kertaa mukaan tarttui paikallinen kanacurry. Sekin oli aivan järkyttävän iso annos. Ja nukkumaan.

Seuraavaksi osa VII eli osin päiväreissu Yorkiin ja osin oleskelua Manchesterissa tai takaisin pääsivulle.

Päivitetty 20.2.2006, reportterina Hapa