48 TUNNIN KESTÄVYYSPYÖRÄILY

Tapio Ängeslevä


Haluatko löytää rajasi pyöräilijänä?
Raahen seudun Pyöräilijät ry. järjestää elokuun lopulla 19-21.8.2005.48 tunnin kestävyyspyöräilyn. Tapahtuman tavoitteena on selvittää kuinka pitkälle pyöräilijä pystyy ajamaan kahden vuorokauden aikana ...Matka yhteensä 760km. Raahe-Pulkkila-Iisalmi-Nurmes-Lieksa ja takaisin...


Edellä oleva viesti löytyi sähköpostini joukosta elokuun alkupäivinä 2005. Hetken mietittyäni,
päätin: tuossa olen mukana!
Säännöissä luki että pyörän tulee olla kilpapyöräilysääntöjen (UCI) mukainen, joten ei muuta kuin
viesti matkaan ja kysymään: " Mahtuisinko minä mukaan Nojapyörälläni? Liitteenä kuva pyörästäni."

Tapio Ängeslevän polkuneuvo kestävyyspyöräilyssä.

 

Samana päivänä sain Frans Säilyltä Raahen seudun pyöräilijöistä viestin :
" Kuulostaa mielenkiintoiselta. Meillä on kokous illalla. Palataan asiaan".
Jäin odottelemaan seuraavaa viestiä. Pohdin jälleen kerran, mitkä olivat ne todelliset syyt
nojapyörien poissulkemiseen pyöräkilpailuista 70 vuotta sitten, ja vain muutaman äänen enemmistöllä. Silloin määriteltiin tuo vieläkin voimassa oleva 15cm:n raja, jota edempänäpoljinkeskiö ei saa satulaputkesta olla.

Viesti saapui.
"Ehdotuksesi herätti varsin suurta mielenkiintoa! Päätettiin, että voit tulla mukaan, mutta ajat kuin omassa sarjassa, koska tuossa varsinaisessa kilpailussa on tarkat säännöt välineistä."
Vastasin: " Kiitos viestistä, olen mukana."
Samalla laitoin Jyväskylän pyöräilyseuran sähköpostilistalle viestin:
"Hei! Olisiko Keski-Suomesta muita, jotka olisivat lähdössä raahelaisten järjestämään 48 tunnin
760 km:n pyöräilytapahtumaan.

Lähtö olisi siis 19.8. perjantaina. Työpäivä? No, ei muuta kuin kysymään tuotantopäälliköltä, että
miten olisi, saisinko perjantain vapaaksi?
-Anteeksi mitä? 760km ja 48tuntia? (Ottaa laskimen ja laskee 760 jaettuna 48... 15,8.) Missäs
välissä siinä nukutaan?... Saat perjantain vapaata!

Päivät kuluivat; muita lähtijöitä Keski-Suomesta ei ilmaantunut.
Mietin, että miten järjestäisin huollon tuolle matkalle, kun kihlattunikaan ei halunnut lähteä pitämään minusta huolta? Hän epäili koko homman mielekkyyttä ja käski mitata kuumeen!

Olin puhelinyhteydessä Raaheen ja kuulin, että jos ajan samassa aikataulussa raahelaisten kanssa, voin turvautua osittain heidän huoltoonsa. Keskiviikkona 17.8. saan Raahesta viestin:

Viitaten puhelinsoittoosi tänään!
Korostan väärinkäsitysten välttämiseksi seuraavaa: Koska sinulla on erilainen pyörä, kuin muilla, niin et voi kilpailla palkintorahoista, koska säännöt on tehty niin.
Toki me huomioimme suorituksesi muuten arvoisesti – olisimme varsin iloisia että tulisit mukaan. Tämä olisi myös medialle mannaa.
Lisäksi, mikäli ajat samassa aikataulussa muiden kanssa, on sinun pidettävä riittävä etäisyys edellä ja takana ajaviin.
Kuten säännöissä on mainittu pyörässä pitää olla valot edessä ja takana. Tässä nämä pienet tarkennukset! Jos voit niin ilmoita sähköpostilla varmistus!
Terv. Frans Säily


Vastasin heti viestin luettuani, vaikka en oikein ymmärtänyt mitä tuo -...oltava riittävä etäisyys...-tarkoitti.


Kiitos viestistä. Kaikella todennäköisyydellä olen mukana kun lähdön hetki koittaa perjantaina klo 12. Näkeminen ja nähdyksi tuleminen ovat olleet minulle itsestään selviä asioita aina, kun olen pyörällä tien päällä ollut. Valot ovat minulla vakiovaruste!
Ps: Sääkin näyttäisi suosivan meitä loppuviikolla.

Kauniina elokuun aamuna puhelimessani oleva kello herättää minut tavan mukaan 3.30. Nousen, panen kahvinkeittimen päälle, pistäydyn pihalla haistelemassa ilmaa ja kurkistan postilaatikkoon: Lehtikin on tullut. Kappas vain. Aikaisin on liikkeellä ollut lehdenjakajakin.
Kihlattunikin oli noussut ja teki minulle eväitä. Ei kuulemma osannut nukkua kun minä en ole vieressä.
4.30 lukitsen yksirattaisen peräkärryn pyöräni taka-akseliin ja varmistan että lukitussokat ovat kiinni. Istun, vai pitäisikö sanoa, makaan selälläni 23 asteen kulmassa pyöräni päällä. Nostan jalat polkimille ja naks, naks, kiinni ovat. Muutaman sata metriä ajettuani olen Vaajakosken kirkon luona; edessä on toista kilometriä alamäkeä. Nopeus nousee Vesmanninmäessä 62 km:iin tunnissa. Ilma on raikas; "lajitoverit" nukkuvat. Ei ketään liikkeellä, tie on yksin minun!? Nautin jälleen 27 km:n työmatkastani, johon aikaa kuluu vajaa tunti.
Matkalla saan ahaa-elämyksen: Enhän minä mitään huoltoa tarvitse. Kaikki mitä kahden vuorokauden aikana tarvitsen kulkee peräkärryssäni. Jes! Ja jos vielä puran autostamme pois takapenkit ja toisen etupenkin, saan kuljetettua pyörän ja peräkärryn auton sisällä Raaheen, eikä kattotelinettäkään tarvita.
Työpäivä tulee täyteen 14.30. Kotimatkalla kierrän Keljon Citymarketin kautta. Pistän vesipullon peräkärryyn ja pullotelineisiin kaksi tölkkiä olutta. Jyväsjärven rannassa, Mattilanniemessä, on lämmintä +28 astetta. Tuuli käy vienosti lounaasta, ja mukavanmuotoiset "lajitoverit" ovat heränneet ja levittäytyneet pitkin rantaa. Siinä on kiva pysähtyä hetkeksi, siemaista olut, ja antaa pupillien pullistella aurinkolasien suojassa.
Kotiin päästyäni tyhjennän toisen pullotelineen, pistäydyn suihkussa, ja käyn auton kimppuun.

-Mitä ihmettä sinä puuhaat? Miksi rikot automme?
Kihlattuni tivaa kauniit silmät hämmästyksestä levällään. Hän on juuri tullut töistä ja näkee auton pihalla kaikki ovet ja takaluukku auki, takapenkki irrotettuna, ja minä kaksinkerroin toisen etupenkin kimpussa.
-Raahen matkaa tässä valmistelen. Koitan saanko mahtumaan pyöräni ja peräkärryn auton sisään, jos poistan kaiken ylimääräisen.
-Jätätkö edes kuljettajan penkin? Kihlattuni kysyy kurkistaessaan postilaatikkoon ja menee sisälle. -Keittäisitkö kahvit? Huikkaan hänen peräänsä.
Saan penkit irrotettua, ja haen pyöräni, sekä peräkärryn. Hetken soviteltuani suljen auton ovet sekä takaluukun, ja siellä ovat. Kihlattuni kutsuu kahville.

Perjantaiaamu koittaa. Herään ilman kelloa ennen kuutta. Aamukahvin ja lehdenluvun jälkeen käyn vielä läpi varusteet, jotka olen ajatellut ottaa mukaan. Ihmeen paljon tuota kertyy, vaikka ei ole mitään ylimääräistä.

Kahdeksan maissa lähden kohti Raahea, jonne on matkaa Jyväskylästä noin 330 km. Lasken olevani perillä klo 11-11.30. Lähtö on kello 12.
Jyväskylän pohjoispuolella on tietöitä ja matka hidastuu niin, että totean ajan menevän tiukille. Renkaat vikisten kaarran Raahen uimahallin pihaan viittä vaille kaksitoista.
Näen pihalla kolme miestä tiukoissa pyöräilytrikoissa nojailemassa kilpapyöriinsä, ja heidän ympärillään noin kymmenkunta ihmistä. Nousen autosta ja kysyn, että "Täältäkö starttaa 48 tunnin

pyöräily?" Kättelen miestä, joka on minua lähinnä. Hän esittäytyy: -Frans Säily. Kättelen kaikki paikalla olevat ja kysyn ehdinkö mukaan? Pyöriinsä nojailevat esittäytyvät: Kaski, Ylikuiju, Arminen. Käy selville, että he kaikki ovat Raahen pyöräilyseuran (RaaSePy) jäseniä. Menee noin 10 minuuttia, että saan itseni lähtökuntoon.
-Tuohonko voin jättää autoni? Viitaan kädelläni kohti parkkiruutuja.
-Siinä se säilyy, vastaa Frans Säily. Samalla totean paikalla olevien katseissa pientä hämmästystä; pyöräänihän he eivät ole nähneet. Autossa ei ole edes kattotelinettä.

Siirrän autoni parkkiruutuun, avaan kaikki ovet ja peräluukun. Kaikki tulevat auton viereen ihmettelemään, että mitä sieltä löytyy.

Kymmenen minuutin kuluttua olen valmis. Vien eväskassini, kaksi päällysrengasta, ja yötä varten varaamani ajovaatteet Raahelaisten toiseen huoltoautoon. Palaan pyöräni luo kävellen kantapäilläni, varoen uusia muoviklossejani.

Lehden toimittajaksi esittäytynyt mies laukoo kameraansa kun lähdemme liikkeelle. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja viikonlopuksi on luvattu samanlaista säätä. Parin kilometrin ajon jälkeen olemme tiellä numero 88, ja ensimmäiselle taukopaikalle, Pulkkilan Shellille, on Raahesta matkaa 91km. Raahelaisten laatiman aikataulun mukaan meidän pitäisi olla siellä noin klo 16. Ajelen muutaman kilometrin jonon viimeisenä, ja muistan, että lähtökiireissäni unohdin aurinkorasvan!
Ajan muiden rinnalle ja sanon:
-Unohdin suojata itseni auringolta. Ajan hieman edelle ja rasvaan itseni että en pala. Aivan huomaamatta nopeus kipuaa 35km/h, enkä erota takanatulijoita enää peileistäni. Hillitsen menoani ja muistelen, että tällä tiellä oli huoltoasema hieman ennen Raahea, kun tästä hetki sitten ajelin autolla.
Kilometrit lisääntyvät mittarissa, mutta huoltoasemaa ei näy. Sitten muistan: Sehän oli Vihanti missä tuo huoltoasema oli! Vihanti Raahe... 37km?
Pitkän suoran päässä pysähdyn, panen pyöräni nojalleen vasten valkoista tolppaa, joita on asennettu teidenvarsille miljoonia kappaleita.
Rasvailen itseni kaikessa rauhassa, syön yhden banaanin, ja juon vettä. Raahelaisia ei näy. Jatkan matkaa ja oletan heidän saavuttavan minut ennen Vihantia.
Vihanti ja Esso tulevat vastaan, raahelaisia ei vain näy. Kaarran Esson pihaan, panen pyöräni nojaamaan tukevatekoiseen pöytään, ja käyn ostamassa munkkikahvit.
Munkista on syömättä viimeinen suupala kun huomaan kolmen kilpapyörän menevän ohitse tarkasti toistensa imussa. He eivät huomaa minua. Meinaan huutaa, jätän kuitenkin huutamatta. Mutustan munkin ja juon kahvin loppuun kaikessa rauhassa. Ajattelen tavoittavani heidät seuraavan kymmenen kilometrin aikana.

Viisikymmentä kilometriä kuluu enkä tavoita, vaikka ajan välillä heitä kiinni oikein tosissani. "Pulkkila 1km" näyttää kyltti tiepuolessa kun puhelimeni soi!
-Antti Kaski tässä terve! Joko olet kohta Iisalmessa?
-Enpä suinkaan! Tulen täällä teidän perässänne. Ohititte minut kun olin munkkikahvilla Vihannissa. Olette tainneet ajaa kiinni aavetta?
-Eipä suinkaan, naurahtaa Kaski, ja kertoo heidän olevan Pulkkilan Shellillä. Kerron olevani kilometrin päässä ja tulevani tuota pikaa.
(Kilpailusäännöissä luki mm: "Osallistujalla tulee olla matkapuhelin mukana koko matkan ajan")

Kaarran Shellin pihaan, kilpakumppanit siellä syövät eväitä. Raahelaisten huoltoauto on vieressä, joten kysyn:

-Missä on minun eväskassini?
Huoltojoukoissa mukana oleva rouva kertoo sen auton olevan vielä Raahessa!
-Anteeksi mitä?! Siellä on kaikki minun syötävät!
Rouva on pahoillaan, että minun ruokakassini on joutunut siihen toiseen huoltoautoon, joka lähtee Raahesta vasta kun kuljettaja pääsee töistä.
Raahelaiset tarjoavat minulle kaikkea mitä heidän huoltoautostaan löytyy, ja ovat pahoillaan, että minun evääni ovat toisessa autossa. Jään kuitenkin kaipaamaan evääksi varaamaani rahkaa, jota olen syönyt töissä eväänäkin muutaman viikon, ja todennut sen sopivan minulle hyvin.

Antti Kaski nousee pyöränsä päälle:
-Eiköhän jatketa, matkaa on vielä mukavasti jäljellä.
Seuraavaksi taukopaikaksi suunnitellaan Pyhäntää, 125km. Sinne pitäisi ehtiä tuon toisenkin huoltoauton jossa ovat minun evääni.

Matka jatkuu. Ajan joukon viimeisenä, ja totean saavani ison hyödyn, jos pysyttelen aivan peesissä. Kaski, Ylikulju ja Arminen käyvät vuorotellen minun peesissäni, ja toteavat ettei minusta saa mitään vetoapua. Olen kuulemma liian matalalla.
Keskusteluissa matkakumppaneiden kanssa selviää myös tuon lisäpykälän syy, eli miksi minun haluttiin pitävän "riittävä etäisyys muihin".
Ajan pitäen ohjaustangosta vain toisella kädellä, toisen roikkuessa rentona 5cm päässä tiestä. -Näyttääpä vakaalta, helpolta ja rennolta tuo sinun ajosi.
Matka jatkui hyvissä tunnelmissa. Raahelaiset jopa ottivat pieniä kisoja: kuka on ensin kyltin luona, kun kunnanraja vaihtuu.

48 tunnin kestävyyspyöräilyssä ei tie lopu kesken!


Pyhäntä alkoi lähestyä kun oikean jalan reiteen iski kramppi. Ensin ajattelin, että Vihannin ja Pulkkilan välinen revittely taitaa kostautua. Mutta sitten muistin! Suolat. Minähän olen unohtanut suolat kokonaan. Sehän se oli mitä minä mietin kun lähestyin autolla Raahea.
Seuraavalla huoltopaikalla saan raahelaisten huoltoautosta magnesiumtabletteja ja syötävää. Huoltoauto, jossa minun evääni ovat, ei ehdi tavoittaa meitä.
Pyydän raahelaisten huoltoautoa ajavaa rouvaa ostamaan seuraavasta vastaantulevasta kaupasta minulle merisuolaa.
Raahelaiset tyrkyttävät minulle myös urheilujuomiaan, mutta kieltäydyn niistä, koska en ole juonut niitä vuosiin. Joskus niitä kokeiltuani vatsani on tullut kipeäksi. Tutkittuani tuoteselosteita totesin niiden sisältävän pääasiassa sokeria ja suolaa.
Lisään vaatetukseeni irtohihat ja -lahkeet. Tähän asti olen ajanut pyöräilysortseilla ja lyhythihaisella, vartalonmyötäisellä ajopaidalla.


Matka jatkuu. Pysyttelen jonon viimeisenä. Ajan peesissä ja säästän jalkojani. Muutaman kilometrin jälkeen kramppi iskee ensin oikeaan reiteen, ja saman tien myös vasempaan! Totean olevani pulassa, ja joudun jättäytymään muista. En kuitenkaan pysähdy, vaan ajelen varovasti ja odottelen "suola-autoa".


Huoltoauto tavoittaa minut ja saan merisuolaa. Paketti painaa kilon, enkä huoli koko pakettia, vaan kaadan siitä 4-5 ruokalusikallista muovipussiin. Lisään merisuolaa ja sokeria juomapulloihin ja jatkan matkaa. Jalat kramppaavat heti, jos koetan nostaa nopeutta tavoittaakseni raahelaiset.
Noin 35 km:n ajon jälkeen tavoitan raahelaiset taukopaikalta. Nyt Tonienkin huoltoauto on paikalla, ja sen myötä myös minun eväskassini. Syön yhden puolen kilon hedelmärahkapurkin, pari sämpylää ja juon eväspullostani kahvit. Raahelaiset ovat hieman huolissaan jalkojeni kunnosta. Säänöissä luki mm.
"Tuomarilla on oikeus poistaa osallistuja /määrätä keskeyttämään, mm. mikäli:

Pyöräilijän jatkaminen väsymyksen tai muun syyn takia ei ole turvallista."
Matkaa jatketaan. Minä jättäydyn muusta joukosta ja ajelen yksikseni. Tiedän kokemuksesta, että jos krampit eivät lopu 50-100 km:n aikana, suolat ja sokeri eivät jostain syystä imeydy. Näin ei vain ole vielä koskaan käynyt.

Aurinko laskee, ilta viilenee, ja kosteus lisääntyy. Jalatkin toimivat. Kello lähestyy ilta yhdeksää. Ajettuna on 175 km, kun pysähdyn levähdysalueelle vaihtamaan vaatteita ja syömään eväitä. Juuri kun kiskon päälleni tiukkaa, vartalonmyötäistä, pitkähihaista, italialaisvalmisteista viileän kelin sinistä ajopukua, puhelin soi. Kihlattuni soittaa; on hieman huolissaan miten pärjään. Enhän vain rasita itseäni liikaa! Muistaapa mainita tuon jo vietetyn viisikymmenvuotispäivänkin. Kerron voivani hyvin, ja vaihdan tässä juuri lämmintä päälle yötä varten. Jätän mainitsematta krampit, jotka ovat vaikeuttaneet matkantekoani. Muuten hän varmaan soittaisi puhelimeni akun tyhjäksi huolehtiessaan minusta.


Kuu tulee esiin punertavan keltaisena, suurena ja pyöreänä. Täysikuu!
Pysähdyn, kaivan kameran peräkärrystäni ja otan kuvan, vaikka epäilenkin, että mikään kuva ei voi toistaa tätä näkymää. Näitä asioita voi kokea vain olemalla tien päällä oikeaan aikaan. Hetken aikaa matkaa jatkettuani raahelaisten huoltoauto tulee vastaan ja pysähtyy. Laitan pyöräni nojaamaan liikennemerkkiin ja kävelen kantapäilläni tien yli heidän luokseen. He kertovat muiden olevan minusta noin 30km edellä. He kyselevät vointiani ja jalkojeni kuntoa. Kerron päässeeni eroon krampeista, mutta en uskalla vielä oikein revitellä. Sen verran ankaria olivat nuo krampit. Saan täytettyä vesipulloni. He tyrkyttävät minulle jugurttia, rusinoita ja banaaneita enemmän kuin huolin. En halua peräkärryyn ylimääräistä painoa. Heidän huolenpito lämmittää mieltäni, ja tunnen, että en ole matkalla yksin, vaikka olenkin ajanut viimeiset tunnit yksikseni. He kertovat, että kohta tulee vastaan Iisalmi, ja siitä on vajaa 40km Koirakoskelle, jossa on tauko- ja huoltopaikka.( 239km Raahesta) Siellä saa myös ruokailla, ja nukahtaa hetken jos on tarvis.

Kesäyön sumuinen aamunkoitto.


Muutama kilometri ennen Koirakoskea pysähdyn ihailemaan kuuta. Syön banaania, kun puhelin soi. Huoltoautoa ajava Eero Riikonen soittaa. Hän tiedustelee sijaintiani ja kysyy, että syönkö? Eli pidetäänkö ruoka lämpimänä, ja haluanko nukahtaa hetken? Kiitän ja sanon, että ruoka kyllä maistuisi, mutta nukuta ei yhtään.

Saavun Koirakoskelle ja kuulen, että Antti Kaski ja Arto Ylikulju ovat lähteneet tästä jatkamaan matkaa noin tunti sitten. Ismo Arminen on nukkumassa, eikä jatka enää matkaa kipeytyneen polven vuoksi.
Yllätyn vieraanvaraisuudesta, jolla Koirakosken kala ja matkailutilaa pitävä rouva ottaa hikisen pyöräilijän vastaan kellon lähestyessä puoltayötä. Eero Riikonen kertoo muiden huollossa mukana olevien olevan nukkumassa. Saunaankin olisin päässyt, jos olisin vain malttanut mennä. Kerron puhelimeni akun olevan loppumassa, enkä ole muistanut ottaa laturia mukaan. Asia ratkeaa, kun Koirakosken rouva huomaa, että hänellä on samanlainen puhelin.
Riikonen laskeskelee, että huoltoauto tavoittaa minut jossain Rautavaaran paikkeilla. Matkaa sinne on noin 35 km. Silloin saisin puhelimeni takaisin .


Talutan pyörääni kymmenkunta metriä sorapintaiselta pihalta tielle ja lähden jatkamaan matkaa pimeään yöhön. Taivas on mennyt kevyeen pilveen, ja sumu peittää tien notkopaikoissa. Maisema on väliin aavemainen. Ei puutu kuin, että susihukkanen juosta jolkuttelisi vastaan. On niin pimeä että en näe nopeusmittarista lukemia. Digitaalikelloni, jossa on taustavalo, näyttää, että ensimmäinen tunti lauantaipäivää on kulunut. Viitisen tuntia, ja olen ollut hereillä kokonaisen vuorokauden...

Puoli kolmen aikaan pysähdyn juomaan ja täyttämään vesipulloa, jonka olen sijoittanut penkin selkänojaan niin, että voin juoda siitä ajaessa siirtämällä vain olkapäällä olevan letkun suuhuni. Tien ali virtaava pieni puro rikkoo täydellisen hiljaisuuden. Suklaapatukkaa syödessäni mietin olisiko sittenkin pitänyt nukahtaa hetki Koirakoskella.
Irrotan matkamittarin ja katson sitä etulampun valossa. Rautavaara vajaa kymmenen kilometriä...lasken mielessäni.
Rautavaaran keskustassa tutkin reittikarttaa, kun huoltoauto tavoittaa minut. Saan puhelimeni ja kuulen, että Antti ja Arto ovat kohta Nurmeksessa. Arvelen jopa tavoittavani heidät ennen Lieksaa. Lähden huoltoauton perään. Hetken päästä vastassa on melkoinen alamäki. Ohjaan pyöräni hieman keskemmälle tietä ja tunnen kuinka vauhti kasvaa: 40...50...60...70, arvelen kunnes vauhti alkaa hiipumaan, ja huoltoauton takavalot häipyvät ylämäkeen mutkan taakse.
Taivaan ranta alkaa sarastaa, kun luovun ajatuksesta tavoittaa edellä menevä kaksikko. Tällaista vuoristorataa en ole ennen ajanut, ja näissä nousuissa peräkärrykin alkaa painaa. Mäet näyttävät siltä kuin nousisivat taivaaseen hävitessään sumun sekaan. Kaikki mäet menen kuitenkin ajamalla ylös. Nopeus hiipuu välillä jopa 6 - 7km tunnissa. Alaspäin mennäänkin sitten jopa 75:tä.


Kello lähestyy seitsemää, kun nousen pyörän päältä Nurmeksen ABC-aseman pihalla (323km Raahesta). Muistelen montako "vaarallinen lasku" -liikennemerkkiä oli Rautavaara-Nurmes välillä. Päätän tarkistaa asian paluumatkalla.
Puoli kahdeksan maissa Eero Riikonen soittaa ja kyselee vointini ja sijaintini. Kertoo Arton ja Antin olevan perillä Lieksassa. Nukkuvat huoltoautossa.
-Anna heidän nukkua kaikessa rauhassa, minä jatkan tästä matkaa kahdeksan maissa. Kuutisenkymmentäkö tätä on jäljellä?
-Sen verran! Kääntöpaikalle, naurahtaa Riikonen.
Haen toisen kupin kahvia ja mietin: Jos Antti ja Arto nukkuvat 3 -4 tuntia niin minä ehdin Lieksaan ja voin lähteä paluumatkalle heidän mukanaan. Peräkärrynikin saisin varmaan raahelaisten huoltoautoon, ja matkantekoni helpottuisi. Nuo mäet Rautavaaran ja Nurmeksen välillä olivat aivan hirveitä. Tuollaista vuoristorataa en tiennyt Suomessa olevankaan.


Kahdeksan aikaan kiskon päälleni kosteaa ajopaitaa. Se tuntuu kylmältä. Muutama utelias tutkii pyörääni. Kyselevät minulle jo tutuksi tulleita kysymyksiä?
-Miten tuolla pysyy pystyssä? Oletko rakentanut sen itse? Eikö siihen nukahda? Kato siinähän on levyjarrutkin?
En jää tällä kertaa tarinoimaan ja korjaamaan virhekäsityksiä nojapyörästä, vaan opastan uteliaat tietokoneidensa ääreen hakusanalla nojapyörä. Uteliaiden katseiden seuraamana lähden kohti Vihantia.


Aamu on kaunis ja päivästä on tulossa eilisen kopio. Vihantiin on matkaa parikymmentä kilometriä, kun pysähdyn vaihtamaa kevyempää päälle; aurinko lämmittää jo mukavasti.
Kello lähestyy yhtätoista. Vihantiin on matkaa 15 km, kun huomaan kahden pyöräilijän pysähtyvän levähdysalueelle. Antti ja Arto! Peijakas eivät nukkuneet tarpeeksi! Samassa paikalle saapuu huoltoautokin. Antti ja Arto vähentävät vaatetustaan, sillä nyt sitä on liikaa. Mutta sanovat hieman palelleensa yöllä, kun huolto ei ollut aina tarpeeksi lähellä. Minä kerron huollon pelanneen oikein hyvin (viittaan peräkärryyni), enkä ole palellut missään vaiheessa. Raahelaisten huoltoautosta saan lainaksi pienen kuusiokoloavaimen, jolla voin säätää polkimien lukitusta hieman löysemmälle. Eero Riikonen tuntuu tarkkailevan vointiani; onhan tässä oltu yli vuorokausi hereillä. Hän tiedustelee lähdenkö paluumatkalle heti päästyäni Lieksaan. Keskustelemme peräkärryni kuljetuksesta paluumatkalla huoltoautossa. Se osoittautuu hieman hankalaksi koska välimatkaa minun, Antin ja Arton välille jää kuitenkin 50-60km riippuen siitä kauanko viivyn kääntöpaikalla.

Totean: unohdetaan koko juttu, enköhän minä selviä takaisinkin ja onpahan huolto kokoajan selän takana.
He tarjoavat minulle myös mahdollisuutta kääntyä tästä takaisin. Se tuntuu kuitenkin tässä vaiheessa minusta luovutukselta ja niin lähdemme eri suuntiin


Lieksa (387km Raahesta). Istun Lieksan leipomon terassilla. Leipomo tarjoaa kahvit ja ruisleivän matkaevääksi. Kello on hieman yli kaksitoista.
Kahvit juotuani talutan pyöräni varvassandaalit läpsyen toiselle puolelle katua marketin pihaan, ja mietin mitä tarvitsen paluumatkalle. Ostokset tehtyäni talutan pyöräni parkkialueen reunaan, jossa ei ole autoja, ja levitän yöllä kostuneet ajovarusteeni kuivamaan kuuman asfaltin päälle. Kello lähestyy yhtä, kun kasailen tavaroitani ja lasken mielessäni: syötävät ja vesi painavat viisi kiloa. Fiilis on hyvä kun lähden paluumatkalle. Auriko paistaa pilvettömältä taivaalta ja pyörä toimii. Moitteetta kuten mieskin. Pyöräilykengät lukkiutuvat nyt pienemmällä voimalla ja irtoavat helpommin kun löysäsin niitä. Huomaan katuvani tuota päätöstäni, että en kääntynyt takaisin 15km sitten. Peräkärry olisi kulkenut huoltoautossa, ja olisin saanut ajaa Arton ja Antin mukana.


Minähän ajan tässä kuitenkin kilpailun ulkopuolella enkä kilpaile palkintorahoista. 1. palkinto: 200€ 2.palkinto: 100€, ja 3. palkinto 50€.
Matka jatkuu ja ajatukset harhailevat eletyssä elämässä. Huomaan odottavani milloin väsymys iskee.
Kaksikymmentä kilometriä ajettuani pysähdyn levähdysalueelle. Huollan pyöräni ketjun, jonka pituutta aina silloin tällöin ihmetellään ja laskeskellaan, että siinähän on kolmen pyörän ketjut! Kaksi ja puoli korjaan minä.
Syön puolenkilon purkin hedelmärahkaa, banaanin ja suklaata.
Pitkähihainen pyöräilypaita tyynynä käyn selälleni maate puisen penkin päälle, ja suljen silmäni. Ohi ajava rekka saa minut havahtumaan. Vilkaisen kelloa, huomaan nukahtaneeni 5 minuuttia. Laitan pyöräilykengät jalkaan. Varvassandaalit pudotan peräkärryn etuosassa olevaan pieneen koloon, joka on kuin niille tehty.


Lähestyn Nurmesta kun puhelimeni soi.
-Riikonen tässä terve!
Vastaan hetkinen...liikenneympyrä tuli vastaan, ja siinä tarvittiin molemmat kädet. Jatkan hetken päästä.
- Missä olet? Kysyy Riikonen.
-Kohta Nurmeksen ABC:llä, vastaan.
- Etkö ole nukkunut yhtään ?
- Olen kyllä! Viisi minuuttia huomasin olleeni unessa, kun oikaisin itseni selälleni penkille levähdysalueelle, noin kolmekymmentä kilometriä sitten.
-Meinaatko ajaa takaisin Raaheen samoilla silmillä?
- Jaa en tiedä, Koirakoskelle kuitenkin ajattelin tässä tänään vielä polkevani.
- Siellä voit ruokailla, sauna ja nukahtaakin. Minä kerron sinne päästyäni, että olet tulossa. Mihin aikaan arvelisit olevasi Koirakoskella?
- Luulisin olevani siellä 9-11 tänä iltana. Riippuu vähän siitä miten selviän noista Nurmeksen ja Rautavaaran välillä olevista mäistä?
- Soittele jos tulee ongelmia, sanoo Riikonen lopuksi.
Nurmeksen ABC-asemalla tapaan tuttuja Jyväskylästä. Ovat bussimatkalla itä-suomeen ja ihmettelevät mitä minä teen näin kaukana. Puistelevat päitänsä, kun kerron olevani mukana pyöräilytapahtumassa, jossa kahden vuorokauden aikana poljetaan 760km.

- Minkähänlaisten aineiden voimalla minä nuo mäet ajoin aamuyön tunteina, ja neljäkö niitä "vaarallinen lasku" -liikennemerkkiä oli... mietin mielessäni, kun vaihdan ajovarusteita Rautavaaralla. Kello lähestyy iltayhdeksää. Puhelin soi; outo numero, mietin, kun vastaan.


- Koirakoskelta... Missä olet tulossa? No sieltä menee tänne tunti pari riippuen siitä, missä kunnossa olet. Sauna ja ruoka odottavat sinua, olet lämpimästi tervetullut. Antti ja Arto lähtivät jatkamaan Raahea kohti pari tuntia sitten. Minä kävin saattamassa heitä parikymmentä kilometriä pyörälläni. Aikoivat olla Raahessa 8 – 10 välillä sunnuntaiaamuna.
Kovia kavereita, ajattelen mielessäni kun jatkan matkaa.


Matkaa jatkaessani laskeskelen mielessäni paljonko minulle jäisi aikaa nukahtaa Koirakoskella niin, että ehtisin takaisin Raaheen sunnuntaihin kello kahteentoista? Tunti pari? Ei taida onnistua.


Ilman peräkärryä, ja vain pari juomapulloa mukana ajelisin nyt heidän kanssaan, ja voisin osallistua loppukiriin Raahen lähestyessä... mietin.
Ilta pimenee niin, että en näe mittarilukemia. Mietin, olisiko tällainen tapahtuma parempi järjestää hieman aikaisemmin kesällä, kun aurinko ei laske lainkaan.


Kaukaa vilahtelee vastaantulevan auton valot. Laskettelen loivaa alamäkeä kun seuraavan mäennyppylän päältä ilmestyy hirvittävän kirkkaat autonvalot! Tuntuu siltä kuin menettäisin näköni, silmiin sattuu. Koitan saada pyöräni pysähtymään. Samalla yritän nähdä missä reunaviiva kulkee. Erotan sen juuri ja juuri, enkä ajaudu pois tieltä.
Laittomat valot! Totean puoliääneen kun hieman viritetyn oloisen pienen henkilöauton takavalot häviävät näkyvistä.
Hetken kuluttua jatkan matkaa. Mietin mitä äsken oikein tapahtui. Kun ajaa hämärässä, silmässä oleva aukko on tietenkin aivan auki. Kun siihen kohdistetaan yllättäen erittäin voimakas valo, niin silmä suojautuu supistamalla aukon minimiin. Silmälihasten toiminta oli niin raju, että se tuntui vihlaisuna silmissä.
Silmiäni karvasteli vielä jonkin aikaa.


Jonkin aikaa matkaa jatkettuani iskee väsymys, ja pysähdyn. Irrotan matkamittarin, ja katson sitä etulampun valossa. Voi ei! Vielä kymmenen kilometriä Koirakoskelle. Kaivan peräkärrystä suklaapatukan ja juon vettä.
Hätkähdän kun jokin koskettaa päätäni! Suuri pöllö istahtaa puuhun toiselle puolen tietä.
- Jaa, oletko sitä mieltä että matkaa on jatkettava? kysyn pöllöltä. Ei vastaa mitään, katsoa tuijottaa minua vain suurilla mustilla silmillään.
Jatkan matkaa, mutta nyt todella odotan että näen valoa vasemmalla puolen tietä. Pöllön käytöksellekin keksin järkeenkäyvän selityksen. Pyydysti varmaan yöperhosen pääni päältä. Viirupöllö? Se, se oli.


Viimein näen valaistus rakennuksen vasemmalla puolen tietä, Koirakoski.
280 km Raaheen ajattelen väsyneessä mielessäni, kun laitan pyörääni talon seinustalle. Koirakosken emäntä tulee rannasta toisen henkilön kanssa.
- Me tässä sinua jo vähän odottelimmekin. Saunoimme tunti sitten, sauna on vielä lämmin. Tässä on ystäväni Leena.
- Hei minä olen Tapio. Ojennan käteni tervehtiäkseni.
-Anteeksi, että olen näin myöhään liikkeellä. Nuo mäet Nurmeksen ja Rautavaaran välillä ovat aivan hirveitä!
-Niissä minä nuorempana harjoittelin, kun ajoin pyörällä kilpaa. Jatkaa Koirakosken emäntä.

Koirakosken emäntä loihtii esille maittavan ja monipuolisen illallisen kellon lähestyessä puoltayötä. Totean itseni sen verran väsyneeksi, että päätän jatkaa matkaa aamulla vasta kuuden maissa. Emäntä lupaa järjestää minulle aamupalan valmiiksi.
Lampaiden sijaan lasken ajettuja kilometrejä, kun käyn nukkumaan lauantain vaihduttua sunnuntaiksi. 535 km, ja hereillä 37tuntia.


Kello näyttää 5.05 kun havahdun unestani. Nousen ylös, ja rupean pakkailemaan tavaroitani. Vilkaisen reittikarttaa ja totean.
-Jaa 50 km on tullut ajettua unissaankin! Raaheenhan ei olekaan kuin 239 km.
Kello näyttää 5.54, kun istun pyöräni päällä. Merkkaan ajan ylös ja suunnittelen ajavani tunnin pätkissä. Maisemakin käy tasaisemmaksi, ja jos pystyn pitämään 25 km keskinopeutta, ja vain 5-10 minuutin mittaisia taukoja, olisin Raahessa 3-4 aikaan iltapäivällä. Havahdun mietteistäni, kun vastassa on hirveä mäki!
Tähän se olisi kyllä tyssännyt, jos olisin eilen vielä koittanut matkaa jatkaa, totean kun pinnistelen mäkeä ylös pienimmällä vaihteella. Nopeus putoaa 7km/t.


Ensimmäinen tunti kuluu, taivas on kevyessä pilvessä, ja ilmassa pieni sateen uhka. Keskinopeus 21,6, max. nopeus 57. Merkkaan paperinkulmaan, kun pysähdyn hetkeksi.

Talvisia puhdetöitä. Varustautumista seuraaviin koitoksiin, ettei aina tarvitsisi kuskata peräkärryä, kun on jotain pientä mukaanotettavaa.


Toinen pysähdys klo 7.55, 39,53 km Keskinopeus 22,22, max. nopeus 69.
Kello lähestyy puolta yhdeksää kun jätän Iisalmen taakseni, ja mietin milloinkahan huolto herää, ja kyselee missä minä olen. Klo 8.55 Riikonen soittaa ja tiedustelee missä olen. Kertoo Arton ja Antin olevan jo Raahessa, ja ovat kuulemma ajaneet koko yön. Kovia kavereita! Minun oli nukahdettava muutama tunti.
Riikonen tiedustelee:
- Sopiiko että tulen sinua vastaan?
- Mikäpä siinä. Johan täältä joutaa. Vastaan minä.
Riikonen käskee minun ajella kaikessa rauhassa, johon minä totean:
- Ei kun tulen täysillä.


Kymmenen aikaan pidän pienen tauon tiepuolessa. Syön jälleen puolenkilon purkin hedelmärahkaa. Monennenko tällä reissulla... en muista.
Kello 11.05 Riikonen tulee vastaan ja vilkuttelee valoja. Hän ajaa ohi, ja käy kääntymässä seuraavassa tienhaarassa. Minä pysähdyn pellolle menevään liittymään.


Pyörä ja peräkärry nostetaan pösön uuteen tila-autoon. Mahtuvat siihen hyvin. Minä istun eteen kuljettajan viereen. Riisun jalastani pyöräilykengät, kaivan tyhjäksi syödystä eväskassista purkin olutta, avaan sen, otan pitkän ryypyn ja ilmoitan:
-Minä jätän tästä protestin! Minut poimitaan pois reitiltä ennen aikojaan, vaikka olen vielä ihan tolkuissani!
Riikonen naurahtaa ja sanoo:
-No halusimme saada tämän tapahtuman päätökseen. Sinulle on sauna varattuna uimahallin viereisestä hotelli Tiiranlinnasta.


Raahessa uimahallin pihassa on pieni joukko Raahen pyöräilyseuran väkeä odottamassa meitä. Frans Säily ojentaa minulle komean pokaalin ja keltaisen T-paidan, jonka rintapieleen on painettu:


Raahe 19.-21.8.2005 48h/760km
Raahe - Lieksa- Raahe RaaSePy


Pokaali on minun ensimmäinen pyöräilystä saamani! Mutta ei viimeinen, jos mukaan huolitaan nojapyörä. Nojapyörän myötä olen löytänyt pyöräilyn ilon uudestaan.


Tapio Ängeslevä