Karkeasti ottaen tavallisen ohjelman muistinkäyttö näyttäisi ajan funktiona seuraavalta:
^
muistin |
kaytto | +-------------------------------+
| | |
| | |
| | |
| | |
| | |
| | |
| | |
| | |
| | |
+------------------------------------------->
ohjelman ohjelman
alku loppu
Edellinen kuva on hieman yksinkertaistettu, koska "oikeasti" aliohjelmien lokaalit muuttujat (automaattiset muuttujat) syntyvät aliohjelmaan tultaessa ja häviävät aliohjelmasta poistuttaessa. Näin ollen käytetyn muistin yläraja vaihtelee sen mukaan mitä aliohjelmia on kesken suorituksen.
Dynaamisia muuttujia voidaan tarvittaessa luoda ja kun muistitilaa ei enää tarvita, voidaan vastaavat muuttujat vapauttaa:
^
muistin |
kaytto | +--+
| +----+ | | +---+
| | | | | +-+ |
| +--+ +----+ +---+ +-----+
| | |
| | |
+-------+----+----+--+---+-+---+------------>
ohjelman new new new new
alku olio=null null null
Näin muistin maksimimäärä saattaa pysyä huomattavasti pienempänä kuin ilman dynaamisia muuttujia. Idea on siis siinä, että muistia varataan aina vain sen verran, kuin sillä hetkellä tarvitaan. Kun muistia ei enää tarvita, vapautetaan muisti.
Ajonaikana luotaviin muuttujiin tarvitaan osoitteet. Nämä osoitteet pitää sitten tallettaa johonkin. Talletus voitaisiin tehdä esimerkiksi taulukkoon tai sitten alkioista pitää muodostaa linkitetty lista.