Ilkka Koivisto 17.08.00
ARVOISA VASTAANOTTAJA
Toivon, että tämä kirjeeni tavoittaa mahdollisimman monta niistä, jotka ovat tavalla tai toisella osallisia kiljuhanhen suojeluhankkeisiin, lajin, jota kohtaan tunnen edelleenkin huomattavan runsasta lukkarinrakkautta, vaikka jo vuosia sitten luovuin liiallisen virkatyömäärän takia hankeaktivistin roolista.
Kiljuhanhen suojelun tämänhetkinen tila alkoi selvitä minulle vasta viime keväänä, kun kävin työmatkalla Limingassa ja luin sen luontokeskuksen informaation kiljuhanhesta. Saman tien kävin sitten tarinoimassa Pekka Niemisen kanssa Hailuodossa ja hän kertoi, mielestäni hyvinkin kiihkottomaan sävyyn, mitä hänen tarhauksensa tilanne oli. Minä taas kiihkouduin kuulemastani tai - ihan halki sanoen kiukustuin.
Eikä kiukkuni vähentynyt päin vastoin -siitä mitä sitten myöhemmin olen kuullut. Kiukkuni palo sai lisäroihun, kuin ämpärillinen bensaa olisi heitetty nuotioon, kun kuulin, miten epäoikeudenmukaista ja minun mielestäni myös perusteetonta kritiikkiä oli syydetty vasten Lambart von Essenin kasvoja. Kiukkuni on kuitenkin laantunut. Pari viikkoa sitten san tiedon Lambartin kuolemasta. Suren hänen poismenoaan syvästi ja luulen kunnioittavani hänen elämäntyötään parhaiten, kun nyt ryhtyessäni uudelleen kiljuhanhen puolestapuhujaksi, käytän rauhallisia äänenpainoja ja jätän ohjelmastani ivalliset huomautukset. Niihin erinäiset kiljuhanhihankkeessa esiintyneet ja yhä esiintyvät ilmiöt ja asenteet antaisivat herkullisia mahdollisuuksia, ja tällaisia mahdollisuuksia olen iän karttuessa ilkeytyessäni käyttänyt yhä tiheämmin hyväksi.
Tilanne siis on, että tarhalintujen käyttö istutuksiin on päätetty Suomessa lopettaa ja WWF:n ja ympäristöministeriön tuki tarhojen ylläpitämiseen saman tien. Tätä on perusteltu sillä, etteivät tarhalinnut ole DNA-tutkimusten perusteella riittävän "pohjoiseurooppalaisia" vaan niissä on merkkejä itäisten kantojen perimästä ja kaiken lisäksi on tavattu myös merkkejä mahdollisesta risteytymisestä tundrahanhen kanssa.
Mielestäni tällaisista tutkimustuloksista pelästyminen ja sen seurauksena syntyneet tarhausta koskevat kielteiset päätökset eivät ole edes hätävarjelun liioittelua vaan hätävarjelua, jolle ei löydy perusteita.
En ole koskaan ollut supertutkija, mutta olen tieteen popularisointityössä seurannut tutkimuksia varsin leveälti. Siksi olen perillä siitä, että nykyinen käsitys siitä, mikä laji on, on kauempana kuin koskaan linneeläisestä "lajeja on niin monta kuin Jumala niitä loi". Suvullisesti lisääntyvien lajien yksilöt ovat perimältään aina jossain määrin erilaisia. Tämä merkitsee toisaalta sitä, että laji ikään kuin tarjoaa olevien olojen testattavaksi aineiston, joista sopeutuvimmat selviytyvät suvunjatkajiksi (sattumallakin on osuutta, mutta miten suuri tämän merkitys on, siitä käydään somia henkilö- ja koulukuntakiistoja, joihin ei tässä ole syytä puuttua) ja toisaalta sitä, että lajilla on mahdollisuus säilyä myös silloin, kun olosuhteet muuttuvat selvästi. Tästä on kirjoitettu aika paljon myös suomenkielellä. Kenties kiljuhanhien perimän tutkimusten synnyttämää mielenkuohua olisi hillinnyt parhaiten tutustuminen Galapagossaarten darwininsirkkujen evoluutiota koskeviin melko tuoreisiin tutkimuksiin, joiden tuloksia on tarjolla myös suomenkielellä. Kiljuhanhella on enemmän yhteistä darwininsirkkujen kuin monien muiden lintulajien kanssa etäisestä sukulaisuudesta huolimatta. Sekä kiljuhanhen että darwininsirkkujen populaatiot elävät ympäristöissä, joissa olojen erityisesti sääolojen vaihtelut ovat laaja-alaisia ja koettelevat lajien selviytymiskykyä enemmän kuin monilla muilla maapallon alueilla.
Pohjois-Euroopan kiljuhanhipopulaatio ei siis voi olla perimäItään yhtenäinen ylipäätään. Jos se olisi ollut, se olisi säilynyt edes viime vuosisadalle ja tulevaisuuttakin ajatellen kirjavuus on toivottavaa. En usko, että kukaan kiljuhanhiryhmän jäsenistä uskoo vakavissaan, että pyrkimyksellä pitää pohjoiseurooppalainen populaatio "puhtaana vieraista perintöaineksista" on merkitystä populaation säilymiselle. Ainoa ihmisryhmä, joka ei tunnu oikein ymmärtävän perimän kirjavuuden etuja, on kotieläinten "jalostajat" (olen pannut sanan lainausmerkkeihin, sillä jalostuksen tulokset eivät ole aniharvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kantamuotoa jalompia; esim. susi contra mitä erilaisimmat koirarodut), jotka ovat iät ja ajat uskoneet saavansa uutteralla valinnalla aikaan haluamansa tietyn mallin mukaisia geenistöltään klooneja lähestyviä populaatioita. Vaikka näin sanon, en väitä, että kiljuhanhen pohjoiseurooppalaisen "puhtauden" puolesta huolta kantavat ovat langenneet tähän "rotupuhtausideologian" harhaan.
Kampaan kiljuhanhien puhtautta vielä hetken tarkemmin. Tarhakiljuhanhissa on siis merkkejä "itäperimästä". Onko kuitenkaan riittävästi pohdittu, onko tästä todellista haittaa? Emmehän voi millään ilveellä väittää, että havaitut erot pohjoiseurooppalaista alkuperää olevien näyteyksilöiden perimässä verrattuna itäisempien populaatioiden näyteyksilöihin, merkitsisivät sitä, että ensin mainituilla olisi nimenomaan "Pohjois-Euroopan oloissa selviytymisen geenejä", jotka puuttuisivat itäisten populaatioiden yksilöiItä.
Kiljuhanhet ovat, kuten kaikki hyvin tiedämme, tässä osassa Eurooppaa vain osan vuotta. Muuttomatkalla ja talvehtimisalueilla ne elävät samoilla tai samankaltaisilla alueilla kuin itäisten populaatioiden kiljuhanhet. Tällä onkin ratkaiseva merkitys, kun keskustellaan kiljuhanhipopulaatioiden perimästä.
Kaikkien tiedossa lienee sekin, että kiljuhanhet samoin kuin hyvin monet muutkin vesilinnut muodostavat parinsa talvehtimisalueilla. Kun kiljuhanhien keskuudessa ei esiintyne rasismia, on ilmeistä, että Pohjois-Euroopassa syntyneellä nuorella kiljuhanhella on mahdollisuus muodostaa pari myös itäisempää perua olevan nuoren yksilön kanssa. En ole kuullut, että olisi päästy vielä perille siitä, kummanko, naaraan vai koiraan, kotikonnuille yhteenlyöttäytyneet kiljuhanhien nuoret parit palaavat. Sinisorsista on jo kauan tiedetty, että naaraan, mikä on epäilemättä tällä lajille etu, naaras kun on yksinhuoltaja ja siinä hommassa edes jonkinasteisesta paikallistuntemuksesta on omat etunsa. Niin hartaasti kuin jokainen luonnonsuojelija, minä varmasti yhtenä hartaimmista, toivookin, että luontomme säilyisi mahdollisimman aitona, on pakko myöntää, ettei käytännön syistä aitoudelta voida vaatia liikaa. Edellä mainituista syistä vaatimuksessa pohjoiseurooppalaisen kiljuhanhen aitoudesta tai puhtaudesta ollaan - valitettavasti minun on tämä sanottava - enemmän tunteitten kuin järjen ohjauksessa. Jos populaatio on elinkelpoinen, yksilöt hyväksyvät toisensa parittelukumppaneiksi, mitä ihmisellä siihen on sanomista vaikka hän tietää, ettei populaatio ole "puhdas". Kokonaan eri asia on uusien lajien tuominen muilta mantereilta. Niihin on suorastaan eettinen pakko suhtautua nyreästi. Ihmettelenkin, miten laimeasti on suhtauduttu kanadanhanhiin. Onhan niiden istutus ollut Pohjois- Euroopan luontoa kohtaan miljoona kertaa suurempi moka kuin "sekaveristen" kiljuhanhien istuttaminen.
Eläintarha-alan toiminnassa uhanalaisten lajien hyväksi oltiin aikaisemmin tiukan "rasisitisia" ja tietysti on selvää, että eri alalajien risteyttämistä tarha-oloissa ei vieläkään hyväksytä, ellei kyseessä ole viimeinen tietyn alalajin yksilö. Eläintarhakantakirjaa pidetään yli sadasta lajista ja alalajista. Tietyn alalajin käyttö palautusistutuksissa on ehdottomasti torjuttava silloin, kun sen epäkelpoisuus toisen alalajin asuinalueella on selvä. Esimerkiksi leopardia vain vähän kookkaampia sumatrantiikereitä ei voisi päästää Amurin metsiin, vaikka sikäläiset tiikerit kuolisivat sukupuuttoon, ei niinkään ilmasto-olojen erojen takia vaan siksi, että noissa metsissä elää myös leopardin alalaji ja tällöin voisi lajien kilpailu saaliseläimistä kärjistyä vakavaksi.
Useimpia uhanalaisprojekteista vastaavia huolettaakin pienten populaatioiden geenistön kirjavuuden puute. Huolenaihe on siis periaatteessa täysin päinvastainen kuin pohjoiseurooppalaisesta kiljuhanhipopulaatioista syntynyt ja istutuskielteisyyteen johtanut, toisin sanoen huoli on syntynyt geenistön monipuolisuudesta! Lajien evoluutiohistorioissa on ollut populaatioiden geenistöjen yksitotisuuden "pullonkaulavaiheita" jo kauan ennen kuin ihmisen toimista niitä syntyi. Tunnetuin esimerkki on gepardi, jonka yli kymmenentuhatta vuotta sitten sattuneen pullonkaulavaiheen syitä ei tunneta, mutta sen vaikutuksesta gepardin yhä varsin yhtenäinen geenistö huolettaa sen suojelusta vastaavia.
Olen saimaannorppatutkimuksen aloittaja ja yhä sen kiihkoisa ystävä. Kuitenkin olisin nyt - nuorempana olin ortodoksisempi - sen vihon ja viimeisen onnettomuuden sattuessa, jonka todennäköisyys on nykyään pienempi kuin neljäkymmentä vuotta sitten, että saimaannorppa kuolisi sukupuuttoon, valmis siirtämään norppia Saimaan vesistöön Itämerestä. Olkoonkin, että se aika alkaa ilmeisesti olla lähellä, jolloin saimaannorppaa voidaan kaavailla hyväksyttäväksi omaksi lajikseen. Onhan se ollut eristyksissä muista norppapopulaatioista jo liki kymmenen tuhatta vuotta ja esimerkiksi jääkarhun "laji-iäksi" on joissakin lähteissä ilmoitettu 15.000 vuotta. Ja tästä tullaankin aiheeseen kiljuhanhi x tundrahanhi.
Uusien tutkimustulosten tekniikka ja sen antamat tulokset herättävät minussa usein hämmennyksen sekaista kunnioitusta - ehdottoman vilpittömästi sanon tämän. Tällaisen hartaan hetken koin kun sain tiedon siitä, että jonkun tutkitun kiljuhanhiyksilön perimästä olisi löytynyt tundrahanhen "jättämiä jälkiä". Niinikään hieno tulos oli kilju-ja tundrahanhen lajiutumisen alun ajoitus. Vaikka lukemattomat ihmiskunnan historian tutkijat menettävät mielenkiintonsa jo paljon ennen kuin on askellettu 20.000 vuotta taaksepäin, evoluutiosta yhtä ja toista tajuavien näkökulmasta tuo aikajana on vielä varsin vaatimaton. Tällöin on helppo ymmärtää, etteivät kahden lajin, joiden risteytyminen on ekologisesti mahdollinen, ristetytymisesteet voi vielä olla täysin pitävät. Ja pienessä määrin tapahtuva ristetytyminen voi olla suorastaan etu, hätävara, jollaiseksi se on todettu darwinisirkkujen evoluutiossa. En käsittele tätäkään pitemmin. En myöskään käytä yleistä tapaa vedota asiantuntijoihin, joiden kanssa olen asiasta keskustellut.
Pelko siitä, että Lambart von Essenin kiljuhanhet, jotka ovat valkoposkihanhien kasvatteina olleet kiljuhanhet leimautuisivat valkoposkihanhiin ja oppisivat valkoposkien tavat on mielestäni osoittautunut turhaksi. Muuttoreittiä ja talvehtimisalueiden oppiminen on tietysti asia erikseen, niiden oppiminenhan oli Lambartin tarkoitus ja onnistui nimenomaan siksi, että kyse oli hanhista. Myönnän vajonneeni huolestuneisiin mietteisiin juuri leimautumisvaaran takia; syynä sekä muiden että omien tarhahanhihavainnot. Onneksi vajosin mietteisiini riittävän syvälle ja asiat alkoivat kirkastua. Hidasta tämä oli, sillä jo niiden havaintojen ja tutkimusten myötä, jotka aikoinaan olin tehnyt kanalinnuista olisi kirkastumisen pitänyt tapahtua. Kana- ja sorsalinnuilla (joiden kookkaimpaan päähän hanhet sijoittuvat) samoin muilla selvästi pesäjättöisillä lintulajeilla leimautuminen emoon on toinen ja eriaikainen tapahtuma kuin oman lajin omaksuminen. Niiden aikataulukin on toinen, osin mekanismitkin. Tämänkään selostamista en voi venyttää kovin pitkäksi - valitettavasti vaikka moni yksityiskohta selvittäisi sitä, mitä nyt sanon.
Vaikka tarhaoloissa ja joskus luonnossakin näkee hanhiyksilöitä, jotka ovat leimautuneet vieraaseen lajiin, tämä ei ole tapahtunut niiden varhaisessa poikasvaiheessa eikä juonna lainkaan niiden suhteeseen emoon. Lajiin leimautuminen alkaa vasta myöhemmin eikä tapahdu niin dramaattisen lyhyenä etsikkoaikana kuin leimautuminen emoon. Lajikumppanin kuva omaksutaan vähitellen sisarusten ja myöhemmin muiden lajikumppaneiden hahmosta. Kaikilla lajeilla ei näin ole, vaan niiden lajikumppanikuva on "valmista geenituotantoa". Paras esimerkki tällaisista on käki.
Sanojen kuva ja hahmo käyttäminen kertoo kuitenkin vain osan kokonaisuudesta. Lajikumppanin omaksumisessa lajityypillisellä viestinnällä on ratkaiseva osuus. Viestintää linnut eivät juurikaan opi ja onhan se myötäsyntyistä meillä ihmisilläkin aika suurelta osin, vaikkemme sitä kovin usein hoksaakaan. Juuri viestinnän myötäsyntyisyys ratkaisee sen, että luonnossa lähisukuistenkin lajien välillä tapahtuu väärään lajiin leimautumista todella harvoin (tai muuta hortoilua, josta hullut metsot ovat tutuin tapaus). Tarhaoloissa, nimenomaan silloin kun omanlajista kumppania ei ole tavoitettavissa, sitä sattuu. "Parinmuodostuspaine" alentaa kynnystä. Rakkaus tekee tunnetusti kuuroksi ja sokeaksi. Kertomaani valottaa ja vahvistaa Lambart von Essenin nuorten kiljuhanhien käyttäytyminen. Ne eivät ole tulleet Skansenille ensimmäiseltä muuttomatkaltaan. Hänen istutusalueellaan pesii uusi kiljuhanhikanta ja jo sen ensimmäisten pesivien parien joukossa oli sellaisia, joiden toisena osapuolena ei ollut sinne valkoposkien kanssa tuotu vaan vierailla mailla syntynyt yksilö. Tätä upeaa kuvaa eivät töhri ne muutamat harhailijat, joita on tavattu ja jotka ilmeisesti ovat lähteneet läntisen Euroopan talvehtimispaikoiltaan valkoposkien mukana. Jos leimautuminen valkoposkiin olisi todella merkittävää, ei Lambartin tuntureilla pesisi yhtään kiljuhanhea, joutuvathan hänen nuoret kiljuhanhensa olemaan talvehtimisalueillaan lähinnä puhtaissa valkoposkiparvissa. Epäilemättä ne aika ajoin tapaavat samoilla seuduilla talvehtivia tundrahanhia. Omanlajisten varmaa seuraa ovat olleet omat poikuesisaret ja ilman muuta myös muutkin "Lambartin lapset". Tuntuu lähes yliluonnolliselta, että Lambartin lapsista muutama on kuitenkin löytänyt Länsi-Euroopan talvehtimisalueilta muiden kuin Norrbottenilta tulleiden kiljuhanhien häviävän pienestä joukosta seksikumppanin. Mutta yliluonnollistahan se ei ole, päinvastoin luonnon näyttö lajityypillisen viestinnän tehosta!
Kun aikoinaan päätettiin alkaa tarhata kiljuhanhia myös Suomessa istutustarkoituksiin, sovittiin työryhmässä, ettei täällä noudateta Lambart von Essenin menetelmää, vaan tarhassa syntyneet hanhet päästetään alueille, joissa kiljuhanhi vielä pesii. Alueeksi tuli Utsjoki. Käsivarressa ei enää kiljuhanhia pesinyt. Tulos ei ole ollut toivottu. Suomen pesivä kanta ei ole kasvanut, päinvastoin. Ei sitten ihme, että tätä toimintamallia vastaan on syntynyt kielteistä kritiikkiä. Kritiikki-sana muuten ei sinänsä tarkoita kielteistä arvostelua, vaikka Suomessa aika yleisesti sana tällaiseksi koetaan. Liekö sitä kohtuuttoman usein ilmenevää peruskielteisyyttä niitä kohtaan, jotka yrittävät riskeistä huolimatta; jatkona sitten jälkiviisasta nokittelua?
Vaikka olin hanhien käyttäytymisestä jotakin tietävänä tuolloin sillä kannalla, että Suomessakin Lambart von Essenin menetelmää olisi ollut syytä kokeilla käytetyn kanssa rinnan, puolustan käytettyä. Sen onnistumisesta valkoposkihanhella on näyttöä. Oli jo tuota kiljuhanhipäätöstä tehtäessä. Jo 1980- luvun alussa Korkeasaaressa syntyneitä nuoria valkoposkihanhia päästettiin luontoon paikoilla, joissa Siperiasta tulleet valkoposket syysmuutolla levähtivät. Näistä nuorista ja niiden parikumppaneista tuli Suomenlahden pohjoisrannikon pesimäasukkeja, joskin Suomenlahden kanta olisi ilmeisesti syntynyt ilman niitäkin, mutta ei välttämättä asettunut niin suurin joukoin Kruununvuorenselän rannoille ja saarille, kuin nykyisin tilanne on.
Valkoposkihanhea on joissakin yhteyksissä "halveerattu" urbanisoitumisesta, se kun ei ole pysynyt samanlaisena ihmiseen varovaa etäisyyttä pitävänä kuin metsä-, meri- ja kiljuhanhi. Tällöin on kuitenkin unohdettu, että urbanisoituneet valkoposket ovat vain rippunen kokonaispopulaatiosta. Siksi toiseksi merihanhestakin on "pilalle menneitä" kantoja muun muassa Oslossa. Ja mitä urbanisoitumisessa on negatiivista? Emmehän revi vaatteitamme ja sirottele tuhkaa päällemme siksi, että sinisorsa, haapana, kyhmyjoutsenet ja vähäisessä määrin jotkut muutkin sorsalinnut ovat meilläkin urbanisoituneet, puhumattakaan kymmenistä muiden lintulahkojen lajeista. Kaupunkien linnut ovat merkittäviä luonnonystävyyden linkkien luojia.
Olen iän myötä siinä määrin radikalisoitunut ja saman tien menettänyt ryppyotsaista pyrkimystä enemmän tai vähemmän tunnepohjaisesti rakennettuun oikeaoppisuuteen. Siksi minusta olisi syytä harkita (nyt sanon sen julki, jo kiljuhanhityöryhmän aktiivina oli idea mielessä) kiljuhanhien istuttamista Suomeen huomattavasti etelään viime vuosisadalla laajimmillaan olleesta levinneisyysalueesta. No, eihän siellä ole enää samanlaista tundraa kuin Utsjoella, kuulen jo huomautettavan. Ei olekaan, mutta aikamoisesti tundrankaltaisia ovat loppuun kalutut turvesuot, joille ei tunnuta keksivän käyttöä, ei ainakaan kaikille. Eikä minusta olisi mitenkään sikamaista, vaikka kiljuhanhen munia pantaisiin muutamaan Kruunuvuoren selällä pesivän valkoposkihanhen pesään.
Tämän pitkän tarinointini lopuksi ehdotan lähes mahdotonta: Unohdetaan menneet kiistat. Tämä on vaikeinta. Hieman helpompaa on seuraava vaihe. Harkitaan kiljuhanhien suojelu kokonaan uudelleen ennakkoluulottomasti eri keinoja tarkastellen, ja nimenomaan kiljuhanhien edun näkökulmasta. Ei kuitenkaan pitkään, sillä suojelulla on kiire. Ennen muuta olisi nyt oitis varmistettava se, että tarhaus voi jatkua sekä Hailuodossa että Hämeenkoskella.
Ilkka Koivisto
Länsi-Keimolantie 24
01750 Vantaa