25.8.2005 York

Kirjoitti Jussi

Edellisellä reissulla bussimme kulki Yorkin kaupungin läpi, jolloin jo hieman ihailimme ja kummastelimme bussin ikkunoista näkyneitä Yorkin keskustan vanhoja linnanmuureja. Tämänkertaiselle reissulle lähdettiin sellaisella idealla, että mikäli intoa (ja kuntoa) riittää, voisimme mahdollisesti tehdä päiväreissun Yorkiin. Sovittiin, että paikan päällä katsotaan sitten tilanne uudelleen - ja niin sitten tehtiinkin. Pienestä maanittelusta huolimatta muilla matkan rasitukset painoivat sen verran jaloissa, ettei muita innostuneita päiväreissuun löytynyt. Itsekin puntaroin pitkään, lähtisinkö minäkään, mutta ajattelin, että pitäähän paikka käydä scouttaamassa ihan noin tulevien reissujen takia.

Reissu lähti omalta osaltani erittäin yllätyksettömästi liikkeelle. En ollut muistanut tarkistaa, kummalta Manchesterin asemalta junat Yorkiin lähtevät, joten jouduin hieman järkeilemään; maantiedon puolesta junat voisivat lähteä Victorian asemalta, jonka heti korttelin päässä vastaan kävelleet kaksi poliisia ystävällisesti ja painokkaasti vahvistivat. Tietysti Victorian asemalla paljastui nopeasti, että Yorkin junat EIVÄT TODELLAKAAN lähde Victorialta, vaan Piccadillyltä :)

Itse junayhteys olikin sitten yllätys sen suhteen, että junia meni päiväsaikaan peräti noin 20 minuutin välein melko vähäpysähdyksistä reittiä Manchester-Huddersfield-Leeds-York. Cheap day return kustansi 11.60 puntaa, joka ei näin jälkeenpäin ollut iso menoerä, koska Yorkin katedraalin sisäänpääsyihinkin upposi kymmenkunta puntaa. Ripeästi edenneellä matkalla sain ihailla jo edellisreissun liikenneruuhkassa bongattuja kuvankauniita Etelä-Yorkshiren kumpuilevia maastoja erityisesti juuri noin Huddersfieldin seutuvilla. Leeds junan ikkunasta oli tasan niin ruma, kuin muistikuvat paljastivat talvelta 2003.

Yorkin juna-asema olikin yllättävän iso. Aseman läheisyydessä on ilmeisesti jollakin tapaa merkittävä rautatiemuseo sekä pienoisrautatie, jotka eivät herättäneet minussa minkäänlaista kiinnostusta. Laiturit ylittävällä sillalla oli kamerat vireessä suuri joukko odottamassa höyryjunaa (ilmeisesti Lontoosta Edinburghiin), mutten jäänyt ihailemaan sen pidemmäksi aikaa, vaan suuntasin kohti aseman pientä turisti-infoa. Infosta keskustan kartta käteen ja baanalle; varmemmaksi vakuudeksi manasin lähtiessä hieman epävakaista keliä kauemmaksi jättämällä sateenvarjoni vahingossa asemalle. Se tehosikin varsin hyvin - tippaakaan ei niskaan tullut silloin, kun ulkona liikuin.

Liikkuminen Yorkin keskustaa kohti olikin melko helppoa: aseman ulko-oven edessä seisoi kaupungin muuri. Nopea vilkaisu kartasta ja valitsin suunnaksi vasempaan muurin viertä pitkin kohti vanhaa keskustaa. Melko nopeasti saavuinkin Ouse-joen ylittävälle sillalle, jonka vierillä olevat vartiotornit oli otettu uusiokäyttöön kahviloiksi tai pikkukaupoiksi. Joen toisella puolella odotti kuitenkin kaupungin vetovoimaisin turistikohde: katedraali eli York Minster.

York Minster

Lyhyt sivistyksellinen osuus sanaselityksinä:

Katedraali seisoikin lyhyehkön kävelymatkan jälkeen majesteettisena edessäni: jyhkeä päälaivan pääty koristeellisine ornamentteineen kahden tornin vartioimana. Sisäänkäynti löytyi viittoja seuraamalla sivulaivan puolelta. Pian ymmärsin, että rakennus oli melkoinen turistitehdas: lipunmyynti (kyllä: kirkkoon myytiin sisäänpääsylippuja palvelusten ulkopuolella) olisi vetänyt vaikka minkälaisen kävijämassan melko kivuttomasti.

Itse katedraalissa lyöttäydyin opastetun kiertokävelyn mukaan, koska ilman sellaista rakennuksesta tai sen historiasta ei välttämättä kummoista kuvaa ehdi saada. Koko oli kieltämättä vaikuttava, mutta jokin hieman kaihersi mieltä... Syy löytyikin oppaan selityksistä melko pian: Yorkin katedraalia ovat kiusanneet tulipalot toisin kuin esimerkiksi Chesterin katedraalia! Niinpä osa sisäkalustuksesta oli oppaan mukaan "brand new" eli 1800-luvulta :-). 1800-luvun tulipaloista johtuen katedraaliin palkatuista palovartijoista oli aikanaan muodostunut oma poliisilaitos(!), joka tiettävästi on ainoa kirkon oma poliisilaitos Vatikaanin vastaavan ohella. "Poliisi" tosiaankin valvoo järjestystä seinien sisäpuolella (putkakin kuulemma kai on) ja heillä sentään on muutama muukin lähinnä historiallisten arvotavaroiden vartiointitehtävä.

Aikani sisätiloja ja lattian alla olevaa kryptaa (sinne ei kannata mennä, kovin tylsä sisältö) kierreltyäni päätin kerätä rohkeuteni ja kiivetä katedraalin torniin ankarasta korkeiden paikkojen kauhustani huolimatta. Keskitornikin oli sentään aika uutta rakennuskantaa 1400-luvun lopulta, kun edellinen oli romahtanut itsekseen... Selitettäköön tässä hieman: Durhamin katedraaliin (67m) tie vei puolen metrin seinien sisällä ilman, että mistään juuri pihalle näki; jotenkin ajattelin, että samalla tavalla pystyisin nousemaan torniin täälläkin, koska tornin korkeus (60m) oli jotakuinkin samaa luokkaa.

Ajatus oli osin väärä.

Hälytyskellot eivät soineet edes siinä vaiheessa, kun marssin lippuluukulle eteläpäätyyn, vaikka torni on keskellä kirkkoa. Huomio kiinnittyi lähinnä siihen, että ylös pääsee kiipeämään ainoastaan tiettyihin kellonaikoihin (taisi olla puolelta), mihin löytyi myös selitys varsin nopeasti. Durhamissa pystyi hyvällä tahdolla ja pienellä miettimisellä ohittamaan portaissa, Yorkissa siihen ei olisi ollut oikeastaan pienintäkään mahdollisuutta. Esimerkkinä sanottakoon, että kerran jäin repustani kiinni erääseen oviaukkoon! Puoleen väliin asti kiipeäminen varsin jyrkkiä portaita sujui polvien hoosianna-huutoja lukuun ottamatta ihan siedettävästi. 200 jalkaa taittui 275 portaan vauhdilla (osa oli varsin matalia, joka taas tarkoitti, että osissa sai kiivetä ihan tosissaan).

Piakkoin suureksi yllätyksekseni eteeni avautui painajainen: jossakin vaiheessa luonnollisestikin seuraisi sivuttaissiirtymä ja tuolla se tapahtui kauhukseni katolla! Useiden minuuttien odottelun (edellä kulkeneet ihailivat maisemia) ja miettimisen (yritänkö päästä ahtaudesta huolimatta alas vai yritänkö sydänkohtauksen uhalla siirtyä parikymmentä metriä kapeaa katonvierustaa) jälkeen päätin jatkaa kuitenkin eteenpäin katse tiukasti kattopelleissä ja käsillä tukea ottaen mistä vain suinkin sai. Kaikeksi karmeudeksi jykevältä näyttäneet kaiteet oli tehty lähinnä makaronin jäykkyyttä olevasta materiaalista... Niinpä lopulta pääsin viimeiselle kiipeämistaipaleelle (entistäkin kapeampi) ja ylhäällä odottikin sitten kolkko, mutta korkeuskammoisen mieltä rauhoittava, suojahäkki. Kattolla oli sentään ihan kunnollinen kävelytasanne toisin kuin Durhamissa, jossa sai saapastella lähestulkoon peltikatolla :).

Pulssin tasaantumisen jälkeen mahtavat maisemat palkitsivat ylimääräisten sydämentykytysten muodossa annetut uhraukset. Erityistä hilpeyttä toi tuhat vuotta vanha linnan osa Clifford's Tower, jonka takana horisontissa näkyi niin tuttuja hieman uudempia palvonnan kohteita. Jollakin tapaa ylhäällä olemiseen tottui siten, ettei paluumatkan painajaistaival tuntunut enää ylittämättömältä huolimatta varsin kovasta ja puuskaisesta tuulesta. Alas päästyäni olin vähään tyytyväinen: sentään yhtenä kappaleena edelleen, vaikkakin polvet huusivat armoa.

Kävelykadut

Kaupungissa tuntui olevan ihan nopealla vilkaisullakin jotain samaa kuin aikaisemmin viikolla Chesterissä tai vuonna 2003 Durhamissa. Ydinkeskustan kadut olivat lähes kokonaan pyhitettyjä kävelijöille. Kapeiden katujen varsilla oli paljon pieniä kauppoja mitä ihmeellisimmillä liikeideoilla; kävelykadut oli tarkoitettu - yllätys, yllätys - parveileville turistilaumoille... Tosin loma-ajasta huolimatta keskustan kaduilla oli kuitenkin melko väljää. Vanhasta osasta löytyi muutama erittäin sympaattinen kahvila - pubeja mitenkään unohtamatta! Silmä lepäsi kaduilla, joiden varsien rakennukset eivät vesivaakaa tai luotisuoraa olleet nähneet koskaan.

Kävelykaduilta löytyi varsin veikeitä pikkukauppoja, joissa - ihme kyllä - hinnat eivät niin päätä kuitenkaan huimanneet. Harmikseni mistään keskustan kaupasta ei löytynyt York City FC-krääsää, vaan sitä varten olisi pitänyt vaeltaa stadionille (niin innokas en kyllä enää ollut). Ostosten puolesta paras - tai pahin - paikka oli eräs outlet-tyyppinen kirjakauppa, josta olisi 5-10 punnalla saanut melkoisen kasan varsin mielenkiintoista luettavaa mukanaan; mielessä jyskytti kuitenkin ajatus, että eihän niitä olisi saanut raahattua mitenkään kotimatkalle... Raskain mielin luovuin ajatuksesta ja kerrankin koetin päätellä järkevästi.

Paikallisesta leipomosta löytyikin sitten ah niin täyttävä ja taatusti epäterveellinen ateria mukaan pienelle kävelyretkelle kaupungin muureille. Ilmeisesti väsymys jumitti aivoja, koska heti en tajunnut, miksi eräässä muurin päässä oli kyltit "No dogs" ja "Closed on fog and bad weather". Asia kyllä tuli hetken päästä varsin selväksi.

Muureilla ei nimittäin ollut sisäkaidetta lukuun ottamatta erästä siltaosuutta... Onneksi muurit eivät rautatieaseman suunnalla olleet järin kapeita eikä ensimmäinenkään pudotus (ehkä pari-kolme metriä) näyttänyt niin pahalta - toisaalta muurit olivat korkeahkon maavallin päällä, joten vauhtia olisi riittänyt tarpeeksi ensimmäisen muksahduksen jälkeenkin.

Parin oluen jälkeenkään en halunnut kokeilla, kuinka suora poistuminen muurilta olisi onnistunut.

Illemmalla päätin palata vielä katedraalille, koska halusin kuulla, miltä urut ja Englannin katedraaleihin niin kiinteästi kuuluvat tyttö- ja poikakuorot kuulostaisivat. Niinpä vanhan ateistin askel vei jälleen (kuten myös Durhamissa) kohti iltajumalanpalvelusta (evensong). Koulujen loma-ajoista johtuen luonnollisesti nuorisokuorot olivat lomalla, joten jouduin tyytymään kuoron osalta seurakuntalaisista kasattuihin tuuraajiin. Itse äänestä sen verran, että kuoriosassa istuessani ääni ei nyt niin erityistä vaikutelmaa tehnyt: kuoriosan puurakenteet jättivät erityisesti kuoron äänen pyörimään vain lähimaastossa eikä mahtavaa jälkikaikua oikein syntynyt. Istumapaikkani oli tosin cathedran eli piispanistuimen vieressä (piispa ei sentään ollut kotona) eli ei ehkä äänielämyksen kannalta parhaassa paikassa.

Koska suurin osa kaupoista oli tilaisuuden jälkeen jo sulkenut ovensa, tie vei paikallisiin pubeihin Blackburnin Postal Order-pubista tutun cask ale-oluen pariin.

Lopulta piti kuitenkin vääntäytyä takaisin junaan kohti Manchesteria. Onneksi operaattorina ei ollut mikään Northern Star, vaan First Transpennine Express (sama puulaaki ajelee myös Liverpoolin suuntaan) kohtuullisen mukavine vaunuineen (vrt. Arriva). Pieni väsymys päivän vaelluksista painoi hieman jaloissa, mutta olin kaikkiaan kuitenkin varsin tyytyväinen päivän tarkkailuretkeen.

Manchester Piccadillylle saavuttuani askel alkoi kieltämättä jo painaa. Esko ja Jukka olivat vielä liikenteessä, joten lyöttäydyin heidän seuraansa loppuillaksi.

Linkkejä

Seuraavaksi takaisin viimeiseen päivään tai paluu pääsivulle.

Kirjoitettu 3.10.2005, päivitetty 17.2.2006.