Kiljuhanhi

Takaisin

Kiljuhanhien kasvatus ja istutus

 

Kiljuhanhien tarhaus Suomessa

Pentti Alho

Kiljuhanhen tarhauksella Suomessa on monivaiheinen historia, jota hahmottelemme. Tarhauksen tulevaisuus näyttää nykyisin valoisalta, mutta vaikeuksia ei pidä aliarvioida. Kerromme kokemuksiamme ja suunnittelemme toimintatapoja.

Tapahtunut tähän mennessä:

Kiljuhahen tarhaus aloitettiin WWF:n toimesta Suomessa vuonna 1986 tuomalla Ruotsista Hailuotoon kaksi paria, ja jo samana keväänä kuoriutui viisi poikasta. Hanhet lisääntyivät ja ensimmäiset istutettiin maastoon 1989, jolloin poikastuotannon lisäämiseksi myös perustettiin toinen kiljuhanhitarha Hämeenkoskelle. Tämä olikin onnekas päätös, sillä Hailuodon tarhalla todettiin lintutuberkuloosi, joka tosin saatiin saneerattua pois.

Hämeenkosken ensimmäiset kiljuhanhet tuotiin Hailodosta ja myöhemmin hankittiin lisää Ruotsita, Saksasta, Tanskasta ja Belgiasta. Tarhaa laajennettiin ja parannettiin vähitellen moninkertaiseksi ja se varustettiin mm. hanhiparven osittamiseen sopivilla suljetuilla laidunalueilla ja kolmella suurella talvihallilla, joista yksi on puolilämmin. Kaikille pareille on 25 - 30 neliömetrin erillinen pesimäossto, jossa kussakin on raikas vesiallas sekä pesäkatos. Tarhalla on kaikkiaan 50 suljettavaa osastoa.

Kiljuhanhet menestyivät alusta asti, mutta kiljuhanhi lisääntyy niin luonnossa kuin tarhassakin hyvin hitaasti, pesiihän se aikaisintaan kolmantena kesänään eikä sitä voi munittaa poistamalla munia pesästä, kuten tehdään kanoille ja kesyhanhille. Munista osa jää kuoriutumatta. Istutuksiin käytetyt poikaset ovat tietenkin poissa tarhauksesta. Istutustauon alettua 1998 Hämeenkosken kiljuhanhet lisääntyivät kuitenkin ja parhaimmillaan niitä oli 133 - kolmasosa maailman tarhalinnuista ja melkein yhtä paljon kuin Ruotsissa ja Norjassa oli luonnossa kiljuhanhia yhteensä.

Istutustauko johtui Suomen kokeilujen huonoista tuloksista, joista kerrotaan toisaalla tässä lehdessä. Samaan aikaan Oulun yliopiston tutkijat Jaakko Lumme ja Minna Ruokonen etsivät eri seuduilta keräämistään kiljuhanhinäytteistä perimän eroja kiljuhanhen levinneisyyshistorian selvittämiseksi. Mukana oli ruotsalaisperäisiä näytteitä tarhalinuista, ja näistä löytyi tutkijoiden yllätykseksi mitokondrio -DNA-haplotyyppi, jota ei ollut heidän muussa aineistossaan ja joka lisäksi suuresti muistutti tundrahanhen vastavaa. He pitivät varmana, että lajit olivat risteytyneet ja epäilivät niin käyneen tarhauksen alkuvaiheessa - emolinnuthan oli hankittu Euroopasta, jossa niitä oli kasvatettu tarhaoloissa jo kauan. Tämän lisärasitteen vuoksi rahoittajat hylkäsivät Hämeenkosken kiljuhanhet. Huonon istutusmenestyksensä takia ei hanketta vetänyt WWF välittänyt enää hankkia tai valikoida tilalle parempiakaan, vaan tarha jätettiin oman onnensa nojaan. Suomen kiljuhanhet olisi menetetty, elleivät yksityistet suojelijat olisi pelastaneet niitä.

Tietoruutu:

Mitokondriot ovat soluelimiä, joissa on omaa DNA:ta. Ne periytyvät suoraan äidiltä jälkeläisille, joten mitokondrio-DNA kelpaa esiäitien tutkimiseen. Mitokondrioiden DNA ei vaikuta eliön ominaisuuksiin, kuten ulkonäköön, mutta sitä on helppo tutkia ja se muuntuu sopivaa vauhtia, jotta tuhansien tai kymmentientuhansien vuosien aikatalulussa tapahtuvia eroja voi seurata. Ilmiasuun vaikuttava perimä on kromosomien DNA:ssa, joka periytyy puoleksi kummaltakin vanhemmalta. Lisätietoja perinnöllisyystutkimuksesta on R. Winkin artikkelissa yllä.

Hämeenkosken kiljuhanhien mitokondrio- ja myös tuma-DNA tutkittiin 2001 Venäjän tiedeakatemian alaisessa ekologian ja evoluution Severtsov Instituutissa, joka suositteli tundrahanhityyppistä mitokondriota kantavien kiljuhanhien kasvattamista toistaiseksi erillään muista ja muiden käyttöä istutukseen. Lisätutkimuksia suositeltiin siinä toivossa, että mitokondrioidensa vuoksi eristetyt linnut sittenkin voisivat myöhemmin kelvata istutukseen ja rikastuttaa tarhakanannan perimää. Vuoden 2007 suurtutkimuksessa onsitemmin varmistunut, että suositus oli viisas: tundrahanhityyppiset mitokondriot eivät sittenkään ole osoitus risteymistä, vaan luonnon kiljuhanhillakin on niitä ja syykin tiedetään.

Kokemus on osoittanut, että istuttamisessa on käytettävä sijaisemoja. Yksityistämisetään alkaen Suomen kiljuhanhiprojekti on keskittynyt toisaalta hoitamaan tarhalintuja, toisaalta valmistautumaan ruotsalaistyyppisen istutusmentelmän käyttöön. Yhdessä Jyväskylän yliopiston kanssa kokeillaan, muutavatko merkityt tai satelliittiseuratut valkoposkihanhipoikueet istutuspaikalta Hollantiin. Kiljuhanhenpoikaset ovat oikeastan liian arvokkaita epävarmoihin testeihin, mutta muutamia on kuitenkin käytetty ja - mikä parasta - havaittu talvella juuri oikeassa paikassa. Enimmäkseen poikaset on pidetty kasvatettavina edelleen ja parhaimmillaan Hämeenkoskella oli jo 133 kiljuhanhea. Pahaksi onneksi niistä menetettiin kolmasosa joulukuussa 2005, jolloin tapahtui ainutlaatuinan sääilmiö. Talvinen ukkospilvi vyöryi Hämeenkosken yli ja satoi muutamassa tunnissa puoli metriä tiivistä nuoskalunta. Tie ja sähkö olivat poikki eikä tarpeeksi apua saatu, vaan tarhaa kattavat verkot romahtivat ja repesivät lumikuorman alla, jolloin hanhia pääsi karkuun. Vain kolme palasi tarhalle - muista ei ole saatu tietoja, vaikka ne on värirengastettu. Rakennelmat on runsaassa vuodessa korjattu ja vahvistettu, mutta menetettyjä kiljuhanhia ei saa takaisin. Uusien kasvattaminen veisi vuosia; menetys vastaa kymmenen vuoden kasvatustyötä. Täydennystä on hankittava ulkomailta.

Tapahtuu seuraavassa vaiheessa:

Kansainvälinen luonnonsuojelujärjestö IUCN on julkaisssut tunnetut ohjeet istutushankkeiden edistämiseksi. Ohjeet ovat osoitteessa http://www.iucn.org/themes/ssc/pubs/policy/reinte.htm ja niiden mukaan istutus on vaikea toimenpide, joka on valmisteltava ja toteutettava huolellisesti. Erityisesti luontoon pitää vapauttaa vain parhaita saatavissa olevia yksilöitä, mieluiten paikallisen alkuperäiskannan jälkeläisiä. Euroopan yhteinen istutuskanta muodostuu tällaisista kiljuhanhista. Ruotsiin on lisäksi lähivuosina tulossa yhteensä 30 lintua suoraan Venäjältä luonnosta.

Tarhauksen perimmäisiä tavoitteita on kaksi. Ensinnäkin ylläpidetään tarhoissa kiljuhanhikantaa siltä varalta, että laji kaikista yrityksitä huolimatta kuolisi sukupuuttoon. Tähän riittäisi Suomen osalta ehkä muutama terve pari kussakin sopivassa eläintarhassa, siis ainkin Korekasaaressa, Ranualla ja Ähtärissä. Hämeenkosken suurtarhaa tarvitaan toiseen tavoitteeseen, lajin palauttamiseen luontoon. Ottamalla huomioon tietomme kiljuhanhien pesimätuloksista ja kuolleisuudesta tarhassa ja luonnossa voi laskea, kuinka suuri tarha tarvitaan aluksi, jotta luontoon voisi päästää esimerkiksi 18 poikasta vuodessa ilman, että tarhalinnut loppuvat ja myös sen, kuinka monta kiljuhanhea eläis lopulta vapaana Suomessa esimerkiksi vuonna 2025. Tässä yksi sellainen laskelma:

Kuvaan on piirretty tarhahanhien määrät olettaen, että niitä on aluksi 70, että ne lisääntyvät ja kuolevat nykyiseen tapaan ja että luontoon siirretään vuodesta 2010 alkaen vuosittain 18 poikasta - tai sitten kaikki, mitä tarhalla on. Pienet pylväät kuvaavat istutusmääriä. Näkyy, että tarha ylikuormittuu liialla istuttamisella. Mutta ajatellaan, että tavoite ei ole suuri tarhakanta vaan suuri vapaa kanta vuonna 2025, jolloin ohjelma näyttää jokseenkin järkevältä. Seuraava kuva kertoo, miten luonnon kanta kehittyisi tällä suunnitelmalla, jos oletetaan, että olosuhteet ovat Suomen luonnossa yhtä hyvät kuin Ruotsissa.

 

Kiljuhanhen Ystävien tavoite, 250 kevätyksilöä eli 100 pesivää paria, ei saavuteta, vaan siitä jäädään jälkeen 40 prosenttia. Pientä parannusta voi saada parantamalla olosuhteita tarhalla tai luonnossa tai sitten valitsemalla vielä edullisempi istutusohjelma, mutta suurta eroa ei näin synny. Ainoa realistinen tapa tavoitteen saavuttamiseksi on hankkia lisää lintuja tarhalle heti alkuun. Yllä hahmotellulla tarhausohjelmalla 100 parin tavoite on vuonna 2025 mahdollinen, jos heti aloitetaan 117 tarhalinnun parvella. Hämeenkoskella pystyttäisiin pitämään tuollaista lintumäärää, mutta missään ei ole myytävänä viittäkymmentä geenipuhdasta kiljuhanhea, etenkään aikuisia pareja. Huono markkinatilanne johtuu siitä, että maailman kaikki ylimääräiset kiljuhanhenpoikaset on vuosina 2007 ja 2008 varattu istutettavaksi Ruotsiin. Todennäköisesti ultrakevyet lentokoneet pitävät koelentojen jälkeen muutaman vuoden tauon, jonka aikana arvioidaan tulokset ja hankitaan päähankkeelle rahoitus. silloin on meillä tilaisuus täydentää Suomen kiljuhanhikanta sopivan kokoiseksi.

 

Kullakin kiljuhanhiparilla on oma 20-30 neliömetrin pesimäosasto. Tässä 10 osastoa talvilevossa. Pesintää ei häiritä kameralla!

 

Hämeenkoskella voi ympäri vuoden pitää kahta täysin erillistä hanhiparvea, koska niille on talveksi eri hallit. Kesäaikaan on erillisiä laitumia peräti viisi.

Lopuksi:

Kiljuhanhen kasvatus Hämeenkoskella jatkuu ja laajenee lähivuosina. Kokemus osoittaa, että yli sadan linnun tarha on liian suuri yhden ihmisen hoidettavaksi. Suuren henkilökunnan palkkaaminen tulee kalliiksi. Hanhien jakaminen usealle tarhalle ja vapauttaminen jo varhaisessa vaiheesssa luontoon olisi edullista ja vähentäisi ainakin tarttuvien tautien ja muiden onnettomuksien aiheuttmaa riskiä. Siksi pitäisi oikestaan aktivoida Hailuodon vanha tarha tai perustaa kokonaan uusi. Jokainen tarha vaatii toisaalta kokopäivätoimisen hoitajan ja tälle lomittajan-apulaisen. Kallis juttu! Halvemmaksi tulee ehkä kuitenkin yksi suurtarha. Selvitettävä olisi, millä kustannuksilla esimerkiksi Saksasta voisi pian tuoda maahan kymmeniä kiljuhanhen munia valkoposkihanhien alla haudottavaksi tai tarhaemoiksi kasvatettaviksi. Ruotsista niitä ei ainakaan saa - Venäjän tuonti ei riitä korvaamaan erehdyksessä hävitettyjä lintuja eikä Öster-Malman tarha pysty tuottamaan lähellekään niitä poikasmääriä, joita Ruotsi tarvitsee oman tavoitteensa, 200 pesivän parin saavuttamiseen vuonna 2025.

 

 

Kiljuhanhien istutustapojen vertailu

Pentti Alho ja Erkki Kellomäki

Ruotsin istutusprojektilla on ollut menestystä samalla kun Suomen Lappiin tehdyt istutukset epäonnistuivat. Miksi? Kokemuksesta kannataa oppia monesta systä. Yksi syy on asian taloudellinen puoli. Kljuhanhen kasvattaminen ja istuttaminen maksaa nimittäin suunnilleen 1000 euroa. On kulunut 20 vuotta istutushankkeiden aloittamisesta. On aika koota kertyneet kokemukset.

Tulokset

Ruotsiin istutettiin parissa vuosikymmenessä 350 kiljuhanhea ja niistä on muodostunut sinne pieni, mutta istutuskatkon aikana elinvoimaisuutenasa osoittanut kanta.

Suomeen hieman myöhemmin istutetuista 150 ei yhdenkään tiedetä pesineen. Suomen viimeinen tunnettu kiljuhanhenpesintä on vuodelta 1995.

Menetelmät

Ruotsissa kiljuhanhenmunat haudotettiin luonnonvaraisilla valkoposkihanhilla ja sitten vastakuoriutuneet poikaset kasvattivanhempineen siirrettiin läheiselle tarhalle.

Suomessa kiljuhanhet saivat itse hautoa tarhalla ja poikaset leimautuivat luonnollisiiin vanhempiinsa.

Ruotsissa valkoposkipari kiljuhanhenpoikasineen vietiin Lappiin autolla ja vapautettavaksi tunturiin helikopterilla, kun poikaset olivat 6 - 7 viikon ikäisiä, juuri oppimassa lentämään ja välttymään pedoilta.

Suomessa kiljuhanhiperhe - useassa tapauksessa pelkkä emo pokasineen - vietiin autolla ja lentokoneella Lappiin, kun poikaset olivat vain 1-3 viikon ikäisiä. Vuonna 1997 tarkkailtiin vapautettua poikuetta. Kahdessa viikossa kettu tappoi sekä emon että poikaset.

Muutto ja talvehtiminen

Ruotsiin istutettujen kiljuhanhien syysmuuttoa on ollut helppo seurata, sillä todennäköiset levähdyspaikat tiedettiin ennakkoon. Valkoposkihanhet suosivat nimittäin joenrantaniittyjä ihmisasutuksen ja Pohjanlahden rannikon tuntumassa. Keväällä muutolta palasi peräti 80 prosenttia poikasista.

Suomessa luontoon laskettuja kiljuhanhia tarkkailtiin jonkin aikaa. Myöhemmin niistä saatiin hajahavaintoja useista eri maista. Mahdollisesti jotkut olivat seuranneet metsähanhiparvia. Yksittäisiä lintuja nähtiin myöhemmin Inarissa. Pesintöjä ei tunneta.

Havainto: Ruotsin istutusten onnistuminen perustuu seuraaviin seikkoihin:

Johtopäätös:

Istutuksia ei kannata tehdä ilman sijaisvanhempia. Niiden ei kuitenkaan ole pakko olla valkoposkihanhia. Voi myös kokeilla kanadalaisen William Lishmanin keinoa, jossa sijaisemona on ihminen ja ultrakevyt lentokone. Aikanaan voi ehkä olla mahdollista lisätä munia uuden kannan kiljuhanhien pesiin.