Ohjelmointi voidaan jakaa esimerkiksi seuraaviin vaiheisiin:
Ohjelman kehityksen eri vaiheissa saatetaan tarvittaessa palata takaisin alkumäärityksiin. Kuitenkin ohjelman valittujen toimintojen muuttaminen oman laiskuuden tai osaamattomuuden takia ei ole suotavaa. Ei saa lähteä ompelemaan kissalle takkia ja huomata, että kangas riittikin lopulta vain rahapussiin.
Opiskelun alkuvaiheessa on kuitenkin syytä keskittyä nimenomaan ongelman analysointiin ja ohjelman suunnitteluun. Tässä paras apu on usein terve maalaisjärki. Mitä vähemmän ymmärtää itse ohjelmointikielistä, sitä vähemmän kielet rajoittavat luovaa ajattelua.
Usein ohjelman suunnittelu voidaan aloittaa jopa käyttöohjeen kirjoittamisella! Tällöin tulee tutkituksi ohjelmalta vaaditut ominaisuudet ja toimintojen loogisuus sekä helppokäyttöisyys! Nykytyökaluilla voidaan myös rakentaa suhteellisen helposti ensin ohjelman käyttöliittymä ilman oikeita toimintoja. Tätä "protoa" voidaan sitten tutkia yhdessä asiakkaan kanssa ja päättää toimintojen loogisuudesta ja riittävyydestä.
Ratkaisu voi koostua myös useiden eri ohjelmien toimintojen yhdistelemisestä: CAD - ohjelmalla piirretään/digitoidaan kartan pohjakuva, tietokantaohjelmalla pidetään kirjaa paikoista ja pienellä C- kielisellä ohjelmalla suoritetaan ne osat, joita CAD- ohjelmalla tai tietokantaohjelmalla ei voida suorittaa.
Joskus työkaluksi valitaan prototyyppiä varten jokin sovelluskehitin tai tietokantaohjelmisto. Kun halutut toiminnot on perusteellisesti testattu ja tuotetta tarvitsee edelleen kehittää, voidaan ohjelmointi toteuttaa uudelleen vaikkapa C- kielellä. Prototyyppi on rinnalla toimivana ja uudessa ohjelmassa käytetään samoja tietoja ja toimintoja.
Aina tietenkin puuttuu joitakin alemman tason palasia. Nämä tietysti koodataan JA TESTATAAN ERILLISINÄ ennen varsinaiseen ohjelmaan liittämistä.
Siis itse koodaus on pienten aputyökalujen etsimistä, tekemistä, testaamista ja dokumentointia. Lopullinen koodaus on näiden aputyökaluista muodostuvan palapelin yhteenliittäminen.
Jo koodausvaiheessa kannattaa miettiä ongelman yleisiä ominaisuuksia. Jos ollaan kirjoittamassa telinevoimistelun pistelaskua naisten sarjaan, niin koodissa ei mitenkään tulisi estää ohjelman käyttöä myös miesten sarjassa. Siis telineiden nimet ja määrät pitäisi olla helposti muutettavissa.
Koodausta voidaan tehdä joko BOTTOM- UP periaatteella, jolloin ensin rakennetaan työkalut (=olioluokat/aliohjelmat) jotka sitten kasataan yhteen. Toinen mahdollisuus on koodaus TOP- DOWN periaatteella, jolloin päätoiminnat kirjoitetaan ensin ja alatoiminnoista tehdään aluksi tyhjiä laatikoita. Myöhemmin valmiita ja testattuja alitoimintoja liitetään tähän runkoon. Valitulla menetelmällä ei ole vaikutusta lopputulokseen ja joskus voikin olla hyvää vaihtelua siirtyä näpertelemään pikkuasioiden kimpussa isojen kokonaisuuksien sijasta tai päinvastoin.
Missään tapauksessa ohjelma ei synny siten kuin se kirjallisuudessa näyttää olevan: alkumäärittelyt, aliohjelmat ja päämoduli.
Koodaajan on osattava hyvin käytettävä työkalu, esim. ohjelmointikieli. Kuitenkin jonkin ohjelmointikielen hyvän osaamisen avulla on suhteellisen helppo kirjoittaa myös muun kielisiä ohjelmia.
Koodaus on pääosin tekstinkäsittelyä ja 10- sormijärjestelmä nopeuttaa koodin syntymistä oleellisesti. Myös hyvä tekstinkäsittelytaito valmiiden palasten siirtelemisineen ja kopioimisineen helpottaa tehtävää.
Koodausvaiheessa kukin yksittäinen aliohjelma testataan kaikkine mahdollisine syötteineen pienellä testiohjelmalla. Aliohjelman kommentteihin voidaan kirjata suunnitteluvaiheessa todettu testiaineisto ja testausvaiheessa ruksataan testatut toiminnot ja erikoistapaukset.
Lopullisen ohjelman toimivuus riippuu hyvin paljon siitä, miten hyvistä palasista se on kasattu.
Testauksessa apuna on aluksi pöytätestit. Sitten käytetään pieniä testiohjelmia. Ennen testiohjelmiin lisättiin tulostuslauseita. Nykyisin tehokkaat debuggerit helpottavat testausta huomattavasti: ohjelman toimintaa voidaan seurata askel kerrallaan ja epäilyttävien muuttujien arvoja voidaan tarkistaa kesken suorituksen. Voidaan myös laittaa ohjelma pysähtymään jonkin muuttujan saadessa virheellisen arvon.
Testaus on vaihe, missä hyvä koneenkäyttörutiini on suureksi avuksi.
Käyttöohjeen olisi syytä olla valmis viimeistään tässä vaiheessa.
Myös ohjelman alkuperäiset kirjoittajat ovat saattaneet häipyä ja kesätyöntekijä joutuu ensitöikseen paikkaamaan toisten huonosti dokumentoitua sotkua.
Oli ohjelmaa tekemässä kuinka monta henkilöä tahansa (vaikka vain yksi), pitää ohjelmointi jakaa vaiheisiin. Oikeaa ohjelmaa on mahdoton "nähdä" valmiina C- kielisinä lauseina heti tehtävän määrityksen antamisen jälkeen. Aloitteleva ohjelmoija kuitenkin haluaisi pystyä tähän (koska hän "näkee" määrityksestä: Kirjoita ohjelma joka tulostaa "Hello world", heti myös C- kielisen toteutuksen). Tämän takia ohjelmoinnin helpoin osa, eli koodaus koetaan ohjelmoinnin vaikeimmaksi osaksi - suunnittelu on unohtunut!
Valitulla ohjelmointikielellä ei ole suurtakaan merkitystä ohjelmoinnin toteuttamiseen. Jokin kieli saattaa soveltua paremmin johonkin tehtävään, mutta pääosin BASIC, Fortran, Pascal, C, LISP, Modula- 2, ADA jne. ovat samantyylisiä lausekieliä. Samoin oliokielistä esimerkiksi C++, Java ja Delphi (Pascal) ovat hyvin lähellä toisiaan. Kun yhden osaa, on toiseen siirtyminen jo helpompaa.
Jos joku kuvittelee ettei hänen tarvitse koskaan ohjelmoida C/C++- kielellä, voi hän olla aivan oikeassakin. Nykyisin kuitenkin jokaisessa tietokantaohjelmassa, taulukkolaskentaohjelmassa ja jopa tekstinkäsittelyohjelmissakin (vrt. esim TEX, joka on tosin ladontaohjelma) on omat ohjelmointikielensä. Osaamalla jonkin ohjelmointikielen perusteet, voi saada paljon enemmän hyötyä käyttämästään valmisohjelmasta. Ja joka väittää selviävänsä nykymaailmassa (ja sattuu lukemaan tätä monistetta) esimerkiksi ilman tekstinkäsittelyohjelmaa on suuri valehtelija!