Lento Manchesteriin oli merkattu lähteväksi klo 16.00 Helsinki-Vantaan lentokentältä, joten retkueemme pääosa päätti lähteä Jussin Opelilla liikenteeseen klo 8.30 Jyväskylästä. Kassit oli luonnollisesti pakattu jo edellisenä päivänä lukuunottamatta Jussia, joka pakkasi kamansa vasta aamulla hätäisesti huomatakseen perillä olevansa kovin vähillä t-paidoilla liikenteessä. Jukka joutui tulemaan torstaina Helsingistä Jyväskylään hakemaan kameransa, jonka oli unohtanut maanantaina ottaa mukaan töihin lähtiessään. Lähtö tapahtui aikataulussa ja ilmastoimaton Opel kiiti kohti rakasta pääkaupunkiamme kiitettävällä vauhdilla kirvoittaen reissun ensimmäiset hiet pintaan auringon porottaessa sisään sitä kuumemmin mitä pidemmälle päivä eteni. Lyhyt pysähdys Lahdessa ABC:llä kahvistelemaan ja olimmekin perillä ajoissa jo puolen päivän jälkeen. Jukka lähti työkämpilleen hakemaan kassiaan, allekirjoittanut ja Jussi menimme viemään autoa Ekin (ja Arjan) uudelle kämpälle. Esko oli tulossa vasta yhden hujakoilla töistä, joten Jussi päätti odotellessa syödä Ekin paikallisessa kantakebappilassa kebabin ja aloitti siis siten reissulla hyväksi havaitun ylensyönnin perinteen jo kotimaassa.
Eki tuli töistä, katsastettiin kämppä ja leikittiin kissanpennun kanssa. Eki tirautti kyyneleet kun joutui eroamaan viikoksi kisumisustaan (ja Arjasta), minkä jälkeen olimmekin valmiita siirtymään keskustaan bussia ja metroa hyödyntäen kaappaamaan Jukka matkaan. Keskustassa saatiinkin aikaiseksi ensimmäinen kinastelu siitä millä siirtyminen Helsinki-Vantaalle tehdään (normaali bussi vastaan lentokenttäbussi), na(t)iivit Esko ja Jukka kun olivat eri pysäkeillä ja kumpikaan ei suostunut antamaan tuumaakaan periksi. Noh, Jukka antoi periksi ja suostui liittymään meidän seuraamme tajutessaan, että lentoliput yms. ovat meillä. Tai sitten asialle on rationaalisempikin selitys, mutta sitä ei haluta tuoda esille.
Helsinki-Vantaalla check-in ja turvatarkastukset läpäistiin kuin vettä vaan ja huomasimme olevamme
lievästi sanoen ajoissa paikalla, joten siirryimme keskioluelle. Esko aloitti ylensyönnin vasta
tässä vaiheessa tilaamalla jonkin burger-annoksen.
Lento Manchesteriin oli Finnairin suora välilaskuton lento (edestakainen hinta oli noin 230 euroa) ja edellisen kerran kokemuksesta viisastuneena muita kuin suoria lentoja ei enää haluttu käyttää. Lento meni hyvin, sapuska oli lentomatkustamisen tyyliin totaalista sontaa, mutta sedän tarjoilema konjakki hyvää (3 cl / 4 euroa!), Jussi kun äityi moista tarjoamaan koko porukalle. Loppuvaiheessa saarivaltion päälle saavuttaessa saatiin osaksemme vielä päivän vuoristorata-ajelu muutaman minuutin kestäneiden ilmakuoppien muodossa.
Laukut löytyivät asemalla (Jussin ja Ekin kassit oli avattu ja tarkistettu) ja otimme taksin
hotellille. Hotelli löytyi, huoneet löytyivät ja
asetuimme taloksi. Tätä ei voine pitää minään ihmeenä, sillä olimme jo edellisellä
reissulla samassa hotellissa ja silloin se havaittiin kohtuuhintaiseksi, siistiksi ja
sijainniltaan hyväksi. Kirjautumisessa ihmetytti se, että maassa, jossa väärää kieltä
puhuvat ammutaan juna-asemalle ja Tony Blair kohkaa terrorismisodastaan vaahto
suussa kuin heikkopäinen, ei oteta henkilötietoja ylös hotelliin majoittuvilta ja passeja ei respassa
edes tarkisteta. Meistä ei jäänyt muita merkintöjä hotellille kuin minun intenetin kautta tekemäni
huonevaraus sekä huoneiden maksussa käytetyt minun ja Jukan luottokorttitiedot. Esko hävisi pitkän
tikun vetämisen ja joutui allekirjoittaneen kanssa samaan huoneeseen. Eskoa ei koko reissulla
häirinnyt kuorsaamiseni ja totuus lieneekin jossain ulkona kuulijan korvassa, kaikki meistä tuntuivat
kuulohavaintojen perusteella kuorsaavan, joskus se vain häiritsee ja joskus ei.
Hotellilta lähdimme puvut päällä ja kravatit kaulassa suuntaamaan Manchesterin perjantaiseen vilisevään yöelämään vilkkuvien valojen, hassulta maistuvien drinkkien sekä kauniiden naisten maailmaan. Tai pikemminkin siis farkut jalassa läksimme taapertamaan tuttua lähipubiamme kohti. Black Lion on Blackfriars Roadin (eli hotellilta keskustaan vievän kadun) varrella oleva perinteinen englantilainen pubi, jonka ohi kuljimme lukemattomia kertoja tällä (sekä myös edellisellä) reissulla. Toisinaan poikkesimme sisäänkin ja tässä tapauksessa päätimme ottaa ensimmäiset John Smith's -merkkiset bitter-oluet eli tuttavammin jussisepät juurikin tässä. Sisustusta oli pikkuisen puunattu edellisen reissun jälkeen, hintoja nostettu (£2 per pintti), mutta Elvis raikasi kaiuttimista edelleen. Tunsimme olomme kotoisaksi.
Pintin jälkeen kävimme Piccadillyn rautatieasemalla tulostamassa
TrainLine-palvelusta
Ekin ansiokkaasti varaamat seuraavan päivän junaliput edestakaisin Birminghamiin. Aikataulujen
vilkuilun jälkeen päätimme lähteä syömään. Löysimme jonkun hivenen siistimmän ruokaputkan,
josta saimme pastaa ja muuta sellaista epäenglantilaista sapuskaa tilattua. Syödessämme huomasimme,
että paikka lienee erinäisten seksuaalisten vähemmistöjen suosiossa, sen verran möreitä ääniä oli
isokokoisilla miehekkään näköisillä naisilla parissa viereisessä pöydässä. Kyllä siinä maalaispoika
ihmetteli ja päätti olla tekemättä lähempää tuttavuutta. Ruokailun jälkeen kävimme viime reissulla
mainioksi kapakiksi paljastuneessa pubissa, mutta se oli parissa vuodessa muuttunut vastenmieliseksi
teinien valloittamaksi in-mestaksi. Yöks. Matkasta (ja aikaeron tuomasta parista lisätunnista)
väsyneinä päätimme lähteä hotellille nukkumaan. Ennen unten maille hiipimistä katsastimme aulabaarin.
Seuraavaksi osa II eli päiväreissu Birminghamiin tai takaisin pääsivulle.
Päivitetty 31.8.2005, reportteria leikki Hapa.