Vesa Lappalainen
Kuinka tulin opettajaksi? Tullessani yliopistoon 1979 minulla ei tietenkään ollut hajuakaan siitä, miksi aioin isona. Paitsi tietysti vähintään Einstein oli tavoitteena. Pian minulle kuitenkin selvisi ettei kaikista - tuskin edes minusta - voikaan tulla Einsteineja. Pääaineena minulla oli aluksi fysiikka, mutta silloiset fysiikan opettajat eivät pystyneet opettamaan minulle mitä fysiikka on. Sivuaineena ollut matematiikka vaihtui pääaineeksi. Mutta mikä minusta tulee isona? Matematiikan opettajaa minusta ei voi tulla ennen kuin ymmärrän kunnolla mistä on kyse. No tulevaisuus ei silti suuremmin surettanut. Oli myös sellainen sivuaine kuin tietojenkäsittely. Aluksi kartoin koko alaa, koska jos se on niin vaikeaa, että sitä pitää opiskella, niin joka ihmisen työkaluksi moisesta ei olisi missään tapauksessa. Ja muussa tapauksessa moisen pystyy oppimaan itsekin (harha johon moni muukin fyysikko/matemaatikko sortuu).
Jotenkin kuitenkin lipsahdin ensimmäiselle tietojenkäsittelyn kurssilleni. Ensin määriteltiin mitä on tieto: tieto koostuu tietoalkiosta. Tentissä vastasin että tieto koostuu tiedon palasista. Ja sain huonon numeron. Ahaa tätä on siis tietojen käsittely! Samaan aikaan olin hankkinut ensimmäisen ohjelmoitavan laskimeni ja sen ohjelmointi tuntui mukavasti haastavalta. Huolimatta tietojenkäsittelyn kokemuksistani menin Pascal ohjelmoinnin kurssille. Jotenkin tämäkään ei minua vakuuttanut. Seuraavaksi vuorossa oli Ohjelmoinnin peruskurssi. Kurssilla oli luentomoniste ja siinä sivussa kaikki demotehtävät. Näitä kyhäilin aikani kuluksi (jopa matematiikan luennoilla) ja jotkut olivat jopa oikeasti haastavia. Puolessa välissä kurssia kaikki tehtävät oli tehty, samoin harjoitustyö (jossa ei ollut yhtään kommenttia, työselostus korvasi tämän. Tällaista työtä en hyväksyisi nyt ikipäivänä).
Kurssilla tarvittiin ohjaajia muiden oppilaiden harjoitustöitä ohjaamaan. Normaalisti ohjaajat ovat vanhemman vuosikurssin opiskelijoita, mutta niiden puutteessa minä jouduin maalitauluksi ja siitä saakka (1982?) olen ollut yliopiston kirjoilla. Muutaman vuoden pidin myös kurssin demoja. Muistan vain että aika vapaat kädet annettiin, eikä kurssien luennoitsijat paljoa apua antaneet tehtäviin.
Matematiikan laitokselle hankittiin samoihin aikoihin ensimmäinen mikrotietokone (HP 87) ja sen ympärille tarvittiin jonkinlaista koulutusta. Paino sanalla jonkinlaista, koska kukaan ei tiennyt minkälaista. Silloinhan tämmöinen rooli lankesi kuin luonnostaan uudelle tuntiopettajalle. Enpä enää edes muista mitään tuosta kurssista. ”Oikeiden” opettajien olin nähnyt tekevän luentomonisteita ja joidenkin jopa kalvoja, joten semmoisia kyhäilin alkuhätään. Tietenkin mikrotietokoneella kirjoittaen. Ja kaippa sitä yleisön edessä jotakin tuli puhuttua ja vähiä kalvoja vilautettua. Saatettiinpa jopa tehdä ekskursio ihmeellistä mikroa katsomaankin. Varmaan kurssilla opetin boolen algebraa ja muuta mikrotietokoneisiin oleellisesti liittyvää asiaa.
Silloin ei paljoa kyselty miksi jotakin opetetaan tai miksi opiskellaan. Jos opettaja jotakin puhui, niin sen täytyi olla tärkeää.
Seuraava kurssini oli sikäli helpompi, että olin itse vastaavan kuunnellut professori Aarni Perkolta: ”Luonnontieteiden tietojenkäsittely”. Ja tältä kurssilta sain valmiit materiaalitkin käyttööni. Ja nehän minä kopioin sitten enemmän tai vähemmän sujuvasti taululle. En tiedä uskoiko joku minun osaavan asian? ”Opettaessani” vasta huomasin itse etten osaa.
Sitten tuli matematiikan laitoksen muutto Mattilanniemeen (1984?). Samalla hankittiin Mattilanniemeen ensimmäinen mikrotietokoneluokka ja mikä tärkeintä, koneisiin Turbo Pascal-kääntäjä. Seuraava kurssini oli minun aikanaan vierastama Pascalin peruskurssi. Luennon puitteissa pysyin vielä perinteisessä ”luentomonistetta kopioidaan taululle” –systeemissä. Harjoituksissa otin tietysti uuden luokan ilolla vastaan ja tässä tuli jonkinlaista uudistusta kurssiin. Se mitä kirjoitin taululle tai puhuin, tarttui yhden opiskelijan muistiinpanoihin niin hienosti, että seuraavan kurssini pidinkin tuon opiskelijan muistiinpanoista. Olisipa vielä sellaisia opiskelijoita, jotka moisesta sotkusta pystyvät tekemään noin hyvin jäsennellyt muistiinpanot! Muistaakseni jotkut pääsivät kursseista läpi, jotkut eivät. Sitä sattui silloin. Palautteessa positiivisinta taisi tulla villapaitavalinnoista.
Onneksi matematiikan väitöskirjan ainekset olivat pääosin kasassa jo ennen Mattilanniemeen muuttoa ja pienen lisäkeksinnön jälkeen lisenssiaattiaihe muuttui väitöskirjaksi 1985. Eli pakollisista opinnoista pääsi vähitellen eroon. Samaan aikaan oli siviilissä tullut harrastettu elektroniikkaa ja vähän myöhemmin kaupallisesti toteutettiin veljeni kanssa muutamia sulautettuja järjestelmiä, joissa mikroprosessoria joutui ohjelmoimaan aivan perustasolta saakka, konekielellä.
Tietokonejärjestelmät-kurssi sopi siksi kohtuullisen hyvin harrastuksiini. Joiltakin osin kurssi pohjautui jälleen kerran Aarni Perkon mainioihin luentomateriaaleihin. Konekielen osalta uskalsin jo kirjoittaa ensimmäisen oikean oman luentomonisteen. Samoin tietokoneen rakenteen kohdalla uskalsin miettiä miten itse asiat ymmärrän ja miten olisin halunnut niitä aikanaan kuulla.
Eli tyvestä puuhun, mutta kuitenkin siten, että tiedetään mihin ollaan menossa. Edelleenkin esittäisin vastaavan kurssin osan liki samalla tavalla. Kurssilla oli myös asiaa, joka ei ole minulle tuttua ja tässä taas tuli sorruttua ”perinteiseen”. Keräsin myös palautetta kurssista. Mieleenpainuvin oli: ”Luennoitsija oli niin huono, että piti itse ottaa asioista selvää”.
Seuraavaksi pidin ”ensirakkauttani”: Ohjelmoinnin peruskurssia. Yritin koota kaikki ne ongelmat, joihin itse olin aikanani törmännyt, kurssin sisällöksi. Jotkut ymmärsivät, 80% ei. Olin ymmälläni. Niin olivat esimiehetkin. Yhden merkittävän vinkin sain eräältä opiskelijalta. Kun opiskelimme taulukoita, hän sanoi aina kokeilevansa vastaavia toimintoja kotona korttipakalla. Minulla on tänäkin päivänä luentomonisteessa taulukoiden perusopetus korttien avulla. Kurssin varsinaiseksi kompastuskiveksi muodostui (kuten osaltaan ennenkin) kurssin harjoitustyö. Opettajan kannalta oli turhauttavaa kun kaikki painiskelivat samojen ongelmien kimpussa ja jokaiselle sai erikseen selittää miten ongelmista selvitään. Harjoitustyön sai tehdä kurssin jälkeen.
Seuraavaksi tuli eteen ohjelmointikielen vaihto. Ulkoisista paineista johtuen. Pascalilla ei työelämässä oikeasti tehty yhtään mitään. C se jyllää, opiskelija haluaa C:tä! Syksyllä –91 sain tehtäväkseni uudistaa Ohjelmoinnin peruskurssin C-kielelle. Juuri ja juuri olin saanut kyhättyä ensimmäisen C-ohjelmani ja jotenkin päässyt asiasta jyvällä. Sinänsähän kieli ei ole ongelma.
Koko materiaali piti suunnitella uusiksi. Ensin yritin miettiä mikä on opiskelijoiden suurin ongelma ohjelmoinnissa. Useimmiten ei suinkaan kieli tai sen syntaksi kuten opiskelijat itse luulevat. Ongelma on se, ettei tiedetä mitä ollaan tekemässä ja toisaalta ei uskalleta siirtää arkielämän taitoja ohjelmointiin, vaan mystifioidaan ohjelmointi jollekin aivan eri tasolle.
Siis ensin pois mystiikka ohjelmoinnista ja heti kiertelemättä asiaan käsiksi. Sitten harjoitellaan ajattelua – korttipakalla.
Päätin rakentaa koko kurssin yhden asian ympärille. Eli jo heti kurssin alusta saakka tavoitteena on tehdä ohjelmaa. Ei kuten perinteisesti että ensin luetaan sivukaupalla historiaa ja opetellaan jotakin – sinänsä tärkeää asiaa -, joka ei istu lainkaan sen hetkiseen opiskelijan maailmankuvaan (ei ainakaan aikanaan istunut minulla). Luennoilla on siis aina selvä tavoite: antaa palasia koko ajan näkyvillä olevaan lopputuotteeseen. Malliohjelmaksi valitsin aikaisempien vuosien harjoitustöistä keskimääräisimmän: Kerhon jäsenrekisteri. Sinänsä käyttökelvoton ohjelma, mutta sen pienellä muunnoksella pidin itse asiassa kurssirekisteriä vuosikausia. Kurssi koostui siis ohjelman suunnittelusta, sen verran kielen opiskelusta, että ohjelma päästiin aloittamaan ohjelmointikielellä ja hissukseen kielen lisäämisestä siten, että ohjelma voidaan toteuttaa loppuun saakka.
Onnistuin kuitenkin pilaamaan kurssin ensimmäisen version kahdesta syystä. 1) Tein malliohjelman sillä kokemuksella, joka minulla oli, eli oikaisin suuren osan mutkia ja annoin heti ”hyvän” ratkaisun. 2) En sitouttanut opiskelijoita kurssiin ja harjoitustyöt jäivät jälleen roikkumaan.
Kuitenkin konsepti tuntui kohtuullisen toimivalta. Eli kurssin tarkoitus ei ole opettaa kaikkea, vaan antaa malli jostakin erikoistapauksesta, josta jokainen voi siirtyä omaan ongelmaansa.
Syksyn kurssin enemmän tai vähemmän epäonnistuttua (läpipäässeitä suhteettoman vähän) rupesivat esimiehet jo hengittämään niskaan – tasoa alaspäin oli sanaton viesti. Syksyn kurssin olikin tarkoitus olla pilottikurssi ja varsinaiset massat olivat tulossa kurssille vasta keväällä. ”Sainkin” mahdollisuuden uuteen yritykseen. Virheestä 1) eli liian hienoista ratkaisuista oli professori Perko varoittanut minua jo syksyllä kun hän aktiivisesti luki tuottamaani luentomateriaalia. Tässä annoin hissukseen periksi ja siirsin ratkaisuja sellaiseen suuntaan, jotka opiskelija pystyy itse keksimään. Sitten lisäsin materiaaliin perään selvityksen siitä, miksi pitemmän päälle nämä ratkaisut eivät ole hyviä ja johdatuksen ”parempiin” ratkaisuihin.
Toinen ongelma oli vielä ratkaisematta. Kursseilla on osa opiskelijoista kiinnostuneita ja he kyllä tulisivat nyt selviämään kun asiaan mennään kiertotien kautta. Mutta entä loput. Tasoa alas jotta päästään reilusti yli 50% läpäisyyn?
Joulunpyhien aikana naputtelen yksinään työhuoneessa esitettä kurssille: Pakolliset demot, 40% annetuista tehtävistä tehtävä! Harjoitustyö: 7 vaihetta, jokaisella ehdoton takaraja ja työ valmiiksi kurssin aikana. Ilkeätä mutta näin se on ohjelmointialalla oikeastikin. Tuotteelle on selvä takaraja jolloin sen on oltava valmis. Ja ihminen on luonnostaan laiska ja tekee jotakin vasta kun huomaa ettei huomenna enää ehdi (minäkin kirjoitan tätä viimeisenä iltana J).
Mitä enemmän asiaa ajattelen, niin ratkaisu –pakko – rupeaa tuntumaan ainoalta vaihtoehdolta. Jos on saatava massat läpi. Minun opettajan taidoilla. Meidän opiskelijoiden motivaatiolla. Professori Perko tulee sattumoisin käymään laitoksella illalla. Näytän hänelle suunnitelmaani. Vastaus on jyrkkä EI. Tuo EI kuulu yliopistoon! Haukon vähän aikaa henkeäni. Mitäs nyt. Tasoa alas vai. Perko ei sitä kyllä koskaan tule pyytämään, mutta muut vaativat läpipäässeitä. Olen umpikujassa. Suutun! Okei! Joko tehdään kuten minä sanon, tai saatte hommata uuden miehen! Näin ilmoitan ja lähden kotiin. (Ensimmäinen ja ainoa kunnon erimielisyyteni Perkon kanssa. Myöhemmin eläkkeellä ollessaan Perko toteaa että tuommoinen pakkoliike olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin.)
Seuraavan arkipäivänä en tiedä haluanko mennä töihin. Kun lopulta päädyn työpaikalla, ottavat esimiehet minut puhutteluun. Asiasta on näköjään keskusteltu. Saat yrittää! Kiinnitän ilmoituksen ilmoitustaululle. Laadin vielä ilmoittautumislomakkeen, jossa kysytään ilmoituksesta erästä tärkeää yksityiskohtaa: Paljonko kurssi vaatii työtunteja/viikko. Ja nimi alle jotta tämä on ymmärretty. Eli tästä lähtien on tarkoitus tehdä selväksi, että kursseille ei tulla vain katselemaan aluksi vaan joko ruvetaan tosissaan töihin tai sitten jätetään kurssi myöhemmäksi. Miksi hukata ensin 2 kuukautta elämästä todetakseen ettei tämä sopinut minulle. Menee samalla jokin toinenkin kurssi pilalle, kun tekee molempia puoliteholla.
Ensimmäisellä luennolla teen vielä asian selväksi ja kysyn sitten että kuka on tämän jälkeen tosissaan mukana! Lähes jokainen nostaa kätensä! Pakoista tulee nurinaa mutta pakko mikä pakko.
Toinen merkittävä uudistus on tietokoneen saaminen luentosaliin. Tekniikka on 90-luvun alussa alkeellista - piirtoheittimen päälle asetettava nestekidenäyttö. Mutta tuokin on parempi kuin ei mitään. Nyt pääsee eroon joutavanpäiväisestä ”näin se toimisi” opetuksesta eroon ja voi todella näyttää mitä tapahtuu kun tekee oikein tai mitä tapahtuu kun tekee väärin.
Ja mikä minusta kaikkein tärkeintä: Kun oikeasti voi tehdä jotakin, näyttää oikeasti myös oman päättelyketjunsa ja ajatusmallinsa opiskelijoille. Erityisen hyvänä pidän itse – ja opiskelijatkin ovat kehuneet – luentoja, joissa tehdään jotakin todellista ilman ennakkovalmisteluja. Tyhjästä, paljastetaan oma itsensä ja oma haavoittuvaisuus. Mutta samalla näytetään miten ongelmista selvitään. Tätähän opiskelijatkin joutuvat tekemään. Oppikirjan malliratkaisu on pitkään mietitty ja se on hienosti peräkkäisesti paperilla. Mutta siitä ei näy miten lopputuloksen on päädytty. Tässä on minusta tilanne, jossa opettaja voi inhimillisenä olentona todella antaa enemmän kuin pelkkä itseopiskelupaketti. Minä en ainakaan pysty kirjoittamaan ajatusmalleja oppimateriaaliksi (ja muut eivät uskalla, jos kirjoittavat, niin ne hiotaan hienoiksi teorioiksi joita itse erkkikään ei usko syntyvän ensiajattelulla). Opettajan pitää olla muuta kuin kirjan suullinen lukija!
Kurssi menee kohtuullisen hyvin. Ja mikä kierointa, kun kurssiin on alusta saakka satsattu ja satsaus kasvaa koko kurssin ajan, tulee lopettaminen vaikeammaksi. Kuka haluaa heittää sijoituksen hukkaan? Opiskelijat pääsevät kurssista läpi. Ja kun työtä on tehty kurssin aikana, niin tilannet kuvastaa erään opiskelijan suullinen kommentti: ”en tiedä mitä olisin lukenut edellisenä iltana tenttiin”.
Kuuluuko pakko yliopistoon? Ei minusta ja suren syvästi aina miten alennun käyttämään moisia temppuja.
Mutta parin ensimmäisen vuoden jälkeen ei juuri kukaan enää purnaa pakoista (kun uudet eivät tiedä että on ollut toisenlaistakin elämää). Päinvastoin – cl-kurssilla, jonne en hirveästi pakkoja viitsisi laittaa, kysellään etteikö nyt olekaan pakko tehdä… Itse asiassa laitan ihmiset tekemään omat pakkonsa. Kukin saa suunnitella oman aikataulunsa ja antaa sen minulle etukäteen. Yksi arvostelukriteeri on aikataulussa pysyminen. Tämä on toiminut kohtuullisen hyvin.
Mitä ilman pakkoa? Jos saisi valikoida vain motivoituneita opiskelijoita, niin toimisiko asiat silloin? Entä akateeminen vapaus. Eräs kollegani sanoi että ”akateeminen vapaus loppuun kun ilmoittautuu kurssille”. Näillä ”vaikeilla” kursseilla ”ilman pakkoa” on kokeiltu aikanaan. Pienemmillä sisäänotoilla. Ja homma ei toiminut. Silloin se ei haitannut, kun läpipääsemättömyys oli jokaisen oma ongelma. Nyt läpipääsy on opettajan ongelma.
Myös porkkanaa on oltava. Porkkanaa on demoista saatavat hyvitykset. Nykyään olen vienyt hyvitykset jopa niin pitkälle, että kurssista selviää ilman tenttiä olemalla tarpeeksi ”ahkera”.
Jokaisen opettajan haavehan olisi varmasti päästä pitämään kurssia, joka on täysin vapaaehtoinen ja kurssille tulevat opiskelijat tulevat hakemaan oppia, ei opintoviikkoja. Tähän ei valitettavasti nykyinen elämän meno anna mahdollisuuksia. Opiskelijan on valmistuttava lyhyessä ajassa. Ja tutkintoon ei kannata ottaa ylimääräisiä opintoja.
Toinen – parempi kuin pakko – ratkaisu olisi niin hyvät opettajat, että he pystyvät motivoimaan opiskelijat vapaaehtoisesti työntekoon. Tällaisia on yliopistolla muutamia, mm. Markku Lehto fysiikan laitokselta (miksi fysiikka ei kiinnittänyt opetukseen huomiota kun minä opiskelin sitä?). Mutta miten meistä kuolevaisista tehdään Lehtoja? Ei meistä voikaan tehdä, eikä kaikkia saa valaa samaan muottiin. Jotenkin meistä pitäisi vaan pystyä löytämään esiin omat vahvuutemme. Itse olen esittänyt malliksi ”asiantuntija auskultointia”, jossa kollegat, edistyneet opiskelijat tai jopa ulkopuolinen konsulentti kävisi kuuntelemassa luentoja ja opastaisi siinä, mikä toimii ja mikä ei., mitä kannattaisi korostaa ja mitä välttää. Tämä ei ole herättänyt merkittävää vastakaikua. Pelkoa?
Hiljalleen sähköinen viestintä on kasvanut osaksi kurssia. Sähköpostilista kommunikointiin ja joskus jopa pulinaan, WWW-sivut vaihtoehtoiseksi materiaalilähteeksi. Palaute sähköpostina. Harjoitustyöt verkkoon. Vaikuttaa kaikki toimivalta, kunhan ei muodostu itsetarkoitukseksi. Moni toitottaa etäopetuksen puolesta, mutta se tuntuu erittäin työllistävältä. Kommentit harjoitustyöstä voivat vaatia 2 tunnin kirjoittamisen tilanteessa, jossa henkilökohtaisessa tapaamisessa selvitään n. 20-30 minuutin keskustella. Kuka mahtaa maksaa mahdollisen etäopetuksen?
Eräänä viikonloppuaamuna Esko Hammaren soitti ja kysyi pystyisinkö teknisesti toteuttamaan erään laitteen. Heti alkuselityksen jälkeen välähti. Tuota minä olen hakenut. Suomalainen opiskelija ei ole aktiivinen luennolla, kun hän pelkää naapuria! Itse kyselin aikaan luennolla joskus kun huomasin etteivät ympärillä olijat ymmärrä ja pakotin näin luennoitsijan kertomaan asian uusin sanoin. Joskus tietysti kysyin itseni vuoksi. Mutta jotta tähän pystyy, pitää asiasta olla perillä melkein koko ajan.
Millä sitten aktivoidaan opiskelijat luennolla. Heidän pitää olla koko ajan hereillä ja saada osallistua. Mutta miten joukossa voi osallistua ja olla silti yksilö? InSitu! Välttämättä ei vaadita teknistä laitetta. Sama voidaan tehdä ihan paperilla tai jopa erivärisiä paperilappuja nostelemalla. Mutta jos halutaan että opettaja saa välittömän palautteen tasosta/opetuksen perillemenosta ja pystyy reagoimaan tähän lisäämällä esimerkkejä/menemällä nopeammin eteenpäin, tarvitaan rohkeaa yleisöä tai teknistä apuvälinettä. Ja InSitu on tätä. Vastauspääte, jossa opettaja näkee ruudullaan kunkin oppilaan tilanteen tai keskiarvon luokasta.
Mahdollisuudet tuntuvat rajattomilta: tentit, mielipidekyselyt, interaktiivinen opetus, adaptiivinen opetus, tasoryhmiin jako, ”lupa poistua luennolta” jne… Itse kokeilusta laitan tähän liitteeksi alkuselostuksen ja loppukevään yhteenvedon sekä joitakin opiskelijakommentteja.
Oppimiskäsitykseni on siis erittäin ongelmalähtöinen. Itse opin parhaiten kun saan ”keksiä” tulokset itse. Jos minulle annetaan yleistetty ”kaava”, niin harvoin ymmärrän mistä on kyse. Mieluummin haluan muutaman konkreettisen esimerkin ja sitten haluan itse muodostaa yleistyksen. Ja opettamani alat ovat sellaisia, ettei niitä voi hallita ulkoa lukemalla. Siksi uskon vain omakohtaiseen harjoitteluun ja työntekoon. Minulle opetettiin aikanaan syntaksia ja siitä en tykännyt. Siksi en halua opettaa sitä muillekaan enempää kuin on ehdottomasti tarpeellista.
Kesällä –99 näin ilmoituksen OK-koulutuksesta, jossa aiheena oli interaktio. Ajattelin että nythän tämä on juuri minua varten.
Ensimmäisessä kokoontumisessa meidät jaettiin ryhmiin ja esiteltiin kierrosmenettely. Minuutti omaa vuoroa ja sitten seuraavan vuoro. Sai esitellä itseään ja kokeiluaan. Miten minuutti jaetaan? No ensin johdantoa ja seuraavalla minuutilla sitten asiaan. Mutta seuraavaa minuuttia ei ikinä tullut? Naapurin puheenvuoroon ei saanut puuttua? Vaikutelma oli, että kukin miettii muiden vuoron aikana miten oman minuuttinsa käyttäisi, eikä todellakaan voisi puuttua naapurin puheenvuoroon kun ei sitä kuunnellutkaan. Tosin tuli mieleen Kekäläinen kahvipöydässä ja se, että kun sille saisi vain minuutin vuoron…
No ajattelin että seuraavalle kerralla meille kerrotaan että kierrosmenettely oli vain hyvä vitsi ja katsotaan onko aikuisilla kanttia antaa siitä kritiikkiä. Mutta ei, eikä seuraavallakaan. Lopulta tokenin jo kysymään että koska meille kerrotaan totuus. Kaikki eivät tainneet uskoa että olin tosissani. No en siis ollut se lapsi joka kertoo ettei keisarilla ole vaatteita…
Kasvatustieteilijän luento. Yritän keskittyä tosissani. Luennoitsija kertoo miten tärkeää on että opiskelijat ymmärtävät. OK! Olen samaa mieltä. Loppukalvo. Yhteenveto luennosta. Lasken tuntemiani sanoja. Ranskalaiset viivat antavat luvan jättää verbit pois, joten lopputulos on etten taida tuntea viimeisestä kalvosta yhtään sanaa. Joku on tuttu matematiikasta, mutta tokkopa samassa merkityksessä tuolla kalvolla. No se siitä ymmärryksestä. Sivistymätön juntti, mitäs tunkee itseään kaiken maailman luennoille. Kerron tästä kyllä omalla 30 sek vuorollani omassa ryhmässäni. Ehkä jopa laitan palautetta seinälle.
Menen pitämään seminaaria. Osanottajat ovat asiasta kiinnostuneita. Esittäjä ei meinaa saada välillä edes vuoroa kun asia, nimenomaan asia, velloo laidalta toiselle. Pitäisiköhän antaa minuutin vuorot? En anna! Seminaari kestää perjantaina klo 16-19, menee yliajan mutta kukaan ei valita.
OK-koulus kerralla X: Piirretään väriympyröitä ja mennään niiden perusteella ryhmiin. Kappas. Meidän talon väki tuli samaan ryhmään. Kriteerinä eniten merkitsevä ”sisältö”-sektori. Vaikea kuvitella mikä muu voi olla opetuksessa tärkeämpää? Pidin minäkin aikanani noita kursseja, joita en kunnolla itsekään ymmärtänyt, saati sitten ymmärsin hävetä sitä etten ymmärtänyt. Eli nyt en ymmärrä niitä, joilla jokin ”mukavuus”-sektori on suurin? Ei silti, kaikkia pitäisi ymmärtää ja tuo värittely jollakin tavoin kyllä jakoi samankaltaisia yhteen. Kun mietin kevään kurssiani, niin 105 pääaineopiskelijasta (kurssilla 240 opiskelijaa ilm.) 25 on tyttöjä ja lopulta kurssin 20 huonoimmasta pääaineopiskelijasta 10 on tyttöjä. Siis merkittävästi eri suhteessa kuin alkuperäisessä joukossa. Painotanko vääriä asioita? Puhunko väärälle väriryhmälle. Pitäisikö löytää erilainen tapa käsitellä kasvavan sisäänoton mukana tuomia ”toisinajattelijoita”. Pitäisikö massakurssit jakaa ”väreittäin” pienempiin ryhmiin. Ja löytää ”erivärisiä” opettajia?
Miksi minä haluan pitää perusopetusta? Jos perusopetus tehdään huonosti, niin silloin jatkossa on vaikeaa. En halua jättää perusopetusta muiden käsiin. Mutta entä jos on oppilaita, jotka todella asettavat asian yläpuolelle jonkin muun kriteerin (siis muunkin kuin opintoviikot)? Nähtävästi sellaisia täytyy olla kun OK-ryhmästämmekin vain murto-osa tuli ”asia”-ryhmään.
Välillä piirretään Kolbin kaavioita, mutta tulkinta jää tekemättä! InSitu? Voisi heti kertoa opiskelijoille kenen kanssa kukin kuuluu samaan ryhmään?
Ryhmät? Jaa syksyn kurssilla tehdään pienryhmissä (1-3 henk.) erityyppisiä harjoitustöitä, joista kuitenkin erottuu tietyt selvät metaryhmät? Kannattaisiko minun (asiaperustaisesti) etsiä ja koota nämä metaryhmät ja pistää ne työskentelemään koko ryhmän ja yksilöiden eduksi. Voisi olla kokeilemisen arvioinen juttu. Metaryhmä määrittelisi koko ryhmää koskevat hierarkiat, rajapinnat ja käyttöliittymätavat.
Kävelen luennolle ja ajattelen OK-koulutusta. Interaktio/pienryhmät/luento. Kukaan ei pidä enää luentoja. Olen kuin seiväshyppääjä joka kesken juoksun rupeaa miettimään miksi pitää hypätä. Ja putoan kasaan mahalleni. Nyt pitäisi vaan tsempata ja uskoa että muu OK-ryhmä on eri maailmasta, heillä on eri ongelmat, eri ratkaisut. Kokoontuminen kokoontumisen jälkeen tuntuu vaikeammalta uskoa että olemme samassa talossa töissä? Eihän meillä edes olisi varaa työskennellä sellaisten ryhmien kanssa, joista muut puhuvat. Ja meitä sanotaan rosvoiksi rahan suhteen…
Missaan yhden kokoontumisen kun olen kuuntelemassa maailmankuulua luennoitsijaa. Samalla koulutuksessa on malliluento. Kaikki kehuvat. Siis luento edelleen elää.
Liisa puhuu selviytymisestä. Pitää luennon. Eli kun niillä on sanottavaa, niin nekin pitävät luennon. Anna oppilaallekin mahdollisuus hengittää. Koitetaan muistaa molemmat.
Lopputalvi ja luento! Pulina luennolla on niin kova, ettei omaa ääntään meinaa kuulla vaikka käyttää mikrofonia. Poksautan pahan sanan ja kuuluvasti! Tästä herkeää kurssin postilistalle (kiitos erään aloitteellisen opiskelijan) oikea ryöppy. Ei niinkään pahasta sanasta, vaan siitä, miksi se piti ilmoille päästää yliopistossa. Luennot silminnähden ja korvin kuullen rauhoittuvat kun opiskelijat itse ottavat asian näin voimakkaasti esille. Interaktiota, mutta ei valitettavasti suullisesti, tai alunperin nimenomaan suullisesti Tekstiviestikansaa näes!
Pääteohjaukset joissa kukaan ei osaa mitään, InSitu-kokeilu ja tosi huonot keskiarvot siinä – masennus. Välikoe. Uskomattoman hyvä keskiarvo odotuksiin nähden? Sisäänotto? Pääteohjauksissa käy vain se väki, joka tarvitsee ohjausta? InSitu-kertausluennoilla käy vain ne, jotka tarvitsevat kertausta? Teinkö vääriä tulkintoja, masennuinko turhaan? Se hyvä väki on edelleen tallella. ”Huonoa” on enemmän kuin ennen. Tietysti! Mutta miten jatkossa? Pitääkö minun saada se lisääntynyt sisäänotto läpi? Pitääkö niiden kanssa tehdä enemmän töitä? Miten estää hyvän porukan tylsistyminen jos ”lapsia” ruvetaan paapomaan? Kuka auttaa? Kuka on kiinnostunut? Selvittäkööt itse sotkunsa ajattelevat varmaan muiden tiedekuntien edustajat? Mutta en minä ole tätä halunnut! Eikä kollegat! Mutta meille tämä heitetään!
Yritän omalla kokeilullani löytää jonkinlaista vaihtoehtoratkaisua siihen, mihin meidät on ajettu. Mutta OK-kouluksen puitteissa en millään mm. teknisistä ongelmista johtuen ole ehtinyt saamaan kunnollisia vertailutuloksia. Tätä kirjoitettaessa olen käynyt pitämässä kesäkurssilla yhden InSitu-luennon ja pääasiassa kuulijat olivat erittäin innostuneita menetelmään. Kokeilun tarkempi raportointi jää myöhäisempään vaiheeseen.
1. InSitu
2. InSitu-kevään kokemuksia
3. InSitu-oppilaspalautetta
4. Hyvä oppimiskokemus -kirjoitus
5. Ohjelmointi-kurssin esite
6. Graafisten käyttöliittymien -kurssin esite