next - main - previous
The Eurasian Politician - Issue 3 (February 2001)
Marco Pribilla 5.2.2001
(Click here for English translation)
Entistä Jugoslaviaa tarkasteltaessa maailman huomio on viime vuosina ymmärrettävistä syistä kiinnittynyt Kosovan ja maan albaanivähemmistön tilanteeseen. Samalla tuntuu unohtuneen, että Kosova on vain toinen Serbian kahdesta alueesta, joilta Slobodan Miloševicin hallinto riisti autonomian vuonna 1988. Toinen on merkittävän unkarilaisvähemmistön asuttama Vojvodina maan pohjoisosassa, unkariksi Vajdaság.
Nykyinen Vojvodina on unkarilaisten maahantulosta (896) lähtien tuhannen vuoden ajan ollut osa unkarilaisten eteläistä asuinaluetta. Turkkilaissotien aikana Etelä-Unkarin etninen koostumus alkoi muuttua. Turkkilaisia pakenevia serbejä alkoi muuttaa alueelle etelästä 1300-luvulla. Etelä- ja Keski-Unkarin jouduttua turkkilaisten miehittämäksi 1500- ja 1600-luvulla unkarilaisväestö väheni taisteluiden ja vainojen seurauksena voimakkaasti, ja alueelle muutti lisää serbejä sekä valakkeja (romanialaisia). Unkarin vapauduttua turkkilaisvallasta vuonna 1686 serbien ja valakkien muuttoliike jatkui, sillä näiden kansojen kotiseudut säilyivät Turkin vallan alla ja Wienin hallinto suosi serbejä "rajavartijoina" Turkkia vastaan. Myös saksalaisia asutettiin tälle ns. sotilasrajalle ("Militärgrenze"). Unkarilaiset eivät päässeet enää vaikuttamaan alueen asioihin, ja heiltä jopa kiellettiin muuttaminen sinne. Vasta 1700-luvun lopulla tilanne normalisoitiin lakkauttamalla sotilasraja, ja rauhanomainen monikulttuurinen taloudellinen ja poliittinen kehitys pääsi alkuun. Alueen keskukseksi muodostui lähinnä serbien ja saksalaisten asuttama Újvidékin kaupunki (serb. Novi Sad, saks. Neusatz).
Rauhallinen kehitys katkesi Unkarin vapaustaistelun aikaan 1848-49, jolloin serbit taistelivat alueen ainoana kansana Itävallan keisarin puolella Unkarin hallitusta vastaan. Vahvasti aseistettu yli 2000 miehen vapaaehtoinen serbijoukko terrorisoi unkarilaisten, saksalaisten ja romanialaisten asuttamia kyliä ja kaupunkeja, poltti unkarinkielisiä kirkonkirjoja ym. virallisia dokumentteja sekä syyllistyi lukuisilla paikkakunnilla ryöstöihin ja murhiin vaatien kielellistä autonomiaa, virallista kansakunnan asemaa sekä alueen liittämistä Kroatia-Slavoniaan. Kossuthin hallitus oli valmis suostumaan kahteen ensimmäiseen vaatimukseen, vaan ei viimeiseen. Serbejä vastaan kootut unkarilais- ja saksalaisjoukot eivät kuitenkaan kyenneet vastustamaan serbiarmeijan etenemistä, ja koko myöhempi Vojvodina joutui sodan päättymiseen ja Unkarin vapaustaistelun kukistumiseen saakka useaksi kuukaudeksi serbien hallintaan. Tämän jälkeen itävaltalaiset ottivat hallinnon omiin käsiinsä.
Kaksoismonarkian aika ensimmäiseen maailmansotaan saakka (1867-1914) merkitsi myöhemmälle Vojvodinalle jälleen kukoistusta ja voimakasta kehitystä. Monarkian vilja-aitaksi muodostunut alue kuului Unkarin vauraimpiin ja sen liikenneverkosto sekä kaupungit olivat uudenaikaisia. Unkarilaisten osuus väestöstä kasvoi hiljalleen sekä luonnollisen lisääntymisen että saksalaisten ja juutalaisten vähittäisen unkarilaistumisen vaikutuksesta. Unkarilaistumistendenssi ei kuitenkaan koskenut ortodoksisia serbejä, joiden osuus myös kasvoi hiljalleen mm. unkarilaisia korkeamman syntyvyyden ansiosta. Toisin kuin Unkarissa yleensä, Vojvodinassa maaseudun keskiluokan muodostivat ei-unkarilaiset. Unkarilaisia oli pienen suurmaanomistajaluokan ohella erityisen paljon kääpiötilallisten, maattomien peltotyöläisten ja palvelusväen keskuudessa.
Ensimmäisessä maailmansodassa tuhansia Unkarin serbejä astui vapaaehtoisina ympärysvaltojen riveihin. Marraskuussa 1918 serbijoukot miehittivät koko Etelä-Unkarin Temesvária (Timisoara) ja Pécsiä myöten. Trianonin rauhansopimuksen nojalla 1920 Unkari joutui luovuttamaan Serbialle 21.000 km2 maata ja 1,5 miljoonaa asukasta. Serbiaan liitetyn alueen asukkaista noin kolmannes oli unkarilaisia, toinen kolmannes eteläslaaveja (serbejä, kroaatteja ym.) ja loput saksalaisia, slovakkeja, romanialaisia ja ruteeneja. Myöhemmässä Vojvodinassa unkarilaisten ja saksalaisten yhteenlaskettu osuus oli vielä 1920-luvulla yli puolet väestöstä. Jugoslavian hallinnon alaisuudessa Vojvodinassa alkoi voimakas slaavilaistaminen. Alueelle asutettiin satatuhatta siirtolaisia muualta Serbiasta ja ei-slaaveja syrjittiin mm. maareformin toteutuksessa sekä työpaikkavalinnoissa. Huonot elinolosuhteet saivat tuhansia unkarilaisia, etenkin älymystön edustajia, muuttamaan maasta. Jäljellä oleva puolimiljoonainen unkarilaisväestö jäi vaille omankielisiä opettajia, lääkäreitä, pappeja ja asiantuntijoita. Unkarinkielistä opetusta rajoitettiin voimakkaasti, ja unkarilainen puolue sai toimia vain ajoittain.
Jugoslavian hajottua toisen maailmansodan melskeissä vuonna 1941 osa Vojvodinasta liitettiin takaisin Unkariin. Jugoslaavien järjestäytynyt partisaanitoiminta johti unkarilaisten puolelta "puhdistaviin" kostotoimenpiteisiin, joiden uhreiksi joutui yli 3.000 ihmistä. Näistä yli kaksi kolmannesta oli serbejä. Sodanaikainen unkarilaishallinto paransi Vojvodinan unkarilaisten oloja erityisesti koulutuksessa, vaikka serbokroaatin kieli säilyikin pakollisena oppiaineena kaikissa kouluissa. Unkarilaiset olivat kuitenkin pettyneitä siihen, että uusi, oikeudenmukainen maareformi jäi tekemättä.
Toisessa maailmansodassa menehtyi n. 60.000 Vojvodinan unkarilaista. Lisäksi sodan jälkeen 20.000 unkarilaista – heidän joukossaan runsaasti pappeja ja virkamiehiä – teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä syytettyinä perusteettomasti yhteistyöstä fasistien kanssa. Unkarilaisia ja saksalaisia koottiin myös työleireille, joiden kovissa oloissa sairauden ja heikon ravitsemuksen aiheuttama kuolleisuus oli suuri. Kansanmurhan tarkoituksena oli kostaa ja pelotella unkarilaisia sekä riistää heiltä johtajat. Samaan aikaan Jugoslaviassa oli käynnissä toinenkin kansanmurha, joka kohdistui maan 600.000-päiseen saksalaisvähemmistöön. Saksalaisista neljännesmiljoona menehtyi rintamalla tai sodan jälkeen jugoslaavien kostotoimenpiteissä ja keskitysleireillä. Henkiin jääneistä valtaosa, 330.000 ihmistä, pakeni Länsi-Saksaan. Saksalaisten kohtalo vaikutti heikentävästi myös Vojvodinan unkarilaisten asemaan ja asenteisiin. Asiaan kuului, ettei sodanjälkeisistä kaameuksista saanut Jugoslaviassa puhua vuosikymmeniin.
Vojvodinalle päätettiin vuonna 1943 myöntää autonominen asema Serbian sisällä. Sodan jälkeen Vojvodinasta ja Slavoniasta jaettiin 385.000 ha maata noin 40.000 ruokakunnalle. Vain kymmenesosa maasta päätyi unkarilaisille perheille. Maan köyhästä eteläosasta vauraaseen Vojvodinaan suuntautuva jatkuva muuttoliike on saanut unkarilaisten osuuden maakunnassa putoamaan sodanjälkeisestä kolmanneksesta nykyiseen alle kuudesosaan. Lisäksi unkarilaisia on jatkuvasti vähitellen muuttanut Unkarin puolelle, vaikkei mitään väestön pakkosiirtoja ole tehtykään, kuten saksalaisten tapauksessa. 1950-luvulla unkarilaisten itsehallinnolliset instituutiot lakkautettiin, kun ulkopoliittiset edut eivät enää vaatineet Jugoslaviaa jatkamaan aiempaa, liberaalia vähemmistöpolitiikkaansa. Unkarilaisten koulujen toimintaa rajoittamalla ja kaksikielisiin kulttuuriyhdistyksiin panostamalla pyrittiin edistämään unkarilaisnuorison assimiloitumista etenkin seka-asutusseuduilla. Samaan aikaan Vojvodinan unkarilaiset onnistuivat kuitenkin luomaan itäisen Keski-Euroopan oloissa ainutlaatuisen kulttuuri- ja tiedotusinstituutioiden verkoston, ja Jugoslaviassa ilmestyivät 1960- ja 1970-luvulla maailman parhaat unkarinkieliset sanoma- ja aikakauslehdet sekä radio-ohjelmat.
Jugoslavian sosialistisen liittotasavallan uusi perustuslaki vuodelta 1974 vahvisti sekä Kosovassa että Vojvodinassa 1950-luvulta lähtien desentralisaation myötä kehittyneen itsehallintomallin. Molemmat autonomiset alueet olivat sen jälkeen puolentoista vuosikymmenen ajan samantyyppisessä asemassa kuin Jugoslavian varsinaiset tasavallat. Vojvodinan serbihallinto pyrki tosin edistämään paikallisia taloudellisia intressejä, mutta kamppaili toisaalta intellektuellien ja vähemmistöjen (unkarilaisten ja kroaattien) demokratiavaatimuksia vastaan. Kansallismielisten "vertikaalisten" järjestöjen muodostaminen estettiin, yhteyksiä emämaahan rajoitettiin ja kirkollinen toiminta yritettiin tukahduttaa. Vojvodinaan syntyi myös mentaliteetiltaan alueelle vieras yläluokka, sillä Vojvodinan korkeakouluihin tuli maan muista osista runsaasti opiskelijoita, jotka valmistuttuaan jäivät sinne heikentäen paikallisten, erityisesti etnisten vähemmistöjen edustajien opiskelu- ja työnsaantimahdollisuuksia.
1980-luvun puolivälissä suurserbialaiset näkemykset alkoivat voimistua Serbiassa. Kosovan ja Vojvodinan autonomia oli serbinationalisteille piikki lihassa. Autonomian lakkauttamiseen tähtäävien pyrkimysten esitaistelijaksi nousi Serbian presidentti Slobodan Milosevic. Lokakuussa 1988 Jugoslavian serbijohto järjesti Novi Sadissa (Újvidék) "spontaanin" joukkomielenosoituksen, johon kuljetettiin erikoisjunilla ja linja-autoilla ihmisiä maan eteläosista saakka. Mielenosoittajille jaettiin maksuksi sämpylöitä, virvoitusjuomia ja jogurttia; tästä syystä tapausta kutsutaan myös jogurttivallankumoukseksi. Mielenosoituksen seurauksena maakunnan "autonomistinen" (serbi-) hallitus joutui eroamaan, ja seuraavana vuonna kamppailu Suur-Serbian aikaansaamiseksi johti demokratisoinnin sijaan sekä Kosovan että Vojvodinan autonomian lakkauttamiseen.
Vuoden 1991 väestönlaskennan mukaan Serbian 10 miljoonasta asukkaasta 345.000 (3,9 %) on unkarilaisia. Näistä vain 4.000 asuu Vojvodinan ulkopuolella. Maakunnan kaksimiljoonaisesta väestöstä unkarilaisten osuus on 16,9 %. Unkarilaisasutus on keskittynyt lähelle Unkarin rajaa, missä unkarilaiset ovat yleensä ehdottomassa tai suhteellisessa enemmistössä. Unkarilaisia asuu kuitenkin lähes jokaisessa Vojvodinan taajamassa. Heidän tilastollinen osuutensa on tosin jatkuvasti laskenut mm. alhaisen syntyvyyden, voimakkaiden serbialaistamispyrkimysten, unkarilaisten maastamuuton, serbien muuttoliikkeen ja jopa tilastoinnissa käytettyjen menetelmien vuoksi.
Vuonna 1992 puhjennut Jugoslavian sisällissota on vaikuttanut Vojvodinankin väestörakenteeseen rajusti, vaikka varsinaiset sotilasoperaatiot eivät NATO:n ilmapommituksia lukuun ottamatta olekaan ulottuneet maakunnan alueelle. Mitään tarkkoja tietoja Vojvodinan tämänhetkisistä väestösuhteista ei maan kaoottisen tilan vuoksi ole käytettävissä. Eri arvioiden mukaan 40.000–100.000 unkarilaista on poistunut alueelta taloudellisen ja poliittisen epävarmuuden takia. Varsinkin nuoret, hyvin koulutetut unkarilaismiehet katsoivat Bosnian ja Kosovan sotien aikaan usein paremmaksi muuttaa maasta rintamalle joutumisen pelossa. Jugoslavian armeija nimittäin kutsui unkarilaisia palvelukseen väkilukuun nähden jopa suhteettoman paljon. Kroatiasta ja Bosniasta on puolestaan viime vuosikymmenen aikana tullut Vojvodinaan arviolta neljännesmiljoona "serbipakolaista". Nämä on sijoitettu etupäässä unkarilaisenemmistöisille alueille niiden etnisen yhtenäisyyden rikkomiseksi.
Unkarilaisten pelkoja on lisännyt Vojislav Šešeljin johtaman äärikansallisen serbipuolueen SRS:n kasvava kannatus viimeisen viiden vuoden aikana. Puolue on saanut Vojvodinassakin runsaasti ääniä, ja missä se on päässyt valtaan, serbipakolaisille on monin paikoin jaettu ilmaista maata juuri unkarilaisten asuttamilta alueilta. Pakolaisten taholta on tapahtunut jopa aseellisia provokaatioita unkarilaisia ja kroatialaisia kanta-asukkaita kohtaan. Näiden on myös annettu jatkuvasti ymmärtää, etteivät serbit kaihda väkivaltaisiakaan keinoja heidän lopulliseksi häätämisekseen.
Unkarilaisvastaiset hyökkäykset ovat jatkuneet ja monin paikoin voimistuneetkin myös Jugoslavian viime syksyisten demokraattisten vaalien jälkeen. Belgradilaiset sanomalehdet ovat viime aikoina varoitelleet "unkarilaisvaarasta", ja lukuisissa seinäkirjoituksissa vaaditaan unkarilaisten poistumista maasta. Tammikuun puolivälissä Vojvodinan merkittävimmän unkarilaispuolueen VMSZ:n puheenjohtaja, Szabadkan (Subotica) pormestari József Kasza sai Serbian vapautusliikkeeksi itseään kutsuvalta järjestöltä sähköpostitse tappouhkauksen, jossa lisäksi uhattiin "karkottaa kaupungista kaikki unkarilaiset ja tappaa kroaatit läjään". SRS-puolue taas on levittänyt kansan keskuuteen perätöntä huhua, jonka mukaan Vojvodinan unkarilaiset pyrkisivät luomaan alueelle "pannonialaisen tasavallan" ja liittämään sen myöhemmin Unkariin. Todellisuudessa Jugoslavian unkarilaisalueiden liittämistä Unkariin on esittänyt ainoastaan Unkarin äärioikeistolainen Totuus ja elämä -puolue (MIÉP) Kosovan sodan aikoihin keväällä 1999, eikä mikään merkittävä taho Unkarissa, Vojvodinassa tai muualla ole antanut ajatukselle kannatustaan.
Unkarilaisvastaisia lausuntoja on myös kuulunut eräiltä nykyisten hallituspuolueiden edustajilta siitä huolimatta, että VMSZ tuki Vojislav Koštunicaa tämän presidentinvaalikampanjassa. Unkarilaisten tulevaisuus näyttää kaikesta huolimatta nyt valoisammalta, sillä virallisissa lausunnoissaan Jugoslavian ja Serbian johto on kiitellyt VMSZ:n osuutta maan viimeaikaisessa demokraattisessa kehityksessä. Hyvät suhteet Unkariin ja unkarilaisiin ovat serbien intresseissä siitäkin syystä, että Unkari on tällä haavaa Jugoslavian varteenotettavin henkireikä EU:n suuntaan. Osoituksena yhteistyöhalustaan Serbian uusi pääministeri Zoran Djindjic nimitti Kaszan tammikuussa yhdeksi varapääministerikseen vastuualueinaan talous, ulkomaantalous, maatalous sekä itsehallintoasiat.
Kysymys Vojvodinan virallisen statuksen järjestämisestä ei ole syyskuisten vaalien jälkeen vielä noussut esille. Useimmat Vojvodinan puolueet ovat laajan autonomian kannalla, mutta yhtään kunnollista lakiehdotusta ei ole vielä tullut edes maakuntaparlamentin käsiteltäväksi. VMSZ on luonnollisesti autonomian kannalla pitäen kuitenkin vähemmistöjen oikeuksien järjestämistä tällä hetkellä tärkeimpänä kysymyksenä. Kaszan mukaan ensin on taattava vähemmistöjen äidinkielen, kulttuurin ja kansallisen identiteetin säilyminen, minkä ehdottomana perusedellytyksenä on riittävä koulu-, tiedotusväline- ja sivistyslaitosverkosto.
Kasza on käynyt menestyksekkäitä kahdenvälisiä keskusteluja unkarilaisten asemasta sekä Djindjicin että Koštunican kanssa. Molemmat serbijohtajat vakuuttavat kannattavansa vähemmistöasioiden nopeaa järjestämistä siten, että myös vähemmistöjen edustajat voisivat elää maassa tasavertaisina ja tyytyväisinä kansalaisina ja antaa panoksensa uuden, demokraattisen Jugoslavian rakentamiseen. Koštunica on vakuuttanut pitävänsä kiinni kaikista eurooppalaisista mittapuista laadittaessa maalle uutta vähemmistölainsäädäntöä, sillä Jugoslavia on kaikesta huolimatta edelleen monikansallinen valtio ja sellaisena sen tulisi presidentin mukaan myös pysyä. Lähiaikoina parlamentin käsittelyyn onkin tulossa ensin kielilain muutos sekä ennen pitkää myös uusi laki vähemmistöjen oikeuksista. Lain nojalla mm. Vojvodinan unkarilaiset saisivat vihdoin kaipaamansa laajan itsehallinnon.
Kaikkia itsehallintosuunnitelmat eivät miellytä edes presidentin oman puolueen DSS:n sisällä. Gordana Vukovic, liittoparlamentin kansanedustaja ja serbin kielen professori Novi Sadin yliopistossa, leimasi VMSZ:n vaatimuksen vähemmistökielten käytön virallistamisesta separatismiksi. Vukovicin mielestä edes kaksikielisiä katu- ym. kilpiä ei saisi ottaa uudelleen käyttöön, sillä hän pitää tällaista käytäntöä "vastenmielisenä". Sen sijaan kaikki – vieraskielisetkin – nimitykset pitäisi hänen mielestään kirjoittaa venäläiseen tapaan kyrillisillä aakkosilla. Vojvodinan vastavalitun parlamentin ensimmäisessä istunnossa puolestaan DSS:n varapuhemies Miroljub Ljesnjak poistui mielenosoituksellisesti salista, kun eräs unkarilaisedustaja piti puheenvuoron omalla äidinkielellään. Lisäksi nationalistinen DSS on syyttänyt eräitä toisia Vojvodinan serbipuolueita serbialaisvastaisuudesta.
++++