next - main - previous
The Eurasian Politician - Issue 3 (February 2001)
Anssi Kullberg, maaliskuussa 2001
[Hakasulkeissa romanialaisten nimien ääntämisohjeita
suomalaisittain.]
(Click here for the English version)
Tammikuussa ETYJ kokoontui Bukarestiin ja neuvottelujen aiheina olivat mm. Tšetšenia, Moldovalle kuuluva Transnistria, Georgian alueella olevat venäläisjoukot sekä Kosova. Oli odotettavissa, että Moldova tulisi herättämään tavallista enemmän huomiota tänä vuonna, sillä Romania toimii ETYJ:in puheenjohtajamaana. Romanian ulkoministeri Mircea Geoana [Mirtšea Dzuána] toimi ETYJ-kokouksen puheenjohtajana. Keskusteluja johtavan troikan muodostivat Romania, Portugali ja Itävalta.
Moldovan tasavalta on suuremman länsinaapurinsa tavoin romanialainen valtio, joka tunnetaan myös Moldavian nimellä. Itsenäistyessään Moldova kuitenkin halusi kansainvälisestikin omaksuttavan maan romanialaisen nimen Moldova, sillä nimi Moldavia yhdistettiin Moldovassa venäjän kieleen. Ironista kyllä, monille länsimaalaisille Moldova kuulostaa slaavilaisemmalta kuin Moldavia – tosin Moldova tulisi oikeastaan ääntää ’Moldoova’, paino toisella tavulla. Ja oikeastaan tasavalta pitäisi tuntea Bessarabian tai Itä-Moldovan nimellä, sillä se on vain itäisin kolmannes historiallisesta Moldavian eli Moldovan ruhtinaskunnasta. Kaksi läntistä kolmannesta kuuluvat yhä Romaniaan ja muodostavat Moldovan maakunnan, jossa sijaitsee myös Moldavian historiallinen pääkaupunki Iasi [Jaš]. Venäjän keisarikunta ja myöhemmin Iosif Stalinin Neuvostoliitto miehittivät Bessarabian Romanialta liittäen sen Moskovan hallitsemaan imperiumiin. Neuvostoliitossa Bessarabia nimettiin uudelleen Moldavian neuvostotasavallaksi. Todennäköisesti Stalin toivoi voivansa myöhemmin liittää Neuvostoliittoon lisää osia Romaniasta – Länsi-Moldovan miehitystä olisi epäilemättä kutsuttu "Moldavian yhdistämiseksi".
Toinen neuvostovallan luomus oli "moldovalaisen kansallisuuden" synnyttäminen. "Moldovalaiset" poikkesivat Romanian romanialaisista vain siinä, että heidän oli ryhdyttävä käyttämään kyrillisiä aakkosia ja heitä venäläistettiin. Ironista oli, että Ukrainassa ja muissa Neuvostoliiton slaavilaisissa osissa elävät romanialaiset pysyivät neuvostotilastoissakin romanialaisina, kun taas neuvostotilastojen mukaan Moldaviassa ei elänyt lainkaan romanialaisia – vain "moldovalaisia". Niinpä kun Stalin amputoi Moldavian tasavallasta kaksi tärkeää aluetta, nimittäin Pohjois-Bukovinan ja Etelä-Bessarabian, ja liitti nämä Ukrainaan, näillä alueilla eläneet "moldovalaiset" muuttuivat yhtäkkiä taas romanialaisiksi vähemmistöiksi.
Rajamuutokset, jotka seurasivat Bessarabian liittämistä Neuvostoliittoon, tähtäsivät etniseen manipulointiin ja konfliktipotentiaalin istuttamiseen tuoreeseen neuvostotasavaltaan. Tavoitteena oli "hajottaminen ja hallitseminen". Pohjois-Bukovinan liittäminen Ukrainaan täydennettiin vielä Rutenian liittämisellä Ukrainaan. Ruteniaa eli nykyistä "Karpaatti-Ukrainaa" olivat historiallisesti asuttaneet slaavilaiset ruteenit (eli rusiinit) ja slovakit, kun taas Pohjois-Bukovinan alkuperäisiä asukkaita olivat olleet romanialaiset ja unkarilaiset, joskin alue oli slaavilaistunut jo ennen sen liittämistä Ukrainan neuvostotasavaltaan. Etelä-Bessarabiassa oli ollut historiallisesti turkinsukuista asutusta, mutta päätarkoitus Etelä-Bessarabian liittämisessä Ukrainaan oli se, että Moldova menetti tällöin yhteytensä Mustaanmereen.
Vaikutuksiltaan mitä vahingollisimpana "korvauksena" näistä aluemenetyksistä Neuvostoliitto liitti puolestaan Ukrainasta Moldovaan slaavienemmistöisen Transnistrian kaistaleen eli Dnestr-joen itäpuolen, joka oli myös voimakkaan venäläistämisen kohteena. Transnistria oli todellinen Troijan hevonen romanialaiselle Moldovalle, sillä se toi mukanaan nykyisen Moldovan suuret slaavivähemmistöt: ukrainalaisia 15 % ja venäläisiä 14 %. Tavoitteena näiden istuttamisessa romanialaiseen tasavaltaan oli kansakunnan hajottaminen ja venäläistäminen, sillä tunnetusti venäjän kielen ollessa eri kansallisuuksien yhteinen lingua franca Neuvostoliitossa kansojen tarkoituksellinen sekoittuminen johti stalinistiselle politiikalle mieluisten etnisten konfliktien lisäksi venäläistymiseen ja "neuvostolaisuuden" eli juurettoman suurvenäläisyyden korostumiseen. Transnistria on alueen romaniankielinen nimi, jota käytän tässä siksi, että se on suomalaisille helpommin äännettävä kuin venäjänkielinen nimi Transdnjestrija.
"Moldovan kansanrintama" (MPF) ajoi voimakkaasti jälleenyhdistymistä Romaniaan läpi 1990-luvun alkupuoliskon. Myös "Moldovan intellektuellien kongressi" kannatti lämpimästi jälleenyhdistymistä. Heidän vaikutukseensa parlamentissa vastasivat venäläismieliset sekä Venäjän tukemat Transnistrian separatistit jatkuvasti boikotilla ja lisäksi Venäjä painosti Moldovaa voimakkaasti. Kansainvälinen yhteisö tuki Moskovaa välinpitämättömänä ja tietämättömänä taustakuorona. Moldovan presidentiksi valittiin Mircea Snegur [Mirtšea Snegur] jo helmikuussa 1990. Snegur oli kansallismielinen ja lisäksi länsi-, Eurooppa- ja romanialaismielinen. MPF:ää edustava mutta Sneguriin nähden oppositiossa oleva pääministeri Mircea Druc [Mirtšea Druk] sai lähteä vuonna 1991 ja tilalle nousi Snegurin kannattaja Valeriu Muravschi [Valériu Murávski]. Kuitenkin jo seuraavana vuonna, 8. kesäkuuta 1992, Muravschi painostettiin eroamaan ja toinen Snegurin kannattaja, Andrei Sangheli [Andrei Sangél], nimitettiin pääministeriksi. Yrittäen saavuttaa laajempaa konsensusta ja vakuuttaa parlamentissa edustettuja separatistisia slaaveja ja gagauzeja lopettamaan boikottinsa Snegur erotti kaksi muutakin panromanialaista ministeriä, puolustusministeri Ion Costasin [Íon Kostas] ja turvallisuusministeri Anatol Plugarun [Anatól Plugáru] 16. heinäkuuta. Tämäkin yritys epäonnistui – venäläiset jatkoivat Moldovan politiikan sabotoimista. Viisi päivää myöhemmin nimitettiin uusiksi voimaministereiksi Pavel Creanga [Pavel Kréanga] ja Vasile Calmoi [Vásile Kalmoi].
Kun Moldova itsenäistyi vuonna 1992, sen itäinen rajamaa Transnistria, kapea kaistale Dnestrin itäpuolella, julistautui erilliseksi Moldovasta. Transnistrian pääkaupungin Tiraspolin slaavilaiset (ukrainalaiset ja venäläiset) separatistit aloittivat verisen kapinan, jota tukemaan Venäjä lähetti 14. armeijakuntansa. Seurauksena oli raaka ja verinen sisällissota – joka oikeastaan oli venäläis-moldovalainen sota. Sota raunioitti Moldovan talouden ja tulevaisuuden, vaikka maa oli ollut Neuvostoliiton tasavalloista Baltian maiden jälkeen vaurain ja sen mahdollisuudet hyötyä itsenäisyydestä ja integroitua Eurooppaan olivat selvästi olleet Baltian, Georgian ja Azerbaidzanin ohella kaikkein parhaat. Raskaita taisteluita käytiin koko kevään 1992 ajan, kunnes kesällä Venäjä nimitti 14. armeijakunnan johtoon Transnistriaan kenraali Aleksandr Lebedin. Lebediä on usein syytetty raakuuksista Transnistriassa, mutta toisaalta hän onnistui neuvottelemaan rauhan ja lopettamaan taistelut.
Moldovan presidentti Mircea Snegur allekirjoitti viimein 21. heinäkuuta 1992 rauhansopimuksen Boris Jeltsinin kanssa. On kuvaavaa, että Moldova joutui sopimaan rauhasta Moskovan eikä Tiraspolin kanssa; Moldovan "sisällissota" kun ei ollut mikään spontaani kansannousu. Rauhansopimus ei ollut kestävällä pohjalla, sillä se oli yksipuolisesti Venäjälle suosiollinen. Moskova käytti konfliktia häikäilemättömästi hyväkseen vaihtaakseen Moldovan länsi- ja romanialaismielisen johdon uuteen ja liittääkseen maan IVY:yn – rakenteeseen, joka oli luotu Venäjän ja sen uskollisempien vasallien toimesta säilyttämään Venäjän hegemoniaa entisen Neuvostoliiton alueella kylmän sodan jälkeisessäkin maailmassa.
Joulukuun 24. päivänä 1992 presidentti Snegur vaati Moldovan jälleenyhdistymistä äiti Romaniaan – anschlussia, joka oli paljon suositumpi Moldovan pääkaupungissa Chisinaussa [Kišinöu] kuin Bukarestissa. Snegur ehdotti kansanäänestystä järjestettäväksi asiasta vuonna 1993; äänestyksessä olisi kysytty kansalaisilta, halusivatko nämä Moldovan olevan itsenäinen valtio, yhdistyvän Romaniaan vai liittyvän IVY:yn. Luultavasti vuonna 1993 enemmistö olisi äänestänyt Romaniaan liittymisen puolesta, etenkin mikäli Transnistrian slaavit olisivat boikotoineet äänestystä sankoin joukoin.
Venäjä ei tietenkään halunnut tällaisia tuloksia eikä koko äänestystä ja niinpä valtapeli Chisinaussa koveni huomattavasti. Snegur ajoi kansanäänestystä. Tammikuun 29. päivänä 1993 valtataistelu johti parlamentin puhemiehen Alexandru Mosanun [Aleksándru Mosánu] eroon. Mosanu kannatti yhdistymistä Romaniaan, mutta vastusti kansanäänestystä. Mosanun paikalle nostettiin IVY:ä kannattava poliitikko Petru Lucinschi [Petru Lutšínski], joka sittemmin nostettiin Snegurin tilalle presidentiksi. Parlamentin jäsenistä enemmistö kannatti kuitenkin Snegurin tavoin jälleenyhdistymistä Romaniaan ja vastusti Moldovan ajautumista venäläismieliseen politiikkaan ja sen ansiosta Moldova pystyttiin pitämään erossa Moskovan nuorasta jonkin aikaa. Senkin jälkeen, kun Moskova onnistui liittämään Moldovan IVY:yn – länsimaiden tuella – maa onnistui pysyttelemään pelkkänä liitännäisjäsenenä, ei täysjäsenenä.
Venäjän imperialistinen politiikka entisiä neuvostotasavaltoja kohtaan koveni kuitenkin systemaattisesti vuodesta 1993 alkaen ja Moskova pyrki saamaan keinolla millä hyvänsä ne entiset neuvostotasavallat liitetyksi IVY:yn, jotka olivat omaksuneet demokraattisen länsisuuntauksen ja itsenäisyysmielisen linjan. Näitä olivat Viro, Latvia, Liettua, Moldova, Georgia ja Azerbaidzan. Ainoastaan kolme Baltian maata pelastuivat. Moldovaan, Georgiaan ja Azerbaidzaniin Venäjä lietsoi sisällissotia, ja Transnistrian, Abhasian ja Karabaghin tapahtumilla olikin ratkaiseva merkitys kaikissa kolmessa maassa suoritetuille vallanvaihdoksille, joita seurasi maiden liittäminen IVY:yn. Erityisesti Georgian vallankaappaus oli verinen. Moldovaan kohdistui lisääntyvää eristämispolitiikkaa ja Venäjä käytti tehokkaasti hyväkseen entisten alusmaidensa taloudellisia riippuvuussuhteita. Moldova on tehokkaasti pidetty erossa Euroopan integraation junasta ja länsi on välinpitämättömänä hyväksynyt sen osaksi Venäjän etupiiriä. Talouden hataruuden seurauksena erityisesti Moldovan suuri agraariväestö on palannut äänestämään kommunisteja ja on luultavasti nykyisin valmis hyväksymään tiukemmat siteet Moskovan ylivaltaan.
Romanialaiset eivät ole slaaveja. Heidän kielensä on romaaninen eli latinalaisperäinen, ei slaavilainen kuten esim. puola, tšekki, bulgaari ja venäjä, vaikkakin romanian kielessä on paljon slaaviperäisiä samoin kuin kreikkalaisia lainoja ja rakenteita sekä myös vanhoja vaikutteita Balkanin vanhoilta kansoilta, traakialaisilta ja daakialaisilta. Uskonnollisesti romanialaiset kuitenkin käännytettiin Konstantinopolista eikä Roomasta käsin, mistä syystä he kristikunnan jakauduttua tulivat osaksi itäistä kreikkalaiskatolista eli ortodoksista kirkkoa ja Bysantin kulttuuria. Kun myöhemmin Venäjä ja slaavilainen maailma yleensä alkoivat kuitenkin enenevässä määrin omia itselleen Bysantin perintöä, romanialaiset alkoivat tuntea itsensä yksinäisiksi slaavilaisessa geopoliittisessa ympäristössään. Asiaa ei auttanut lainkaan, että läntiset vallat, erityisesti romanialaisten historialliset länsinaapurit unkarilaiset, tekivät kaikkensa leimatakseen romanialaiset slaaveiksi.
Historiallisessa Keski-Euroopassa kirkkoraja ymmärrettiin perinteisesti tärkeämmäksi kuin etniset rajalinjat, joiden poliittinen merkitys kasvoi vasta 1800-luvulta alkaen. Etniset rajanvedot olivat sitäkin vaikeampia, kun useimmilla alueilla mitään alueellista etnistä homogeniaa ei ollut, vaan etniset ryhmät elivät usein sekoittuneina tai olivat jakautuneina porvareihin ja talonpoikiin. Esimerkiksi juutalaiset, saksalaiset, kreikkalaiset ja turkkilaiset keskittyivät Romanian ja Moldavian lähialueilla kaupunkeihin kun taas maaseutuväestö koostui romanialaisista, unkarilaisista ja slaaveista. Kirkkorajan tärkeys historiassa selittää sen, miksi katoliset keskieurooppalaiset edelleenkin katsovat romanialaisten kuuluvan "itäiseen" viiteryhmään ja siten analoogisesti väittävät myös näiden olevan slaaveja. He myös levittävät yleisesti käsitystä, että romanialaiset olisivat latinalaista kieltä puhumaan "käännytettyjä" slaaveja, joiden romaaninen kieli olisi pelkkä romanialaisten nationalistien keinotekoinen luomus.
Unkarilaiset väittävät myös yleisesti, että romanialaisten alkuperämyytti, joka pohjaa kunniakkaisiin roomalaisiin juuriin, olisi silkan mytologian tuotetta. Kaikkeen nationalismiin ja kansallisiin identiteetteihin kuuluu aina myytti kansakunnan alkuperästä – samoinhan on idän arokansoista polveutuvien unkarilaisten kohdalla. Tosiasiassa kansat ovat kuitenkin aina enemmän tai vähemmän sekakansoja, joiden historia koostuu lukemattomista eri juurista. Poliittiset tarkoitusperät sanelevat itsestäänselvästi, mitä juuria ja myyttejä milloinkin halutaan korostaa. Niinpä romanialaisten tapauksessa itävaltalaiset Habsburgit tarkoituksella kannustivat romanialaisia "löytämään" latinalaisen identiteettinsä pitääkseen heidät erillään Itävalta-Unkaria vastaan suuntautuvista panslavistisista virtauksista.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että romanian kielen latinalainen alkuperä ja romanialaisten identiteetin latinalainen yhteys olisivat pelkkää kuvitelmaa tai peräti valhetta. Sellaisen väittämisellä on yleensä rasistinen ja naapurikansaa halventava pyrkimys – samasta syystähän esim. serbit haluavat kiistää albaanien polveutuvan illyrialaisista ja olevan kenties peräti "seemiläistä" alkuperää. Länsimaalaisille saattaa koko kysymys tänä päivänä vaikuttaa irrelevantilta, mutta Balkanilla ja Itä-Euroopassa ikivanhakin historia on kuolemanvakava asia. Niinpä on syytä todeta, että romanialaisten käsitys roomalaisesta alkuperästään ja perinnöstään ei ole "väärä". Loppujen lopuksi se on paljon uskottavampi ja johdonmukaisempi ajatusmalli kuin slaavien käsitys, että heillä olisi "kolmannen Rooman" tai edes Bysantin perintö.
Ortodoksisen kristikunnan sisällä romanialaiset eivät ole ainoita, jotka eivät ole slaaveja. Kreikkalaiset eivät tietenkään ole slaaveja, eivätkä luonnollisestikaan kannata ajatusta, että ortodoksinen kristillisyys olisi sidoksissa panslavismiin. Olihan kreikka Uuden Testamentin alkukieli ja Bysantti oli leimallisesti kreikkalainen. Konstantinopoli oli kreikkalainen, ei koskaan slaavilainen, kaupunki. Jos asiaa ajatellaan geopoliittisesti ja poliittis-historiallisesti eikä uskonnollisesti värittyneiden linssien läpi, Bysantin perinnön voi väittää siirtyneen pikemminkin Konstantinopolista pääkaupunkinsa tehneelle Turkin imperiumille kuin loikanneen Kiovaan, saati Moskovaan. Myöskään georgialaiset eivät ole slaaveja, vaikka ovat ortodokseja – vanhempaa ortodoksista kirkkokuntaa kuin venäläiset. Georgialaiset ovat kaukasialaista kansaa kuten mm. tšetšeenit ja tšerkessit, jotka kääntyivät islaminuskoon. Toisaalta on yhtä lailla muistettava, että monet slaavit eivät ole ortodokseja: esim. puolalaiset, tšekit, slovakit, sloveenit ja kroaatit ovat katolisia slaaveja. Bosniakit samoin kuin Bulgarian ja Kreikan rajavuorten pomakit ovat islaminuskoisia slaaveja. On siis harhaanjohtavaa yhdistää toisiinsa automaattisesti ortodoksinen usko ja slaavilaisuus, kuten mm. muutenkin arveluttavia teorioita esittänyt Samuel Huntington on tehnyt.
Romanian ja Moldovan ortodoksinen kirkko ei ole yhtenäinen vaan jakautuu Romanian ortodokseihin ja kreikkalaiskatolisiin sekä Moldovan tasavallassa vielä slaavilaisiin ortodokseihin. Näin ollen romanialaiset ortodoksit saattavat kumartaa kolmeen eri "Roomaan". Yleisesti ottaen romanialaisten kirkollinen perinteinen yhteys suuntautuu kuitenkin enemmän etelään, Kreikkaan ja Balkanille, kuin itään Venäjälle.
Romanialaisten leimaaminen itäiseen viiteryhmään keskieurooppalaisessa keskustelussa on ymmärrettävä romanialaisten ja unkarilaisten välistä propagandasotaa vasten. Kiistan perimmäinen syy on Transsilvania – puuttumatta mitenkään siihen, kuinka epäoleellista nykytodellisuudessa on kiistellä siitä, minkä kansan esi-isät olivat antiikin ajalla ensin Transsilvaniassa, koska tällä välillä kansat ovat ehtineet sekoittua lukemattomia kertoja ja kaikki eurooppalaiset jakavat käytännössä toistensa ja etenkin naapureidensa geneettisen perimän. Transsilvanian kiista onkin poikinut lukuisia liioiteltuja ja propagandistisia tulkintoja historiasta samoin kuin kansallisista, kielellisistä ja uskonnollisista identiteeteistä molemmin puolin.
Uudessa maailmanjärjestyksessä, jossa kylmän sodan kahtiajako on poistunut muodista, ovat eräät analyytikot, kuten amerikkalainen Samuel Huntington, epätoivoisesti halunneet nähdä uskonnollisia railoja aukeavan sielläkin, missä ne ovat menettäneet merkityksensä. Muotivirtaus, jossa maailma on jälleen haluttu nähdä uskontojen jakamana "sivilisaatioiden törmäyksenä" on saanut paljon enemmän huomiota kuin ansaitsisi todellisen tilanteen perusteella – vaikkakin Huntingtonin muotiteorian vaara on siinä, että se saattaa muuttua itsensä toteuttavaksi profetiaksi lietsoessaan uskonvihaa Balkanin ja Kaukasuksen kaltaisten alueiden politiikkaan ja niiden käsittelemiseen tiedotusvälineissä.
Monet keskieurooppalaiset poliitikotkin ovat tarttuneet Huntingtonin varsin epäonnistuneeseen selitysmalliin pyrkien näkemään keskiaikaisen kirkkorajan sopivana "legitiiminä" etupiirirajana Euroopan ja Venäjän välillä. Kirkkoraja esitetään yksinkertaistetusti "itäisen ja läntisen kristikunnan välisenä rajana". Tällaisessa ajattelussa ei ole ymmärretty kristillisyyden monimuotoisuutta molemmilla puolilla kirkkorajaa. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon katoliset ja protestantit eroavat toisistaan historiallisesti ja teologisesti, myöskään ortodoksiset kirkkokunnat eivät ole yhtenäisiä: Balkanin ja Kaukasuksen eri ortodoksisten ja apostolisten kirkkokuntien välillä on suuria eroja sekä teologiassa että poliittisissa perinteissä. Armenian monofysiitit ovat teologisesta erostaan huolimatta paljon lojaalimpia Moskovalle kuin Georgian ortodoksit. Balkanilla Serbian ortodoksit ovat Venäjän liittolaisia mutta Bulgarian ja Romanian ortodoksit huomattavasti enemmän länsisuuntautuneita.
Todellisuudessa kirkkorajat ovat näyttäytyneet vähemmän tärkeinä kuin kielelliset rajat. Uskonnollinen rajalinja kulkee Romaniassa Transsilvanian ortodoksisten romanialaisten ja katolisten unkarilaisten välillä – Transsilvaniassa on myös unitaareja, kalvinisteja ja muita protestantteja. Romanialaiset ortodoksitkin jakautuvat romanialaisortodoksiseen enemmistöön sekä kreikkalaiskatolisiin, roomalaiskatolisiin ja protestanttisiin vähemmistöihin. Ukrainassa uskonnollinen raja erottaa Länsi-Ukrainan uniaatit Itä-Ukrainan venäläisortodokseista. Kielirajat puolestaan erottavat Transsilvaniassa romanialaisia ja unkarilaisia, mutta eivät Ukrainan uniaatteja ja ortodokseja. Sen sijaan Moldovassa kulkee kieliraja jakaa maan romanialaiseen valtaosaan ja slaavilaiseen Transnistriaan. Uskonnollinen kuilu Ukrainan uniaattien ja ortodoksien välillä ei ole tuottanut mitään suurempaa konfliktia vaan näkyy ainoastaan ukrainalaisten poliittisessa suuntautumisessa (uniaatit Puolaan ja Eurooppaan, itäiset ortodoksit Venäjään). Sen sijaan Moldovan kielellinen kuilu romaniankielisten moldovalaisten ja slaavilaisten transnistrialaisten välillä on tuottanut aseellisen konfliktin – tosin ei ilman Venäjän provokaatiota.
Transsilvaniassa, jossa unkarilaisia ja romanialaisia erottavat sekä uskonnolliset että kielelliset erot, etninen konflikti on tähän mennessä vältetty. Tämä on kuitenkin ollut seurausta sekä Unkarin että Romanian suhteellisesta menestyksestä postkommunistisessa kehityksessään pikemminkin kuin siitä, etteikö Transsilvanian etnisessä ruutitynnyrissä olisi kylliksi räjähdysainetta. Romanialaisten ja unkarilaisten lisäksihän Transsilvanian ruutitynnyriä maustaa vielä harvinaisen suuri ja perinteisesti huono-osainen mustalaisväestö. Sekä transsilvanianromanialaiset äärikansallismieliset että heidän unkarilaiset vastineensa ovat harrastaneet etnistä kansankiihotusta. Transsilvanian romanialaisten äärikansallisista tunnetaan parhaiten Clujin [Klúzh] pormestari Gheorghe Funar [George Funár].
Cluj on unkariksi Kolozsvár ja saksaksi Klausenburg. Tämän transsilvanialaisen yliopistokaupungin virallinen nimi on Cluj-Napoca [Klúzh-Nápoka], jossa kansallismielinen lisäys Napoca on muinoin samoilla main sijainneen roomalaisen siirtokunnan nimi. Se on lisätty Clujin nimeen osoittamaan "roomalaista perintöä" ja manifestoimaan romanialaisten väitettä, että he olivat Transsilvaniassa ennen unkarilaisia. Oikeastaan roomalaisilla oli kuitenkin kiinteää asutusta vain Valakian ja Moldavian alangoilla kun taas Napocan kaltaiset siirtokunnat Karpaattien toisella puolen olivat lähinnä vain sotilasvaruskuntia. Funar on säännöllisesti provosoinut unkarilaisia protesteihin absurdeilla ja äärinationalistisilla lausunnoillaan sekä arkeologisilla kaivauksilla, jotka Clujissa uhkaavat unkarilaisille tärkeitä kansallisia muistomerkkejä. Funar on myös raivoisasti vastustanut unkarin kielen aseman rehabilitointia Romaniassa.
Unkarilaiset suhtautuvat perinteisesti halveksivasti romanialaisten "dakoromanialaiseen" historian tulkintaan, jonka mukaan romanialaiset kansana polveutuvat nykyisen Romanian alueella eläneistä daakialaisista sekä roomalaisista siirtolaisista, joilta on peräisin heidän romaaninen kielensä. Unkarilaiset haluaisivat mieltää romanialaisten historian joksikin paljon epämääräisemmäksi ja kiistää roomalaisen alkuperän, väittäen romanian kieltä myöhemmäksi keksinnöksi hieman samaan tapaan kuin Balkanin slaavit eivät haluaisi tunnustaa albaanien periytyvän illyrialaisista. Unkarilaisten oma kielihän on suomalais-ugrilainen eikä näin ollen ole sukua ympäröivien alueiden indoeurooppalaisille (germaanisille, romaanisille ja slaavilaisille) kielille. Ugrilaisilla kielillä on enemmän yhteyksiä turkkilaisiin kieliin. Kielet eivät kuitenkaan kasva missään tyhjiössä puun tavoin, vaan aivan samoin kuin kansojen geneettinen perintökin, myös kielet koostuvat lukemattomista eri puolilta tulleista vaikutteista ja lainoista. Yhtenäiset kansalliskielet ovat nationalistisen politiikan pikemminkin kuin käytännön tulosta – myös Unkarissa ja Romaniassa.
Transsilvanian etniset unkarilaiset näyttelivät merkittävää roolia diktaattori Nicolae Ceausescun [Nikoláe Tšaušésku] tyrannian vastaisten antikommunististen mielenosoitusten käynnistämisessä. Kommunistiregiimin romahdukseen vuonna 1989 johtanut prosessi saikin alkunsa Transsilvaniasta, Timisoaran [Timišuára] kaupungista, joka on unkariksi Temesvár [Tämäšvaar]. Mielenosoitusten kärkihahmoksi nousi etninen unkarilainen, kalvinistipastori László Tõkés [Laasloo Töökeeš]. Nicolae ja Elena Ceausescun teloituksen jälkeen vallan kuitenkin ottivat viime hetkellä puoltaan vaihtaneet entiset Ceausescun regiimin jäsenet, joihin kuului myös uusi presidentti Ion Iliescu [Íon Iliésku]. Nykyisin Ruotsissa asuva romanialaissyntyinen toimittaja ja kirjailija Ana-Maria Narti onkin kutsunut Ceausescun teloituksen aikaisia tapahtumia "varastetuksi vallankumoukseksi", viitaten siihen, että entiset kommunistit ja eliitin jäsenet "varastivat" vallankumouksen dissidenttien käsistä ja teloittivat Ceausescut eräänlaisena uhrilahjana, syntipukkeina, jotka veivät mukanaan hautaan muiden regiimin jäsenten synnit.
Iliescun presidenttikaudella (1989-1996) Romanian vähemmistöpolitiikan tilanne pysyi paikoilleen jumittuneena, vaikkakaan ei ajautunut avoimeen konfliktiin. Liberaalin presidentti Emil Constantinescun [Émil Konstantinésku] kaudella (1996-2000) romanialaisten ja unkarilaisten välit paranivat huomattavasti, unkarilaisten oikeuksia edistettiin ja esimerkiksi kaksi etnistä unkarilaista ministeriä palveli Romanian hallituksessa. Myös Budapestin ja Bukarestin välit olivat suhteellisen lämpimiä ja rakentavia. Unkari ja Romania jopa tukivat toistensa pyrkimyksiä EU:n ja NATO:n jäseniksi.
Transnistriassa kehitys oli paljon huonompaa kuin Transsilvaniassa. Tärkeimpänä syynä tähän oli Venäjän sekaantuminen aktiivisesti Transnistrian konfliktiin. Täysimittainen aseellinen konflikti puhkesi slaavien ja romanialaisten välille ja tilanne paheni entisestään kun Venäjän 14. armeija hyökkäsi Moldovaan – huolimatta siitä, että Venäjä oli vuonna 1992 tunnustanut Moldovan itsenäisyyden. Tuhoisa destabilisaatio kaatoi myös Moldovan länsimielisen regiimin.
Oikeistohallitus oli pyrkinyt integroitumaan Eurooppaan, kannattanut yhdentymistä Romanian kanssa ja halunnut pitää Moldovan erossa IVY:stä. Valtaan tuli kuitenkin paljolti destabilisaation ansiosta keskustavasemmistolainen hallitus, joka oli myöntyväisempi Moskovaan ja opportunistisempi. Länsimielinen presidentti Mircea Snegur vaihdettiin opportunistisempaan entiseen parlamentin puhemieheen Petru Lucinschiin ja lopulta Moldova myös liitettiin IVY:yn vastoin todennäköisesti maan enemmistön tahtoa. Romanian jälleenyhdistymisprojekti, joka on nyt ollut haudattuna jo jonkin aikaa, on läpi 1990-luvun ollut suositumpi Moldovassa kuin Romaniassa, koska romanialaiset eivät halua "Moldovan ongelmia" vaarantamaan omia toiveitaan päästä mukaan länsi-integraatioon ja saavuttaa sekä EU:n että NATO:n jäsenyyden.
Venäläisjoukkojen hyökättyä maahan ja miehitettyä Transnistrian, kapinallinen Dnestrin itäpuoli on käytännössä ollut Venäjän sotilastukikohta Moldovan maaperällä. Tiraspolissa hallitsee venäläisen vanhoilliskommunisti Igor Smirnovin johtama stalinistinen regiimi ja tyrannia ja terrori ovat ulottuneet myös Moldovaan. Transnistriassa liehuvat neuvostoaikaiset punaliput ja venäläinen miehityshallinto jakaa auliisti Venäjän passeja matkustushaluisille transnistrialaisille. Transnistrian lisäksi myös Gagauzia, jonka pääkaupunki on Comrat, on kapinoinut Chisinauta vastaan ja ollut Transnistrian kanssa yhteistyössä. Vaikka Venäjän invaasiot Moldovan, Georgian ja Azerbaidzanin alueille onkin onnistuttu saamaan ETYJ:in rauhanturvausnimikkeen alle, ne rikkovat sekä kansainvälistä oikeutta että Venäjän omaa lainsäädäntöä – onhan Venäjä kaikesta huolimatta tunnustanut Moldovan, Georgian ja Azerbaidzanin itsenäisiksi valtioiksi. Mitä mahtaisi Moskova ajatella, jos Romania suorittaisi intervention Bessarabiaan tai Pohjois-Bukovinaan, tai jos Georgia lähettäisi joukkojaan puolustamaan tšetšeenejä, vaikkapa NATO:n tai Turkin tuella?
Vuoden 2000 lopusta Romanian presidenttinä on jälleen toiminut Ion Iliescu, mutta on hyvin epätodennäköistä, että tämä johtaisi nykytilanteen radikaaliin huonontumiseen, ellei Moldovan epävakaus vedä Romaniaakin mukaan vaikeuksiin. Eihän kukaan ollut erityisen kauhuissaan, kun Puolassa entinen kommunisti Aleksander Kwasniewski valittiin toiselle kaudelleen tai kun entiset kommunistit ovat aiemmin palanneet valtaan vuoroin Puolassa, Unkarissa, Tšekissä ja Liettuassa. On totta, että Iliescu kuului Ceausescun lähipiiriin ja että hän vielä vuosina 1989-1995 käytti autoritäärisiä menetelmiä mm. kukistaessaan Bukarestin opiskelijamielenosoituksia Jiun [Zhiu] laakson kaivosmiesten avulla. On niinikään totta, että ensimmäisellä presidenttikaudellaan Iliescu onnistui jarruttamaan talousuudistuksia peräti viidellä vuodella.
Iliescu ei kuitenkaan enää ole sitä, mitä hän oli vuonna 1989. Aivan kuten Georgiassa ja Azerbaidzanissa vallan kaapanneet entiset KGB:n kenraalit Eduard Shevardnadze ja Haidar Alijev, myös Iliescu on opportunisti, joka ymmärtää tulevaisuuden toivon olevan lännessä eikä Moskovassa. Jopa Shevardnadze ja Alijev muuttuivat pian valtaan tultuaan uhmakkaiksi Kremlin suhteen ja ovat halunneet saada maansa yhteyteen lännen kanssa, puhuen Georgian ja Azerbaidzanin NATO-jäsenyydestä. Iliescukin voi panna toivonsa vain Romanian itsenäisyyteen ja länteen. Romanian tilanteen voikin odottaa pysyvän rauhallisena ja vakaana kunhan vain Romaniaa ei eristetä Euroopan integraatiosta ja siten sysätä siihen Venäjän hallitseman epävakauden ja autoritääristen hallitsijoiden joukkoon, johon Valko-Venäjä ja Serbia ovat kuuluneet ja johon Ukraina ja Moldova ovat nyt luisumassa.
Moldovan tilanne onkin paljon riskialttiimpi kuin Romanian. Tämän vuoden vaalivoitto kommunisteille on paljon pahempi asia kuin Iliescun ja hänen sosialistipuolueensa paluu valtaan Romaniassa. Syy on selvä: Romania ei ole Venäjän etupiirissä eikä Moskovan vaikutuksen alaisena ellei länsi väkisin sysää Romaniaa sinne. Moldova sen sijaan on Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien yleisesti lännessä unohdettu ja "tunnustettu" osaksi Venäjän etupiiriä ja maassa on Transnistrian konfliktin vuoksi venäläisjoukkoja. Romanian kääntyminen autoritääriseksi valtioksi ei saavuttaisi lännessä hyväksyntää kun taas Moldovan tapauksessa sitä tunnutaan pitävän jotenkin "normaalina" eikä kukaan tunnu liikauttavan eväänsäkään, vaikka Moldova "palaisi" jonkinlaiseen Valko-Venäjän tyyliseen "liittoon" Venäjän kanssa.
Lännen ei pitäisi unohtaa, että Romania on suuri ja ei-slaavilainen valtio, jolla on vakaa pohja johdonmukaiselle länsimieliselle ja eurooppalaiselle poliittiselle suuntautumiselleen. Vaikka Romanian taloudelliset ongelmat ovatkin paljon vaikeampia kuin Unkarin ja Puolan, ne ovat paljon vähemmän vaikeita kuin ongelmat Ukrainan ja Venäjän kohdalla. Romanian suuri koko ja laaja tehoton maataloussektori eivät voi olla ylivoimaisen pelottavia Euroopalle, mikäli Eurooppa aikaa pystyä sulattamaan samat ongelmat Puolan tapauksessa. Jo Puolan integraatio tulee väistämättä pakottamaan EU:n uudistamaan ja liberalisoimaan nykyistä maataloustukijärjestelmäänsä. Ei ole syytä pelätä Romaniaa tämän vuoksi, koska jo Puolan jäsenyys tekee nykyisen tukipolitiikan mahdottomaksi. Edistys, jota länsi on ylioptimistisesti toivonut Ukrainan saati Venäjän "demokratisoitumiselta" samoin kuin taloudelta, on paljon uskottavammalla pohjalla Romaniassa.
Toistaiseksi Romania on kärsinyt kohtuuttoman kielteisestä huomiosta verrattuna moniin muihin vastaaviin maihin, kuten Bulgariaan. Kylmän sodan aikana tuli tavaksi Itä-Euroopasta puhuttaessa, että Romaniaa ja Albaniaa voitiin haukkua vapaasti, koska nämä olivat omapäisyydessään ja Stalinin vastaisuudessaan "kapinallisia" myös itäblokin keskuudessa ja siten "vapaata riistaa" sekä vasemmistolaisille että oikeistolaisille kirjoittajille lännessä. Surulliset seuraukset näkyvät kuitenkin vielä tänä päivänäkin siinä, että jostain syystä Romaniasta ja Albaniasta tiedotusvälineissä käytettävä kieli on edelleen keltaisen lehdistön tasoa, kun samaan aikaan samanlaista yksipuolisesti kielteistä kieltä ei käytetä esim. Bulgariasta tai Kosovasta – ja Venäjästä tai Jugoslaviasta sellainen ei näytä käyvän poliittisista syistä.
On totta, että Romanian ja Albanian kommunistijohtajat Nicolae Ceausescu ja Enver Hoxha [Hodzha] muuttivat omat maansa valtaviksi keskitysleireiksi, mutta ehkäpä juuri siksi romanialaiset ja albaanit näyttävät tänä päivänä olevan paljon vakuuttuneempia kuulumisestaan Eurooppaan eikä Venäjän etupiiriin kuin esim. ukrainalaiset, valkovenäläiset ja serbit. Romanialaiset ja albaanit liitettiin aikoinaan neuvostoblokkiin ilman mitään "kulttuurista" yhteyttä slaavilaisiin venäläisiin. Heidän kuulumisensa Moskovan johtamaan blokkiin oli yhtä keinotekoista kuin Keski-Aasian tai Baltian maiden. Köyhyydellä on tässä suhteessa hyvin vähän merkitystä – olihan Jugoslavia, jossa sittemmin puhkesivat veriset sodat ja vallitsi Slobodan Miloševicin diktatuuri, kylmän sodan aikana sosialistisen blokin vapain ja vaurain maa. Albania on perinteisesti ollut Euroopan köyhin maa ja Romania ajautui täyteen kurjuuteen Ceausescun ansiosta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että nämä maat olisivat koskaan olleet tai varsinkaan olisivat vieläkin "Venäjän luonnollista etupiiriä". Jugoslavian esimerkki osoittaa hyvin, että köyhimmät eivät ole tuomittuja ikuiseen kurjuuteen eivätkä vauraimmat välttämättä säästy sodilta ja kurjuuksilta.
Euroopan turvallisuuden kannalta Romania on lännelle paljon tärkeämpi liittolainen kuin Ukraina, jonka merkitystä on korostettu erityisesti geostrategisissa katsauksissa. Ukraina on loppujen lopuksi edelleen hyvin lähellä Venäjää sekä kulttuurisesti että poliittisesti. Romanialla on periaatteessa samat edut strategiselle merkitykselle kuin Ukrainallakin – merkittävä koko ja luonnonvarat – ja lisäksi Romania sijaitsee geopoliittisesti merkittävässä risteyskohdassa: Keski-Euroopan ja Mustanmeren välissä samoin kuin Balkanin ja Itä-Euroopan välissä. Transnistrian ollessa Venäjän miehittämä ja Ukrainan ollessa epävakaa Romania on myös ainoa suuri ja länsisuuntautunut maa Venäjän ja Serbian joukkojen välissä, mikä tarkoittaa, että jos Romania sortuisi Venäjän etupiiriin, koko Balkan joutuisi samalla venäläis-serbialaiseen valtapiiriin. Tämä merkitsisi varmasti koko Balkanin ajautumista konfliktitilaan, sillä hajottamatta Balkanin pienten kansojen hallitseminen ei Moskovan ja Belgradin panslavistiselta akselilta onnistuisi.
Huntingtonin teoria on äärimmäisen vaarallinen, sillä se enempiä ajattelematta suoraan ehdottaa mm. Romanian, Kreikan ja Georgian alistamista Venäjän etupiiriin sillä epämääräisellä perusteella, että nämä ovat "osa ortodoksista sivilisaatiota". Sellaisilla alueilla kuin Balkan ja Kaukasus, Huntingtonin uskonnollisin perustein tehdyt jaot – ja tästä huolimatta käsitys, että Venäjän on hyväksyttävää "valloittaa heikoista islamilaisista maista itselleen etupiiri etelässä" – suistaisi nämä räjähdysalttiit alueet väistämättä pitkien ja kuluttavien sotien jatkumoon, mikä puolestaan saattaisi tehdä totta myös uskonnollisen kiihkoilun myyteistä. Balkanin suistuminen Venäjän konflikteilla hallinnoituun valtapiiriin olisi tuskin lännenkään etujen mukaista. Niinpä Romanian asema kannattaisi ottaa vakavasti.
Kaakkois-Euroopan vakauden turvaamiseksi länsivaltojen olisi ehdottoman tärkeää lopettaa Romanian tämänhetkinen diskriminointi ja sen sijaan tarjota uskottavat takeet ja tuki Romanian rakentavalle Eurooppa-suuntaukselle samoin kuin maan tulevalle jäsenyydelle sekä NATO:ssa että Euroopan Unionissa. Romanian tulevaisuus tulee vaikuttamaan koko Euroopan tuleviin kohtaloihin ja tämän vuoksi Romaniaa ei pitäisi kohdella paariavaltiona pelkän heikon talouden vuoksi. Ei varsinkaan, kun Romania ei ole millään muotoa ansainnut huonoa kohtelua. Venäjää ja Serbiaakin tuetaan niiden massiivisista ihmisoikeusrikoksista ja aloittamistaan sodista huolimatta. Miksei siis Romaniaa, joka on sinnitellyt todellisessa demokratiassa ja rakentavissa naapurisuhteissa jo yli kymmenen vuotta? Johdonmukaisuus lännen politiikalta näyttää puuttuvan. Romanian talous on paremmalla tolalla kuin Serbian, Ukrainan ja Venäjän ja mikäli Romanialta odotetaan nopeampaa elpymistä, on syytä muistaa, että talouskasvu riippuu olennaiselta osin turvallisuudesta ja poliittisesta vakaudesta ja nämä puolestaan ovat riippuvaisia siitä statuksesta, jonka länsivallat Romanian kaltaiselle reunavaltiolle antavat.
Moldovan synkkä kehitys voi tehdä romanialaiset kahteen valtioon jakavasta Prut-joesta Euroopan poliittisen itärajan. Tätäkin pahempaa olisi kuitenkin se, että myös Romania jäisi epävakauden harmaavyöhykkeelle Euroopan ja Venäjän väliin. Tämä kohtalo uhkaa Romaniaa, mikäli länsi torjuu sen Euroopan integraatiosta. Jos Romania jää harmaavyöhykkeelle, Transsilvanian tilanne, jossa etninen konflikti on tähän asti kuin ihmeen kaupalla vältetty, saattaa nopeasti muuttua. Se, mikä tapahtui Transnistriassa, saattaa tapahtua myös Transsilvaniassa – ja Keski-Euroopassa sijaitseva Transsilvania toisi etniset konfliktit Balkanilta ja Dnestriltä lähelle Euroopan sydäntä, vaarantaen koko keskisen Euroopan vakauden. Tällaista tuskin toivovat nekään unkarilaiset nationalistit, jotka nykyisin haluaisivat eristää Romanian Euroopan yhteydestä. Euroopasta diskriminoitu Romania olisi poliittisesti hyvin haavoittuva samankaltaiselle huonolle kehitykselle, jota on todistettu Moldovassa, Ukrainassa ja Valko-Venäjällä Romanian pohjois- ja itäpuolilla sekä entisessä Jugoslaviassa Romanian länsipuolella.
Länsi-Euroopan idänpolitiikan kohtalokkain virhe kylmän sodan päättymisestä lähtien on ollut johdonmukaisuuden puute: Oikeasti demokratisoituvia maita kuten Romania ja Baltian maat, jotka ovat olosuhteista huolimatta kuin ihmeen kautta säilyneet vakaina, on kohdeltu välinpitämättömästi Samanaikaisesti länsi on kuitenkin pyrkinyt "integroimaan" ja "välttämään eristämästä" sellaisia maita, joiden "demokratisoituminen" on ollut hyvin kyseenalaista, kuten Venäjä, Serbia ja Ukraina. Niinpä näyttääkin siltä, että lännen tuki vuosina 1992-2000 on saavutettu varmemmin kiristämällä kuin ansaitsemalla se poliittisesti. Länneltä on saatu apua vasta sitten, kun konfliktiin on jo ajauduttu tai kun länsi on pelännyt pahan voivan muuttua vielä pahemmaksi. Tämä on epäilemättä osaltaan rohkaissut Belgradia ja Moskovaa näiden aggressiiviseen politiikkaan, joka on aiheuttanut kaikki Balkanin ja Kaukasuksen sodat vuodesta 1992.
Jotain tulisi tietenkin edellyttää myös Romanialta ja Moldovalta. Bukarestin ja Chisinaun olisi entistä paremmin ymmärrettävä, että tehokas vähemmistöpolitiikka, autonomian laajentaminen Transsilvanian unkarilaisille sekä Moldovan gagauzeille ja slaaveille palvelee myös Romanian ja Moldovan omaa vakautta. Autonomian lisäämisen pelätään usein turhaan "johtavan separatismiin", vaikka se voisi pikemminkin viedä pohjaa separatismin houkuttelevuudelta. Romanian tulisikin välttää Ranskan keskitetyn valtiomallin matkimista ja etsiä mallia pikemminkin Sveitsistä, Saksasta tai Belgiasta. Keskusjohtoisuuden lisääminen voisi johtaa sellaisiin kohtalokkaisiin virheisiin ja vainoharhaiseen "kansallisen yhtenäisyyden" politiikkaan, joita sentralismi on tuottanut mm. Francisco Francon Espanjassa ja Vladimir Putinin Venäjällä. Francon politiikka ajoi baskit kommunistiseen ääriliikehdintään kun taas Putinin äärioikeistolainen politiikka uhkaa tehdä alun perin propagandatarkoituksiin luodusta "kiihkoislamilaisuuden" myytistä todellisuutta.
Romaniassakin autoritäärinen äärioikeisto on nostanut uhkaavalla tavalla päätään eikä siltä puutu yhtymäkohtia Putinin valtaannousuun ja Länsi-Euroopan fasisteihin, kuten Ranskan Jean-Marie Le Peniin. Romanialaiset äärikansallismieliset kuten Putinia ihaileva Corneliu Vadim Tudor [Kornéliu Vadim Tudor] ja Clujin pahamaineinen pormestari Gheorghe Funar näyttävät avoimesti kannattavan Francon ja Putinin "kansallisen yhtenäisyyden" paranoiaa. Samaan suuntaan on kallellaan myös äärivasemmiston edustaja, Moldovan kommunistijohtaja Vladimir Voronin, joka on avoimesti vaatinut liittoa Putinin ja Valko-Venäjän diktaattorin Aljaksandr Lukashenkan kanssa. Tudor hääri myös taustavoimana, kun KGB:n agentiksikin väitetty populisti Miron Cozma [Miron Kozma] vuonna 1999 yritti destabilisoida Romaniaa Jiun laakson kaivosmiesmellakoiden avulla.
Iliescun pitäisi nyt kyetä pitämään Romania tiukasti tällaisesta kehityksestä erossa ja vielä lisäksi käyttää Bukarestin vaikutusvaltaa Chisinauhun, mieluiten länsimaiden avustuksella, jotta kehitys Moldovassa ei lähtisi Valko-Venäjän ja Venäjän tielle. Voronin on avoimesti ihaillut Putinia ja vaatinut Moldovan liittämistä Venäjän ja Valko-Venäjän valtioliittoon – liittoon, joka väistämättä muuttaisi Moldovan autoritääriseksi valtioksi. Tähän asti Iliescun toinen presidenttiaika on vaikuttanut paljon lupaavammalta kuin ensimmäinen. Pääministeri Adrian Nastasen [Adrián Nastáse] hallituksen talouspolitiikka on ollut maltillisen pragmaattista ja jatkanut uudistuksia. Valtionvarainministeriksi valittiin ei-sosialistinen sitoutumaton teknokraatti eikä vallanvaihdoksesta huolimatta ole ilmennyt oireita Iliescun aiemmalla kaudella esiintyneistä epäkonstruktiivisestä vähemmistöpolitiikasta tai autoritäärisistä otteista opposition kohtelussa. Tämä lupailisi, ettei entisten kommunistien paluussa valtaan Romaniassa ole mitään sen kummempaa kuin vastaavanlaisessa hallitusten vaihtumisessa Puolassa, Unkarissa, Tšekissä ja Liettuassa. Esimerkiksi Puolassa ja Unkarissa sosialistihallitukset tekivät itse asiassa valtionvarainministeriensä Leszek Balcerowiczin ja Lajos Bokrosin johdolla radikaalimpia talousuudistuksia kuin edeltäneet kansallismieliset hallitukset.
Paras kehityssuunta sekä Romanialle että Moldovalle välttää destabilisaatio saattaisi hyvinkin olla aluehallinnon uudistaminen ja paikallisautonomian lisääminen. Romania voisi kehittyä liittovaltioksi Saksan tai Sveitsin malliin pikemminkin kuin jäljitellä ranskalaista sentralismia. Myös Moldovan olisi luultavasti viisainta yhtenäisyytensä säilyttämiseksi suostua johonkin Belgian mallin kaltaiseen liittovaltioon, jossa Transnistria ja Gagauzia saisivat autonomisen aseman. Samalla Moldovan ja länsimaiden olisi kuitenkin vaadittava venäläisjoukkojen vetämistä. Rauhan turvaaminen voitaisiin siirtymäajaksi siirtää esim. puolueettomille ETYJ-maille.
Joka tapauksessa lännen tulisi kiinnittää paljon nykyistä enemmän huomiota näiden molempien maiden asemaan ja kehitykseen, jotta tämän tärkeän silta-alueen epävakautuminen voitaisiin estää. Mikäli epävakaus saavuttaa Romanian, on jo liian myöhäistä reagoida. Balkanin virheitä ei saa toistaa niin tärkeällä alueella kuin Romania ja sen pikkuveli Moldova, tai muuten uhkaa Keski-Euroopan balkanisoituminen. Baltian ohella Romania on nykyisen Euroopan tärkein avoin turvallisuuspoliittinen kohtalonkysymys.
* * *