Kämpin peilisalista Savoyn juhlakerrokseen

105 vuotta Kansallis-Osake Pankkia

© Panu Moilanen 1996.

Suomenkielisten asema 1800-luvun Suomen suuriruhtinaskunnassa ei ollut helppo, vaikka suomen kieli olikin Hämeenlinnassa vuonna 1863 annetun kieliasetuksen ansiosta pääsemässä julkisessa elämässä tasa-arvoiseksi aiemmin hallinneen ruotsin kanssa. Liike-elämän kieli oli kuitenkin edelleen pääasiassa ruotsi. Tämä päti myös pankkitoimintaan: jos halusi käyttää tuolloin olemassa olleiden pankkien palveluja, piti käytännössä osata joko ruotsia tai venäjää. 1880-luvun radikaalien opiskelijajohtajien ("KPT" - "Koko Programmi Toimeen") sukupolvi näkikin uudeksi tavoitteeksi rynnäkön ruotsinkielisten lähes täysin hallitsemaan elinkeinoelämään. Ilman sitä ei kansallisen liikkeen katsottu voivan edetä.
 
Erityisen tärkeäksi nähtiin suomenmielisen (fennomaanisen) pankin perustaminen. Tällaisen pankin, Kansallis-Osake-Pankin, syntysanat lausuttiinkin maalis-huhtikuussa 1889 Helsingin suomalaiselle klubilla, jota tuolloinen suomenkielinen sivistyneistö suosi kokoontumispaikkanaan.  Pankin perustamisen yksityiskohdista ja aloitteentekijästä on hieman kiistelty, mutta yleisesti ollaan sitä mieltä, että ajatuksen lausui ensimmäisenä julki joko kuuluisa ylioppilasjohtaja, asianajaja Lauri Kivekäs tai "Suomen hammaslääketieteen isänä" tunnettu tohtori Matti Äyräpää (ent. Europaeus). Kivekkään ja Äyräpään lisäksi pankin perustajaviisikkoon kuuluivat tuleva nykyisen Tilastokeskuksen ylijohtaja ja senaatin talousosaston varapuheenjohtaja (pääministeri) August Hjelt, hänen veljensä, pankin ensimmäinen pääjohtaja, Otto Hjelt sekä mol.oik.kand Otto Stenroth.
 
Touko-kesäkuussa 1889 eri kaupungeissa värvättiin asiamiehiä, jotka keräsivät riittävän luotettavina pidettyjä ihmisiä salaisiin kokouksiin, joissa täytettiin kansallisen pankin osakkeiden merkitsemislistoja. Salaiset kokoukset eivät kuitenkaan pysyneet salassa kovin pitkään, vaan ruotsinmielinen Nya Pressen kertoi pankin perustamisaikeesta kesäkuun alussa 1889, minkä jälkeen tieto julkistettiin myös fennomaanien lehdissä. Hankkeen paljastumisesta ei ollut mitään haittaa - päinvastoin, sillä paljastumisen jälkeen useat tahot tarjosivat perustajille lisäpääomaa - eri suomenkielisistä maakunnista 2,5 miljoonan kerätyn peruspääoman lisäksi olisi voitu vaivatta hankkia 3-4 miljoonaa markkaa lisää.
 
Kesäkuun lopussa 1889 pidettiin osakkeenmerkitsijäin kokous, jota joidenkin mielestä voitaisiin pitää pankin perustamisena. Kokouksessa valittiin erityinen toimikunta huolehtimaan käytännön perustamistoimista, mm. toimiluvan anomisesta senaatilta. Senaatti myönsi pankille toimiluvan 12.9.1889, ja perustava yhtiökokous pidettiin 12.10.1889 kuuluisan Hotellin Kämpin peilisalissa.
 
Pankin ensimmäinen konttori avattiin 8.2.1890 vastavuokratussa Aleksanterinkatu 17:n huoneistossa. Oleellinen osa Kansallis-Osake-Pankin alkuaikojen toimintaa oli suomenkielisen pankkisanaston luominen lähes alusta. Tosin Kansallispankissakin jouduttiin alkuvuosina kuiskuttelemaan hankalia asioita ruotsiksi, kun kaikkien kieli ei riittävän notkeasti taipunut suomeksi. Muutama kuukausi pääkonttorin avaamisen jälkeen avattiin myös sivukonttoreita maan suurimmissa kaupungeissa, mm. Viipurissa, Tampereella ja Kuopiossa.
 
Toiminnan alkuvuosina keskeiseksi nähtiin mahdollisimman suuri luotonanto. Sinänsä hyvä talletuskasvu ja peruspääoma eivät kuitenkaan riittäneet pitkälle, joten pankin pääjohtaja Otto Hjelt toikin Suomeen rediskonttauksen, johon hän oli tutustunut ulkomailla. Kansallis-Osake-Pankin luotonanto perustuikin suurelta osin keskuspankin vekselivelkaan, jonka suuruus alkoi jo vuoden 1890 lopulla herättää huomiota ruotsinkielisessä lehdistössä, ei ehkä vähiten kilpailijoiden vihjailun ansiosta.
 
Kansallis-Osake-Pankilla oli ongelmia myös asiakaskuntansa kanssa: jo pankin perustamisvaiheessa oli todettu, ettei aloittava pankki voi saada parhaita asiakkaita. Hjelt joutuikin hankkimaan asiakkaiksi joko aloittelevia, riskialttiita yrityksiä tai vaikeuksiin joutuneita, vanhempia yrityksiä, joita muut pankit eivät enää halunneet rahoittaa. Pankin ongelmat pahenivat entisestään suhdanteiden heikentyessä 1890-luvun alussa. Rohkea riskinotto ja nopea kasvu olivat syöneet pankin kannattavuuden, ja edessä oli pankin historian ensimmäinen saneeraus, joka aloitettiin vuonna 1892 erottaen erään asiakkaan sotkuiseen konkurssiin  sekaantunut Hjelt, joka oli lisäksi lainaillut pankin kassasta rahaa omien menojensa kattamiseen.
 
Saneeraajaksi valittiin Pohjoispankin Helsingin konttorin pitkäaikainen esimies Fredrik Kristian Nybom, joka oli erotettu Pohjoispankista hänen ajauduttuaan ristiriitoihin oman johtokuntansa kanssa. Nybomin kaudella pankin luotonantoa vähennettiin voimakkaasti vastaamaan talletuskertymää. Järjestämättömiä saatavia kirjattiin poistoiksi niin paljon, ettei pankki pystynyt muutamaan vuoteen maksamaan osakkeenomistajilleen osinkoa.
 
1890-luvun puolivälissä päästiin jälleen tukevalle maalle, ja pankin uusi nousu alkoi. Tietynlainen varovaisuus leimasi kuitenkin koko Nybomin vuoteen 1914 kestänyttä johtajakautta, jonka aikana pankki nousi maan toiseksi suurimmaksi liikepankiksi vuonna 1908. Vuonna 1913 se oli jopa hetkellisesti talletusmäärältään maan suurin.
 
Vuonna 1914 Nybom pakotettiin eroamaan hänen luototettuaan liikaa omiaan ja poikansa liiketoimia. Uudeksi pääjohtajaksi valittiin Juho Kusti Paasikivi, jota oli ensimmäisen kerran yritetty saada KOP:n palvelukseen jo 1890-luvulla - tuolloin Lahden konttorin prokuristiksi. Paasikiven tavoitteena oli tehdä pankista maan suurin rahalaitos. Paasikiven kaudella perustettiinkin kymmeniä uusia konttoreja, uudistettiin pankin kenttäorganisaatio ja johtamisjärjestelmä. Paasikivi oli myös ensimmäinen merkittävä yritysjohtaja, joka korosti tilastotietojen käytön ja markkinatutkimuksen tärkeyttä.
 
Paasikiven kasvustrategia tuotti tulosta: vuonna 1917 Kansallispankki nousi Yhdyspankin ohi maan suurimmaksi pankiksi. KOP kuitenkin menetti ykköstilansa 1919 Yhdyspankin ja Pohjoispankin yhdistyessä Pohjoismaiden Yhdyspankiksi, mutta vuonna 1927 se oli jälleen maan suurin pankki. 1930-luvun lamavuosina KOP jatkoi kasvuaan, kun siihen Suomen Pankin painostuksesta fuusioitiin maan kolmanneksi suurin liikepankki, Maakuntain Pankki. Paasikiven kasvustrategian seurauksena Kansallispankille muodostui sen kilpailijoita huomattavasti tiheämpi konttoriverkko, mikä pidemmän päälle oli selkeä kannattavuusrasite.
 
Vuonna 1934 Paasikivi jäi pakon edessä eläkkeelle ajauduttuaan vakaviin ristiriitoihin hallintoneuvoston pitkäaikaisen puheenjohtajan A. Oswald Kairamon kanssa. Uudeksi pääjohtajaksi valittiin Paasikiven lähin työtoveri Mauri Honkajuuri, jonka tavoitteena oli vakiinnuttaa KOP:n asema pulavuosien jälkeen. Tämä onnistuikin hyvin, eikä sotakaan 1939-1945 aiheuttanut merkittäviä vaurioita, vaikka pankki menettikin alueluovutusten seurauksena parikymmentä konttoriaan ja huomattavasti luottojen vakuuksia.
 
Mauri Honkajuuri kuoli kirjaimellisesti työnsä ääreen 1948. Hänen seuraajakseen povattiin Honkajuuren varamiestä, Eero Ilvestä, mutta seuraajaksi valittiinkin yllättäen varatuomari Matti Virkkunen. Virkkusen kauden alkaessa Suomessa oltiin hiljalleen siirtymässä normaaliaikoihin. Pankkialan kilpailutilanne oli muuttunut sodan seurauksena. Postisäästöpankki ja osuuspankit olivat hyötyneet sodasta, ja ne osasivat myös käyttää tilannetta hyväkseen. Myös PYP oli 1940-luvulla kirinyt KOP:n etumatkan kiinni, ja se rynnistikin pian taseiden loppusummissa KOP:n ohi. Virkkunen ei voinut hyväksyä tätä, ja hän ryhtyikin miettimään, miten KOP saisi takaisin entisen asemansa. Kun Pohjolan Osakepankki vuonna 1948 tarjosi KOP:lle fuusiota, Virkkunen tarttui tarjoukseen ahneesti. Vuonna 1958 KOP:hen fuusioitiin Suomen Maatalousosakepankki.
 
Fuusioilla saavutettiin vain muutaman prosentin markkinaosuuden kasvu. KOP jatkoikin markkinaosuutensa kasvattamista vuonna 1952 aloittaen korkosodan. Vaikka korkokantaa yleisesti alennettiin, KOP lupasi maksaa talletuksille saman koron kuin säästö- ja osuuspankit, jotka olivat vuodesta 1931 saakka maksaneet aina puoli prosenttiyksikköä liikepankkeja parempaa korkoa. Säästö- ja osuuspankit vastasivat nostaen omia korkojaan, minkä jälkeen KOP nosti jälleen omiaan. Aselepo syntyi vasta Urho Kekkosen hallituksen uhattua pankkeja korkosääntelyllä.
 
1950-luvulla liikepankit olivat olleet vielä selkeästi yritysten rahoittajia. Virkkusen kaudella tämäkin alkoi muuttua, ja vuonna 1973 jo 26% KOP:n luotoista oli yksityisluottoja. Myös luottokannan rakenne muuttui: kun yli puolet luotoista oli 1950-luvun alussa vekseleitä, oli niiden osuus 1973 enää 15%. Lainoista oli tullut vallitseva luotottamistapa.
 
Virkkusen kaudella KOP:n konttoriverkosto kaksinkertaistui 415 konttoriin. Tiheä konttoriverkko oli rasite: KOP tarvitsi vain hivenen suuremman ottolainauksen keräämiseen noin sata konttoria enemmän kuin PYP, jonka ohi taseen loppusummassa päästiin uudelleen vuonna 1955. Taistelu johtoasemasta oli kuitenkin tiukkaa, mutta 1960-luvun lopulla KOP:n johtoasema vakiintui vuosikymmeniksi.
 
1960-70-luvuilla KOP aloitteli myös toimintaa ulkomailla. Kolmen pohjoismaisen pankin kanssa perustettiin Zürichiin Nordfinanzbank 1964 ja Nordic Bank Lontooseen 1970. Moskovaan ja Frankfurtiin avattiin edustustot 1973. Kotimaassa KOP perusti omat rahoitusyhtiöt mm. osamaksu- ja leasingtoimintaa varten.
 
Maailmantalouden kasvu katkesi öljykriisiin 1973. KOP:ssa käänteeseen liittyi pääjohtajan vaihdos Virkkusen jäädessä eläkkeelle 1975. Hänen seuraajakseen valittiin Veikko Makkonen, jonka kauden alussa Suomen talous syöksyi lamaan. Lama heti vilkkaan investointikauden jälkeen kiristi pankkien maksuvalmiuden äärimmilleen varsinkin, kun taloutta aluksi tasapainotettiin vain erittäin kireällä rahapolitiikalla. Rediskonttauksen ehtoja kiristettiin, ja keskuspankkivelan korosta tuli ajoittaisten devalvaatioiden rinnalla rahapolitiikan tärkein ohjailuväline.
 
KOP:ssa kiristettiin vyötä: kallista keskuspankkivelkaa yritettiin vähentää ja luotonantoa leikattiin eikä uusia konttoreita juurikaan perustettu. Saneeraus onnistui, kannattavuus kohentui  ja ajoittain KOP:n tulos oli jopa parempi kuin pääkilpailijalla, joka oli vuonna 1975 muuttanut nimensä Suomen Yhdyspankiksi, ja joka 1980-luvun alussa jälleen kasvoi KOP:ta suuremmaksi. SYP oli edelläkävijä myös mm. pankkiautomaatiossa.
 
Yksi 1970-luvun suuria mullistuksia maailmantaloudessa oli kiinteiden valuuttakurssien järjestelmän  (ns. Bretton Woods -järjestelmän) sortuminen. Valuuttakauppa muuttui radikaalisti sisältäen nyt niin valtavien voittojen kuin suunnattomien tappioidenkin mahdollisuuden. Pankkien oli luotava tehokas dealing-järjestelmä. KOP:nkin ulkomaanosastot kasvoivat nopeasti, ja Luxemburgiin perustettiin tytärpankki 1976. Myös kilpailu ulkomaisten pankkien kanssa alkoi samoihin aikoihin näiden alkaessa hankkia asiakkaikseen suomalaisia yrityksiä.
 
Pankkien välinen kilpailu kiristyi kotimaassakin. Korkosopimukset ja tariffisuositukset pysyivät edelleen voimassa, mutta hintakilpailua käytiin mm. pankkitakausten provisioissa. Vieraiden pankkien asiakkaita alettiin myös aktiivisesti houkutella vaihtamaan pankkia. Makkonen vierasti tätä kehitystä, jonka hän pelkäsi murentavan pankkien kannattavuuden tuomatta kenellekään ratkaisevaa voittoa markkinoilla.
 
Vuonna 1983 valta KOP:ssa vaihtui jälleen, kun pääjohtajaksi kohosi Pohjola-yhtiöiden johtaja, entinen Suomen Pankin johtokunnan jäsen Jaakko Lassila, joka kautensa aluksi siivosi organisaation "Makkosen miehistä". Päätöksentekoa siirrettiin pääkonttorista lähemmäksi kenttään ja pankissa otettiin käyttöön tulosvastuujärjestelmä, josta huolimatta KOP alkoi kuitenkin paisua melko hallitsemattomasti, koska Lassila uskalsi ainoastaan "ujostella kasvulukuja".
 
Lassilan kaudella myös KOP:n kansainvälistyminen kiihtyi. KOP avasi sivukonttoreita eri puolille maailmaa ja irrottautui pohjoismaisten pankkien yhteenliittymästä, koska Lassilan mielestä KOP:n rahkeet riittivät kansainvälistymiseen yksinäänkin. SYP oli selvästi varovaisempi, ja se keskittyi Scandinavian Banking Partners -yhteistyössä rahoittamaan lähinnä suomalaisia viejiä KOP:n luotottaessa paikallisia, muiden pankkien torjumia asiakkaita. KOP kirjasikin 1990-luvun alussa ulkomaantoiminnoistaan noin kolmen miljardin markan tappiot 1980-luvulla myönnetyistä luotoista.
 
Makkosen kaudella KOP ja SYP olivat keränneet markkinoilta pääomaa vuorotellen, mutta Lassilan kaudella "hyvistä tavoista" luovuttiin. Syntyivät "Miljardi-Mika" (SYP:n pääjohtaja Mika Tiivola) ja "Tosi on -Jaska", kun pääjohtajat alkoivat markkinoida pankkejaan omilla henkilöillään.
 
Osakeantikilpailu oli omiaan huonontamaan KOP:n ja SYP:n välejä. Lopullisen välirikon aiheutti kuitenkin Helsingin Osakepankin valtaus ja sen jälkiselvittelyt vuonna 1985. SKOP haali HOP:n osakkeita tavoitteenaan pankin valtaus. SYP:kin oli jo kauan odottanut tilaisuutta HOP:n valtaamiseksi. SKOP:n aikeiden paljastuessa SYP päätti ryhtyä vastahyökkäykseen. Pääjohtaja Mika Tiivola palasi kiireesti Suomeen pankkikokouksesta Sveitsistä, jossa hän oli yhdessä Lassilan kanssa. Lassila ei omien sanojensa mukaan pitänyt HOP:n valtaamista järkevänä, koska oli odotettavissa, että "kalan sijasta jäisi käteen pelkkä ruoto", koska HOP oli tunnetusti ruotsinkielisen pääoman linnake, joka saattaisi hyvinkin tyhjentyä rahasta, jos se ajautuisi suomalaiskansallisen KOP:n käsiin. Lassila lähtikin Sveitsistä Tanskaan fasaanijahtiin SYP:n haaliessa HOP:n osakkeita. Suomalaislehdet tulkitsivat tämän siten, ettei KOP ollut selvillä siitä, missä maan talouselämässä mennään, eivätkä Lassilan ja KOP:n selitykset juurikaan auttaneet asiaa.
 
SYP onnistui saamaan HOP:n haltuunsa. KOP:lta oli jäänyt huomaamatta, että HOP omisti jonkin verran myös pankkien yhteisen kiinnitysluottolaitoksen, Suomen Teollisuuspankki Oy:n osakkeita. Aiemmin SYP:llä ja KOP:lla oli ollut täsmälleen samansuuruinen osuus Teollisuuspankista, mutta nyt SYP sai haltuunsa Teollisuuspankin osake-enemmistön ja liitti pankin itseensä, vaikka Lassila vastustikin liitosta ankarasti viitaten pankkien väliseen herrasmiessopimukseen yhteisomistuksesta.  HOP:n valtauksen jälkeen SYP:n ja KOP:n välit eivät enää palanneet entiselleen. Epäluulon ja verisen kilpailun ilmapiiri oli luotu.
 
Vuonna 1987 KOP:n organisaatio uudistettiin. Konttorit jaettiin yritys- ja yleiskonttoreihin, ja jälkimmäiset vielä lähi- ja täyden palvelun konttoreihin. Pääkonttorin tasolla pankki jaettiin "osapankkeihin". Lisäksi pankissa pyrittiin tulospalkkauksen suuntaan ns. saavutuspalkkiojärjestelmällä.
 
Elokuussa 1987 KOP:ssa huomattiin, että kaksi arvopaperivälittäjää, EVLI ja Henrik Kuningas, ostivat paljon KOP:n osakkeita. Kukaan ei rekisteröitynyt ostettujen osakkeiden omistajaksi, ja KOP:ssa heräsikin epäilys, että meneillään oli pankkiin kohdistuva nurkanvaltausoperaatio. Marraskuussa 1987 pankissa laaditun muistion mukaan EVLI ja Kuningas olivat välittäneet yhdelle ja samalle ostajalle KOP:n osakkeita ja optiotodistuksia määrän, joka vastasi 11,3 prosenttia pankin osakepääomasta. Myöhemmin osoittautui, että ostaja oli SYP:n "toimeksiannosta" kehitysyhtiö Spontel, joka kuitenkin loppuvuodesta 1987 alkoi myydä omistamiaan KOP:n osakkeita. KOP:n osakkeet kävivätkin kaupaksi: suurimman osan niistä osti Postipankin rahoituksella Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professorina aikoinaan toiminut sijoittaja Pentti Kouri.
 
Lokakuussa 1987 pörssikurssit laskivat voimakkaasti. Kouri-kauppoina kuuluisaksi tulleet sijoitusseikkailut saivat alkunsa, kun kansainvälisesti tunnettu sijoittaja George Soros halusi pörssiromahduksen jälkeen myydä omistamansa suomalaisosakkeet, pääasiassa Nokiaa ja Sponsoria. Pentti Kouri ilmoitti, että hänen mielestään "suomalaisten oli ostettava osakkeet takaisin markkinoiden toimivuuden osoittamiseksi". Lassilan mielestä KOP ei maan suurimpana arvopaperivälittäjänä voinut kieltäytyä tarjouksesta. KOP ostikin Pohjolan kanssa Sorokselta Nokian osakkeita, joiden avulla se pyrki lisäämään valtaansa Nokiassa, jonka herruudesta KOP ja SYP taistelivat. Nokian entinen pääjohtaja, myöhemmin itsemurhan tehnyt Kari Kairamo oli ajanut Teollisuuden keskusliiton kautta liikepankkilakiin pykälän, jonka mukaan pankki ei voinut omistaa kuin korkeintaan kymmenen prosenttia teollisuusyrityksen äänivallasta. Lisäksi pankki ei voinut sijoittaa teollisuusyrityksiin kuin korkeintaan kymmenen prosenttia omasta pääomastaan. KOP kiersi nämä rajoitukset siirtämällä hankkimansa osakkeet monimutkaisella järjestelyllä Orava Investment Ltd.  -nimiseen "parkkiyhtiöön", mikä mahdollisti sen, ettei KOP:n tarvinnut lukea osakkeita konserniinsa. Lisäksi KOP sitoutui vastaamaan kaikista tappioista, jos Nokia-sijoitus osoittautuisi kannattamattomaksi.
 
Nokian osakkeiden hankkimisen jälkeen KOP:n johtokunnan jäsen Jukka Härmälä esitteli Kourin suunnitelmat SYP:n nurkanvaltauksesta. Toinen KOP:n johtokunnan jäsen, pankinjohtaja Matti Korhonen esitteli Kouri-kauppojen avustajaksi naapurinsa, Peter Fryckmanin, jolle KOP myönsi luottoja SYP:n osakkeiden ostoa varten. Suurimmillaan Fryckman omisti 10% SYP:n osakekannasta. Näiden varsinaisten Kouri-kauppojen osakkeet päätyivät loppujen lopuksi KOP:n sijoitusyhtiö Securukseen.
 
Vuonna 1988 KOP:n, Kourin ja Sponsorin toimitusjohtajan Hannes Kulvikin välillä solmittiin sopimus, jolla Neitsytsaarille perustettiin yhtiö (Albemarle Group General Partnership), joka alkoi "ostaa turvaan" Pohjolan osakkeita. Nämä sopimukset sisälsivät ehtoja, jotka Pankkitarkastusvirasto myöhemmin tulkitsi sopimukseksi liikepankkilain vastaisesta pankin ja sen asiakkaan välisestä voitonjaosta. Sopimuksen mukaan KOP rahoittaisi kaupat ja saisi puolet mahdollisesta voitosta itselleen. Jos kaupoista tulisi tappiota, pankki sitoutui ostamaan hankitut osakkeet itselleen sillä hinnalla, jolla Albemarle oli ne itselleen ostanut.
 
Lassila kuvaa vuonna 1993 julkaistuissa muistelmissaan "Markka ja ääni" Kouri-kauppoja "strategisiksi vastavalkeiksi" kansallispankkilaista pääomaleiriä vastaan hyökännyttä SYP/SKOP-ryhmittymää vastaan. Monet ovat kuitenkin sitä mieltä, että kyse oli vain pankkien ja niiden johtajien välisestä voimien mittelemisestä, jonka lopullisena tarkoituksena oli kilpailevan pankin (SYP:n) ja sen johtajan tuhoaminen.
 
Loppuvuodesta 1989 Metsä-Serla alkoi ostaa kansallispankkilaisen teollisuuden lippulaivan, Yhtyneiden Paperitehtaiden osakkeita. Alkuvuodesta 1990 Metsä-Serla onnistui Yhtyneiden Rauma-Repolalle suuntaamasta osakeannista huolimatta saamaan Yhtyneistä haltuunsa määrävähemmistön. Yhtyneistä käydyn taistelun jälkimainingeissa Lassila alkoi toteuttaa yhtä merkittävimmistä tavoitteistaan, ns. metrosuunnitelmaa Yhtyneiden Paperitehtaiden ja Rauma-Repolan yhdistämiseksi Repola Oy:ksi, jossa Metsä-Serlan valta olisi ollut huomattavasti vähäisempi kuin Yhtyneissä. Monet, mm. Yhtyneiden tuolloinen toimitusjohtaja Niilo Hakkarainen, epäilivät, ettei Metsä-Serla hyväksyisi suunniteltua fuusiota, mutta Lassila lupasi hoitaa asian. 18.4.1990, päivä ennen Yhtyneiden yhtiökokousta, jossa suunnitellusta kombinaatiofuusiosta oli määrä päättää, Metsä-Serla ilmoittikin, ettei se hyväksy suunniteltua fuusiota, vaan aikoo vaatia hallussaan olevien osakkeiden lunastusta. Yhtyneiden hallitus päätti peruuttaa fuusioesityksen, minkä Kauppalehti seuraavana päivänä kertoi uutisessaan otsikoituna "Alkoiko Lassilan lähtölaskenta". Lassila ei kuitenkaan antanut periksi, vaan Metsä-Serlan kanssa aloitettiin neuvottelut, joiden seurauksena ko. fuusio hyväksyttiinkin Yhtyneiden ylimääräisessä yhtiökokouksessa 18.6.1990.
 
Fuusiojärjestelyiden aikana Lassilan jo aikaisemmin kärsinyt maine kolhiutui entisestään, ja häntä alettiin pitää itsevaltaisena tyrannina, joka häikäilemättä raivasi tieltään kaikki ne, jotka jollakin tavalla häiritsivät hänen valtapyrkimyksiään. Tämä tapahtui Hakkaraisen eläkeratkaisun yhteydessä. Monien mielestä Lassila ja Pohjola-yhtiöiden pääjohtaja Yrjö Niskanen nimittäin heittivät Hakkaraisen ulos ala-arvoisella tavalla tämän heittäydyttyä hankalaksi yhdessä jos toisessakin asiassa - Hakkarainen oli mm. vaatinut KOP:n hallintoneuvostossa, että pankin tulee selvittää pääjohtajansa ja pankin osuus Kouri-kaupoissa, joista oli pikkuhiljaa alkanut tihkua tietoja julkisuuteen. Lassilan itsensä mukaan Hakkarainen sen sijaan erosi omasta pyynnöstään ja yritti myöhemmin jostain syystä tekeytyä marttyyriksi.
 
Lassilan lähtölaskenta alkoi lopullisesti huhtikuussa 1991, kun Helsingin Sanomat julkaisi uutisen, jonka mukaan KOP ja Kouri kiistelivät Kouri-kauppojen voitonjaosta. Viikkoa myöhemmin Suomen Kuvalehti julkaisi Harri Saukkomaan artikkelin "Mihin katosivat Kourin miljoonat", jossa KOP:n kerrottiin osallistuneen liikepankkilain vastaiseen voitonjakoon ja kätkeneen yli 100 miljoonaa markkaa Jerseyn saarelle rekisteröityyn säätiöön, Avalaan. Artikkelin julkaisun jälkeen koko järjestely alkoi paljastua Suomen Kuvalehden ja Helsingin Sanomien kilpaillessa siitä, kumpi saa selville enemmän ja nopeammin. Helsingin Sanomilla (ja muilla Sanoma Osakeyhtiön lehdillä, erityisesti Ilta-Sanomilla) oli nyt vapaat kädet kirjoittaa KOP:n epäselvyyksistä, sillä lehtiyhtiön suuromistaja ja hallituksen puheenjohtaja Aatos Erkko oli eronnut pankin hallintoneuvostosta edellisenä vuonna ilmeisesti vastalauseena KOP:n menettelylle juuri Kouri-kauppojen yhteydessä. Aikoinaan konkurssiin menneen Uusi Suomi Oy:n hallituksen puheenjohtajanakin toimineen Lassilan muistelmakirja onkin täynnä vihaa Sanoma Oy:tä ja sen lehtiä kohtaan. Voisi melkein luulla, että Lassilan mielestä pahimmat virheet Kouri-kauppoihin liittyen on tehty nimenomaan Sanoma Oy:ssä, ei KOP:ssa.
 
Toukokuun lopussa 1991 KOP:n hallintoneuvosto pakotti Lassilan myöntämään, että Kouri-kauppojen yhteydessä oli tehty virheitä. Hallintoneuvosto ei yhtynyt Lassilan käsitykseen "strategisten vastavalkeiden" sytyttämisestä, koska Lassila ei pystynyt selittämään pankkiin kohdistunutta taloudellista uhkaa. Hallintoneuvoston tarkastusvaliokunta otti Kouri-kauppojen jatkoselvittelyn hoitoonsa. Erityisen tärkeäksi nähtiin pankin pahoin tahraantuneen julkisen kuvan kirkastaminen ja asiakkaiden luottamuksen palauttaminen.
 
Kesäkuun lopussa 1991 Kouri julkaisu omalla kustannuksellaan Helsingin Sanomissa koko sivun ilmoituksen, jossa toistettiin kaikki ne syytökset, jotka oli jo voitu lukea valtakunnan merkittävimpien lehtien palstoilta. Lassila, joka muistelmissaan kuvaa Kouri-kauppoihin liittyvää kirjoittelua pelkäksi Kourin masinoimaksi julkisuuskampanjaksi, kieltäytyi kommentoimasta suurinta osaa esitetyistä väitteistä vedoten häntä ja pankkia sitovaan pankkisalaisuuteen.
 
Elokuussa Pankkitarkastusviraston tehtyä poliisille tutkintapyynnön Kouri-kaupoista Lassila laaditutti KOP:n laskentaosastolla laskelman, jonka mukaan pankki oli saavuttanut Kouri-kaupoilla kaiken kaikkiaan 117 miljoonan markan voiton. Tämä laskelma annettiin julkisuuteen, vaikka mm. pankin KH-tilintarkastaja Antti Helenius oli omissa laskelmissaan päätynyt siihen, että Kouri-kaupat olivat tuottaneet pankille ainakin parin sadan miljoonan markan tappion. Pankin johtokunta sanoutui heti laskelman julkistamisen jälkeen irti sen sisällöstä selittäen, ettei se edusta pankin virallista käsitystä asiasta. Pankkitarkastusvirasto vaatikin tilintarkastajien lausunnot ja Lassilan teettämän laskelman nähtäväkseen. Todettuaan näistä edellisen olevan lähempänä totuutta se vaati pankilta sen julkaisemista uhaten asettaa KOP:hen oman asiamiehensä, kunnes pankki noudattaa PTV:n ohjeita. Pankin oli pakko julkaista tilintarkastajien lausunto, jossa Kouri-kauppojen kerrottiin tuottaneen pankille tappiota mahdollisesti jopa satoja miljoonia. KOP:n julkinen kuva huononi entisestään.
 
Syyskuun 16. päivänä 1991 pankin hallintoneuvoston kokouksessa vaadittiin avoimesti luottamuksensa menettäneen Lassilan eroamista, mitä ei kuitenkaan kerrottu julkisuuteen, jonne annettiin pankkilakimiehen kirjoittama ympäripyöreä lausuma, jonka mukaan "pankin johtojärjestelmästä ja henkilöistä päätetään viimeistään vuoden 1992 alussa nykyisen pääjohtajan jatkaessa ajankohtaan, josta sovitaan samassa yhteydessä". Pankkitarkastusviraston ylijohtaja Jorma Aranko totesi kuitenkin Ilta-Sanomien haastattelussa lokakuun alussa, että KOP:n hallintoneuvoston tulee puuttua pankin ylimmän johdon asemaan viimeistään marraskuun kokouksessaan. Aranko katsoi, että KOP:ssa vallitseva epäluottamuksen ilmapiiri ja asioiden hoitotapa "nakertavat koko suomalaista pankkijärjestelmää".
 
Pohjolan pääjohtaja Yrjö Niskanen ja Repolan pääjohtaja Tauno Matomäki tulivat siihen tulokseen, ettei Lassilan jatko tullut enää kysymykseen. Matomäki ja Niskanen sopivat, että Niskanen sopivan tilaisuuden tullen "rohkaisee Lassilaa näkemään tosiasiat", minkä Niskanen tekikin 29.9.1991. Vajaat pari viikkoa myöhemmin Lassila pyysi eroa KOP:n pääjohtajan tehtävästä. Lassila joutui juuri siihen tilanteeseen, jota hän oli vuonna 1985 kuvaillut Harri Saukkomaan kirjassa "Jaakko Lassila - paljon haltija", jossa hän totesi:  "Yllättävää kyllä monet ihmiset ovat helpottuneita, kun niille sanoo, että et sä enää voi hoitaa tätä tehtävää. Ihmiset vaistoavat sen, jos ne eivät pysty hoitamaan hommaansa. Jos joku sanoo sen, niiden on helpompi tajuta se. Odotan vaan, että koska joku sanoo sen mulle".
 
Lokakuun 14. päivä 1991 KOP:n uudeksi pääjohtajaksi valittiin Outokummun entinen pääjohtaja, kaivosinsinööri Pertti Voutilainen Nesteen pääjohtajan Jaakko Ihamuotilan kieltäydyttyä tehtävästä. Voutilainen ei pääjohtajaksi tullessaan juurikaan tuntenut pankkitoimintaa tai ollut tietoinen siitä, kuinka huonossa kunnossa KOP todellisuudessa oli. Häntä alettiinkin joidenkin pankin omien työntekijöiden keskuudessa kutsua "pankkiharjoittelija Voutilaiseksi", jonka valintaa pidettiin vastaava tilanteena kuin pankkiasiantuntijan valinta Outokummun tekniseksi johtajaksi olisi ollut. Voutilaisesta vitsailtiin myös Lontoon pankkipiireissä, joissa kyseltiin "Who's that busdriver with KOP's pals?" Loppujen lopuksi Voutilainen myönsi itsekin eräässä lehtihaastattelussa, "ettei minusta täydellistä pankkimiestä voi koskaan tulla".
 
Voutilainen määritteli itsensä "junttijohtajaksi", jonka mielestä "juntit tuli julistaa katoavaksi luonnonvaraksi ja junttipopulaation suojelemiseksi tarvittaisiin kansallinen ohjelma". Voutilaisen "junttius" oli KOP:lle hyvää mainosta: "juntti" pystyi vetoamaan suureen yleisöön välittömyydellään, suorasukaisuudella ja tavallisen ihmisen ilmeillä ja eleillä.
 
Voutilaisen "pankkiharjoittelijana" tekemät arviot KOP:n tilasta osuivat valitettavan oikeaan: KOP oli kannattavuuskriisissä ja avoimen kriisin partaalla. Kriisiä ei kuitenkaan tunnustettu, vaan se pyrittiin aina selittämään joksikin muuksi, myös pankin sisällä. Lassilan kaudella aloitettua toiminnan rationalisointia kuitenkin jatkettiin ja irtisanomisilmoituksista tuli kansallispankkilaisten arkipäivää, johon pahimmillaan kuului myös muutamia itsemurhayrityksiä. Myös pankin johtajistoa uudistettiin "Voutilaisen puhdistuksiksi" ristityissä uudelleenjärjestelyissä, joissa paikkansa menettivät myös monet KOP:n itsenäisyyden puolesta jo vuosia taistelleet henkilöt. Pankin sisäinen ilmapiiri alkoi tulehtua nopeasti, ja se mädätti niin henkilösuhteita kuin yrittämishaluakin.

Voutilaisen kauden alussa KOP:n johtokunnasta poistettiin viisi johtajaa, vaikka hallintoneuvosto vastustikin "johtokunnan tyhjentämistä" ankarasti.  Tyhjennyksellä olikin dramaattiset seuraukset: KOP lähti viimeiseen taistoonsa johtokunnalla, jossa oli vain kaksi pankkialan ammattilaista: yritysasiakkaista vastannut Teppo Taberman ja vähittäispankin johtaja Antti Ylitalo. SYP:n johtokunnassa pankkiammattilaisia oli toistakymmentä.
 
Suomen Pankki oli ottanut SKOP:n haltuunsa syyskuun puolivälissä 1991. Suurempien katastrofien ehkäisemiseksi pankkeja päätettiin alkaa tukea voimakkaasti. 18.3.1992 pankit ja Esko Ahon hallitus julkistivat sopimuksen valtion yhteensä kahdeksan miljardin markan pääomasijoituksista pankkeihin, joiden omat varat olivat uhkaavasti hupenemassa. Pankit määrättiin maksamaan summalle markkinakorkoa 1080 päivän (kolmen kirjanpitovuoden) päästä tuen nostamisesta.
 
Marraskuussa 1992 KOP osti pahasti tappiollisen STS-Pankin. 75 miljoonan kauppahinnalla KOP sai STS:n 7,5 miljardin markan talletukset ja toista miljardia pääomaa, jotka siirrettiin KOP:iin. STS:n 3,4 miljardin ongelmaluotot päätettiin jättää vanhaan pankkiin, jonka nimi muutettiin myöhemmin Siltapankki Oy:ksi, ja josta tuli Suomen ensimmäinen omaisuudenhoitoyhtiö, kansanomaisesti roskapankki. STS-kaupasta tuli loppujen lopuksi melko sotkuinen, sillä asiaa tutkittuaan eduskunnan pankkivaltuutetut edellyttivät, että KOP:n STS-Säätiölle maksama kauppahinta peritään takaisin, koska "tavarasta ei olisi pitänyt maksaa sellaista hintaa". KOP joutui kuitenkin maksamaan summan omasta pussistaan, sillä STS-säätiöstä oli tullut KOP:n suurin osakkeenomistaja säätiön ostettua em. 75 miljoonalla KOP:n osakkeita. Entinen STS taas joutui palauttamaan valtiolle saamansa 170 miljoonan pankkituen, ja pankkien yhteinen vakuusrahasto STS:n osuuden 342 miljoonaa. STS:n oston kokonaishinnaksi KOP:lle tuli kaikesta huolimatta kohtuullinen 320 miljoonaa. Kesäkuussa 1993 paljastui lisäksi, että Eka-yhtymän ja siihen kuuluvan rakennusyhtiö Hakan STS:stä ottamat noin 630 miljoonan lainat oli syksyllä 1992 salaisella sopimuksella siirretty valtion vastuulle kevääseen 1994 saakka. Eka oli ollut veitsenterällä monta kertaa aiemminkin, mutta lopullinen alamäki alkoi kesällä 1992, kun Ekan rahoittajapankit tekivät päätöksen Ekan rahoituksen lopettamisesta kertomatta siitä valtiovarainministeriölle. Ekakaan ei sitä tehnyt, vaan päätti tyydyttää rahatarpeensa korottaen säästökassatalletuksilleen maksamaansa korkoa keräten näin satoja miljoonia markkoja, joille Ekalla ei kuitenkaan ollut vakuuksia. Vaadituiksi lisävakuuksiksi Ekalla oli tarjota vain omien tytäryhtiöidensä osakkeita, jotka taas oli sidottu emoyhtiön velkojen panteiksi yhtymän sisäisten velka- ja takaussuhteiden takia. Eka ei ollut enää pitkään aikaan onnistunut hankkimaan liiketoiminnallaan sen ottamien lainojen korkojen maksuun tarvittavia varoja, vaan korot oli maksettu mittavien omaisuusmyyntien tuotoilla. Nyt Ekalla ei ollut enää mitään myytävää, ja Ekan suurin rahoittaja KOP joutuikin koko ajan  lisäämään hätärahoitustaan Ekalle estääkseen likviditeettikonkurssin palkkapäivän koittaessa. 18.10.1993 radiouutiset kertoivat Ekaan kuuluneen rakennusyhtiö Hakan ja sen kautta koko Eka-yhtymän olevan konkurssin partaalla. Uutinen sai aikaan talletuspaon Ekan säästökassoista. Ahon hallituksen 20.10.1993 pikavauhtia antama säästökassatalletukset turvaava lakikaan ei kyennyt patoamaan rahan virtaamista pois Ekasta, joten Postipankki, SKOP ja SYP jättivät Ekan velkasaneeraushakemuksen Helsingin käräjäoikeuteen samana päivänä muutamaa minuuttia vaille kello 16. KOP ei osallistunut velkasaneeraushakemuksen jättämiseen, sillä mikäli se olisi tehnyt niin, olisi sen ja valtion STS-fuusion yhteydessä solmima sopimus Ekan ja Hakan velkojen järjestelystä rauennut.
 
Pankkituen tarve kasvoi kuitenkin koko ajan, kun yhä suuremmat yritykset, mm. Polar Oy ja Puolimatka Oy, alkoivat huojua mm. idänkaupan maksusaatavien vuoksi. KOP:n sisäisen laskennan raporttien mukaan pankin vakavaraisuus oli hupenemassa alle sallitun rajan jo tilinpäätöstä suunniteltaessa joulukuussa 1992. Optimistisin arvio oli, että oma pääoma saattaisi riittää luottotappioiden kattamiseen maaliskuuhun 1993. Tieto vuoti Ilta-Sanomiin ja teki KOP:n tilanteen entistäkin tukalammaksi.
 
KOP ei kuitenkaan ollut ainoa, joka kiikkui kassakriisin partaalla, vaan myös pankkien viimeinen tuki ja turva, valtio, joutui jo varautumaan kriisilakien valmisteluun ja toimenpiteisiin siltä varalta, että Suomen täytyisi kääntyä IMF:n puoleen. Tuolloinen tasavallan presidentti Mauno Koivisto mm. kirjoittaa muistelmakirjassaan "Kaksi kautta" pelänneensä sitä päivää, kun valtion rahat eivät enää riittäisi lapsilisien maksuun ja neuvotelleensa valtiovarainministeriön budjettipäällikön Raimo Sailaksen kanssa hätätoimista. Kriisi oli pahimmillaan maaliskuussa 1993 valuutan virratessa vauhdilla maasta ja korkojen hipoessa pilviä. Hallituksen keskeiset ministerit odottivat aina kauhuissaan, mitä kukin uusin pankkipäivä toisi muassaan. Voutilainen muotoili saman asia hieman toisin: "Iltarukouksissa on pyydettävä Suomelle parempaa taloustilannetta. Meillä pankissa on paljon näitä rukousasioita."
 
Kansallispankin vakavaraisuuden uhkaava aleneminen oli saanut pankin omat sijoitusasiantuntijat ehdottamaan Voutilaiselle osakeannin järjestämistä jo elokuussa 1992. Voutilainen kuitenkin torjui annin talousjohtaja Tuula Nordlundin kanssa "mielettömänä ja pitkään aikaan markkinatilanteeseen sopimattomana". Tammikuun 19. päivä 1993 Pohjolan pääjohtaja Yrjö Niskanen totesi eräässä lehtihaastattelussa, että "pankki myydään ennemmin ulkomaille kuin annetaan valtion haltuun". Niskasen lehtilausuntoa seuranneena päivänä KOP:n hallintoneuvosto käsitteli pankin pelastussuunnitelmaa, jonka mukaan KOP järjestäisi osakeannin ja laskisi liikkeelle kansainvälisen, valtion takaaman pääomalainan. Pääministeri Esko Aho kuitenkin ilmoitti, että hän vastustaa suunnitelmaa, johon olisi lisäksi kuulunut KOP:n entiselle Neuvostoliitolle myöntämien miljardin  markan luottojen siirtäminen Valtion vakuusrahaston vastuulle.
 
Helmikuussa 1993 pankissa tehtiin päätös vuoden 1992 luottotappioiden poikkeuksellisen raskaasta kirjaustavasta, joka söi pankin omaa pääomaa yli miljardi markkaa enemmän kuin mitä Pankkitarkastusviraston vähimmäisohjeet olisivat edellyttäneet. Kirjausten tarkoituksena oli Voutilaisen mukaan "puhdistaa pöytä" ja luoda edellytykset tuloksen paranemiselle.
 
Kansallistalkoiksi ristitty KOP:n osakeanti toteutui maalis-huhtikuussa 1993. Osakeannin aluksi KOP:n osakkeen nimellisarvo alennettiin 20:stä 10:een markkaan. Tämän jälkeen osakepääoma korotettiin rahastoannilla, jossa osakkeenomistajat saattoivat kahdella vanhalla osakkeella merkitä yhden uuden, 10 markan nimellisarvoisen osakkeen sekä uusmerkinnällä, jossa kahdella vanhalla osakkeella sai merkitä yhden uuden osakkeen sen 10 markan nimellisarvosta. Järjestelyllä pankki keräsi noin 930 miljoonaa uutta pääomaa.
 
Kansallistalkoiden markkinointi oli luku sinänsä. Voutilainen oli todellinen kansankiihottaja ja hurmoksellisten puheiden pitäjä, joka kokosi kaikkialla Suomessa salit täyteen piensijoittajia, jotka olivat valmiita sijoittamaan KOP:n osakkeisiin satoja miljoonia vailla varmaa tietoa rahojen takaisinsaannista. Voutilaisen merkitys KOP:n varainhankinnassa onkin kiistämätön: pankin suurten osakkeenomistajien edustajista tuskin olisi voinut tulla samanlaisia pankin myyntimiehiä kuin  mikä Voutilaisesta tuli. Voutilaisen valttina oli hänen "junttiutensa": kuka tahansa osakesijoittaja saattoi kuvitella istuvansa hänen housuissaan.
 
Kansallistalkoiden jälkeen KOP järjesti vuonna 1993 muitakin osakeanteja: toukokuussa suunnattu osakeanti Myllykoski Oy:lle, Rettig Oy:lle ja Qatar Forest Oy:lle (yhteensä 70 miljoonaa markkaa) ja syys-lokakuussa suunnattu anti "kansainvälisille institutionaalisille sijoittajille" (yhteensä 630 miljoonaa markkaa).
 
Lokakuussa 1993 Suomen pankkimaailmassa tapahtui se, mitä oli odotettu ja povattu jo jonkin aikaa: säästöpankkileiristä kasattu Suomen Säästöpankki SSP päätettiin jakaa neljän muun pankin kanssa. Pilkkomista vauhdittivat omaisuudenhoitoyhtiöitä koskevan lain säätämisestä alkaneet spekulaatiot SSP:n kohtalosta. Huhut saivat aikaan voimakkaan talletuspaon SSP:stä, ja hallituksen olikin myytävä SSP kilpailijoille 22.10., kun jotain myytävää vielä oli. (Itse asiassa pilkkomisesta sovittiin jo 15.10., mutta siitä ilmoitettiin virallisesti vasta viikkoa myöhemmin.) KOP, SYP, OKO ja Postipankki maksoivat SSP:stä valtiolle kukin 1,4 miljardia markkaa, yhteensä 5,6 miljardia. Kauppahinnasta 2,3 miljardia maksettiin käteisellä ja loput pankkien osakkeina. Kesäkuussa 1994 kauppahintaa kuitenkin korotettiin 6,3 miljardiin markkaan, koska SSP:n oma pääoma ylitti ostosopimuksessa mainitun määrän. Suurin osa SSP:n ongelmaluotoista ja niiden vakuutena olleesta omaisuudesta siirrettiin valtion marraskuussa perustamaan omaisuudenhoitoyhtiö Oy Arsenal Ab:hen.
 
Jokainen neljästä pilkkojapankista sai haltuunsa 250 000 uutta tallettajaa - yhden asiakassuhteen hinnaksi tuli siis 5 600 mk. Yhdysvaltalainen investointipankki Merrill Lynch esitti pilkkomisen jälkeen arvionaan, että SSP:stä oli maksettu huomattava ylihinta. Merrill Lynchin mukaan talletuskannan siirrosta maksetaan tavallisesti korkeintaan 0,5 prosenttia talletusten arvosta. Näin laskien SSP:n hinta olisi ollut 240 miljoonaa, 60 miljoonaa markkaa pilkkojaa kohden.  SSP-kauppa osoittautuikin seuraavien vuosien tulosten valossa virheeksi: se kasvatti pankkien kuluja eikä toivottuja rationalisointihyötyjä saavutettu.
 
Vuoden 1994 alkupuoliskolla pankit suorittivat Pankkitarkastusviraston määräyksestä yhdessä kriisikartoituksen, jolla pyrittiin selvittää mahdollisuuksia mahdollisesti tulossa olevien  "suurien ruumiiden" hoitamiseen pankkien yhteistuumin. Kriisikartoituksen seurauksena KOP joutui kirjaamaan elokuun osavuosikatsaukseensa 800 miljoonan markan arvonalennukset ja luottotappiot myöhemmin konkurssiin ajautuneesta rakennusliike Puolimatka Oy:stä.
 
Kesällä 1994 KOP:ssa lisäksi riideltiin jälleen kerran julkisuudessa. Tällä kertaa kyse oli rahamarkkinadiilereille luvattujen lisäpalkkioiden maksamisesta. Edellisen vuoden myönteinen kurssi- ja korkokehitys oli johtanut siihen, että pankin rahamarkkinaoperaatiot olivat tuottaneet enemmän kuin kukaan oli uskaltanut odottaa. Diilereillä olikin pankkiin kohdistuvia provisiosaamisia yhteensä 40 miljoonaa markkaa, mikä oli pankin johdon mielestä liikaa. Pankin kieltäydyttyä maksamasta sovittua provisiota diilerit haastoivat KOP:n oikeuteen sopimusrikkomuksesta. Riita sovittiin lopullisesti vasta alkuvuodesta 1995 hieman ennen KOP:n ja SYP:n yhdistymistä.
 
Elokuun osavuosikatsaus osoitti, että synkimmätkin tulosarviot olivat olleet liian optimistisia. KOP:ssa laskettiin, että vuodelta 1994 jouduttaisiin kirjaamaan lähes kahden miljardin markan tappio.
 
KOP:ssa päätettiin jälleen kerran käydä omistajien kukkaroilla ja järjestää osakeanti. Loka-marraskuussa Voutilainen kiersi suomalaisissa suuryrityksissä tiedustelemassa näiden halua osallistua antiin. Tieto Voutilaisen  "kerjuukierroksesta" vuoti julkisuuteen ennen aikojaan, ja pankin piti julkistaa suunnittelemansa anti ennen aikojaan. Epätavalliseksi muodostuneessa tiedotustilaisuudessa, jossa pankin hallintoneuvostoon kuuluneet Tauno Matomäki ja Yrjö Niskanen höpisivät  "keskenään" kymmenet mikrofonit edessään asioita, joita ei oltu tarkoitettu kaikkien suomalaisten kuultavaksi, Voutilainen kertoi pankilla jo olevan varmuuden suuryrityksiltä saatavasta noin miljardista markasta, vaikkei sitovia päätöksiä ilmeisesti oltu vielä tehty. Piensijoittajia houkuteltiin mukaan, koska suuretkin olivat jo tulleet.
 
"Tekemisen meininki" -osakeannissa KOP:n osakkeen nimellisarvo alennettiin kymmenestä viiteen markkaan, ja järjestetyssä rahastoannissa viidellä 10:n markan osakkeella sai merkitä kaksi 5:n markan osaketta. Lisäksi osakkeenomistajille ja yleisölle järjestettiin suunnattu anti, jolla kerättiin noin 1,6 miljardia markkaa.
 
"Tekemisen meiningin" loppunäytös esitettiin syksyllä 1996 Helsingin käräjäoikeudessa, jossa KOP:n (tuolloin jo entistä) johtoa syytettiin harhaanjohtavien tietojen antamisesta antia markkinoitaessa. Syytteitä ei käräjäoikeuden mielestä kuitenkaan pystytty näyttämään toteen, joten ne hylättiin. Päätöksestä on valitettu Helsingin hovioikeuteen.
 
KOP neuvotteli ilmeisesti jo vuoden 1994 suurantinsa aikaan fuusioitumisesta Unitas Oy:öön. Neuvottelut jäivät kuitenkin melko lyhyiksi kansallispankkilaisten arvioidessa pankkinsa kuta kuinkin samanarvoiseksi Unitaksen kanssa. Tätä ei hyväksytty Unitaksessa, vaikkei arvio välttämättä ollutkaan aivan perusteeton: KOP:n talletus- ja asiakaskanta olivat huomattavasti SYP.n vastaavia laadukkaampia, sillä STS- ja SSP-fuusioiden ansiosta KOP:sta oli kehittynyt "kansanpankki", jolla oli SYP:tä parempi luotto-, erityisesti asuntolainakanta. SYP:n kasvavana ongelmana oli rahan ylitarjonta, ja sen arvioitiin seuraavien vuosien aikana kärsivän rajusta volyymien laskusta, mikä taas alentaisi perinteisten pankkitoiminnan tuottoja. KOP:lla sen sijaan oli tuntuma tavalliseen kansaan, minkä kansallispankkilaiset myös tiesivät.
 
Vuoden 1995 alussa fuusion todettiin kuitenkin olevan jo lähes väistämättömän: vuoden alusta tulivat voimaan kirjanpitolain muutokset, joiden mukaan pankkien väliaikaisessa omistuksessa olevien kiinteistöjen arvot piti määrittää uudelleen. Vuoden 1994 tilinpäätöksessä ne voitiin vielä arvostaa todennäköiseen myyntihintaan (ts. hintaan, joka niistä voitiin saada seuraavien viiden vuoden kuluessa), mutta vuonna 1995 ne piti arvostaa käypään hintaansa. KOP:lle tämä merkitsi noin miljardin markan arvonalennuksia.
 
Tammikuun alussa 1995 rahamarkkinoilla alkoi kiertää huhuja, että KOP:n tulos vuodelta 1994 jäisi huomattavasti pankin lupailemaa 1,3 miljardin tappiota huonommaksi. Ulkomaiset sijoittajat alkoivat myydä KOP:n osakkeita, joiden arvo jumiutui huomattavasti alle viiden markan nimellisarvonsa. 18.1.1995 Pertti Voutilainen yritti rauhoitella sijoittajia kertoen, että KOP vähentää voimakkaasti henkilökuntaansa. Voutilaisen viestit kaikuivat kuuroille korville.
 
19.1.1995 Ilta-Sanomat paljasti tarkat laskelmat KOP:n vuoden 1994 tuloksesta. Ne osoittivat pankin tuottavan tappiota 1,75-1,95 miljardia markkaa kirjaustavasta riippuen. Uutisen seurauksena KOP käytännössä suljettiin kansainvälisiltä rahamarkkinoilta ja suuri ulkomainen pankkiryhmä uhkasi kieltäytyä uusimasta KOP:n ottamaa suurta luottoa. Paniikkimieliala valtasi Suomen Pankin, valtiovarainministeriön ja rahoitustarkastuksen: KOP:n kaatuminen olisi erittäin todennäköisesti kaatanut koko suomalaisen pankkijärjestelmän ja ajanut Suomen kansantalouden ennen kokemattomiin vaikeuksiin. Suomen Pankki puuttui peliin. Se ilmoitti takaavansa KOP:n ulkomaiset luotot kaikissa oloissa. Muille EU:n keskuspankeille ilmoitettiin, että KOP:n ongelmat hoidettaisiin "järjestelyin". Pertti Voutilainen ilmoitti pankin hallintoneuvostolle olevansa valmis eroamaan.
 
Seuraavana päivänä valtiovarainministeri Iiro Viinanen kutsui KOP:n ja Unitaksen johdon luokseen ja totesi, että nyt oli tehtävä jotain. Fuusioneuvottelut käynnistyivät tämän jälkeen nopeasti molempien osapuolten tietäessä, että heidän ainoa vaihtoehtonsa oli onnistua. Tavoitteeksi asetettiin, että osakkeiden vaihtosuhteesta sovitaan pankkien tilinpäätösten julkistamiseen mennessä ja että fuusiosta päätettäisiin lopullisesti viimeistään viikonloppuna 10.-12.2.1995.
 
Fuusioneuvottelut etenivät nopeasti. Ainoa ongelma oli uuden pankin hallituksen puheenjohtajan valinta. Hallituksen puheenjohtajan paikan sovittiin kuuluvan KOP:laisille, koska uuden pankin osake-enemmistö oli SYP:läisten käsissä. Puheenjohtajiksi ehdotetut Niskanen ja Matomäki eivät kelvanneet Unitaksen edustajille, mutta kun KOP:n puolelta tarjottiin puheenjohtajaksi Huhtamäki Oy:n toimitusjohtaja Timo Peltolaa, oli tämäkin este raivattu fuusion tieltä. Kaikki oli valmista, nyt piti vain odottaa sopivaa tilaisuutta fuusiosta kertomiseen.
 
Suomen Kuvalehti ehti kuitenkin ensin. SK:n 9.2.1996 numeron ehdittyä postin jakelujärjestelmään 8.2.1996 fuusio oli käytännössä julkinen, sillä se oli SK:n etusivun uutinen. Seuraavana päivänä pankit ilmoittivat yhdistymisestään virallisesti hotelli Savoyn juhlakerroksessa. Kansallispankin yli 105-vuotinen taival oli viimeistä askelta vaille ohi 133-vuotiaan SYP:n toimiessa saattajana - lepratautinen tukeutui spitaaliseen.
 
Viimeinen askel olivat melko monimutkainen järjestely, jonka tarkoituksena oli taata se, ettei ulkomaisilla sijoittajilla olisi mahdollisuutta irtisanoa 30 miljardin luottoja vedoten luottojen siirtoon. Yhdistymisen aluksi KOP suuntasi Unitakselle osakeannin, joka maksoi sen luovuttaen KOP:lle apporttina koko SYP:n osakekannan ja 250 miljoonaa markkaa rahaa. Näin syntyi uusi pankkikonserni, jossa emoyhtiönä oli Unitas, joka omisti hieman yli 50% KOP:n osakekannasta.  Järjestelyn toisessa vaiheessa KOP luovutti pankkiliiketoimintansa apporttina SYP:lle SYP:n sille suuntaaman osakeannin maksuksi. Samalla KOP:n nimi muuttui Kansallis-Yhtymä Oy:ksi. Viimeisessä vaiheessa tämä Kansallis-Yhtymä Oy sulautettiin Unitakseen, josta muodostettiin ns. holding-yhtiö, joka omistaa tytäryhtiön, joka on liikepankki. Lisäksi tämä holding-yhtiö omistaa suoraan tai välillisesti KOP:n ja Unitaksen entiset tytäryhtiöt. KOP:n ja Unitaksen entiset osakkeenomistajat taas omistavat holding-yhtiön.
 
KOP:n ja Unitaksen yhdistymisen laillisuudesta ei oltu ollenkaan yksimielisiä. Erityisen voimakkaasti epäilyksensä toi esille entinen kauppaoikeuden professori, fuusio-oikeuden asiantuntijana pidetty oikeusministeriön kansliapäällikkö Kirsti Rissanen, jonka uskottavuutta nakersi kuitenkin se, että hän on KOP:n johtokunnasta luottamuspulan vuoksi erotetun Pentti Rissasen vaimo. Kirsti Rissasen mukaan KOP lakkasi olemasta liikepankki, kun sen liiketoiminta siirrettiin SYP:lle. Rissasen mukaan tällainen liiketoiminnan luovuttaminen oli KOP:n yhtiöjärjestyksen, yhtiön tarkoituksen ja osakeyhtiölain vastainen toimenpide riippumatta siitä, miten se toteutetaan, eikä yhtiökokouksella olisi ollut oikeutta päättää siitä edes yksimielisellä päätöksellä, koska päätös merkitsi liikepankkiin sijoitettujen varojen muuttumista tarpeettomiksi, minkä johdosta yhtiö olisi pitänyt purkaa. Tässä tapauksessa KOP:n tallettajilla olisi ollut oikeus nostaa varansa pankista. Lisäksi Rissanen toteaa, ettei liikepankkina toiminutta KOP:ta olisi voitu sulauttaa omistusyhteisöön, koska liikepankkilain mukaan liikepankille voidaan antaa lupa vain toiseen liikepankkiin sulautumiseen.
 
Osakeyhtiölain mukaan fuusio on menettely, jossa sulautuvan yhtiön varat ja velat siirretään vastaanottavaan yhtiöön ilman selvitysmenettelyä. Rissasen mukaan KOP:n liiketoiminnan siirto SYP:lle ja KOP:n osakkaiden siirto Unitaksen osakkaiksi ei ollut tällainen fuusio. Rissasen mukaan myös KOP:n ja Unitaksen yhdistämisprosessissa käytetyt suunnatut osakeannit olivat lainvastaisia. Jos tällaiset suunnatut annit olisivat sallittuja, osake ei enää olisi osuus määrätyn yhtiön varallisuudesta. Omistussuhteet voitaisiin aina järjestellä uudelleen suunnatulla annilla, jolloin myös kaikki vähemmistösuojasäännökset menettäisivät merkityksensä.
 
Rissasen esittämistä epäilyksistä, jotka olisivat toisissa olosuhteissa saattaneet estää pankkien yhdistymisen, ei kuitenkaan välitetty. KOP:n ja SYP:n juristit kiistivät niiden paikkansapitävyyden, eikä Rahoitustarkastus puuttunut menettelyyn, jonka seurauksena syntyi Pohjoismaiden suurimman pankin omistava holding-yhtiö, Merita.
 


---

Lähdeluettelo

 
• Blomstedt, Yrjö; Kansallis-Osake-Pankin historia I 1889-1939. Kansallis-Osake-Pankki, Helsinki 1989. Amer-yhtymä Oy Weilin+Göösin kirjapaino, Espoo 1989. ISBN 952-90089-6-X.
• Hakkarainen, Niilo; Oravanpyörässä. Rosworth Limited/Werner Söderström Osakeyhtiö 1993, WSOY:n graadiset laitokset, Juva 1993. ISBN 951-0-18905-7.
• Kansallis-Osake-Pankki ja Unitas Oy - Sulautumisesite. Kansallis-Osake-Pankki ja Unitas Oy, Helsinki 1995.
• Lassila, Jaakko; Markka ja ääni - suomalaisen pääoman palveluksessa. Kirjayhtymä Oy, Helsinki 1993. Karisto Oy, Hämeenlinna 1993. ISBN 951-26-3879-7.
• Mitä - Missä - Milloin : Kansalaisen vuosikirja 1993. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1992. Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1992. ISBN 951-1-12270-3.
• Mitä - Missä - Milloin : Kansalaisen vuosikirja 1994. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1993. Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1993. ISBN 951-1-12766-7.
• Mitä - Missä - Milloin : Kansalaisen vuosikirja 1995. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1994. Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1994. ISBN 951-1-13255-5.
• Pietilä, Antti-Pekka; Pankkikirja - miksi veronmaksajat menettivät miljardinsa? Art House Oy, Helsinki 1995. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1995. ISBN 951-884-167-5.
• Saukkomaa, Harri; Kuka tarvitsi Pentti Kouria? Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1991. Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu  1991. ISBN 951-1-11591-X.
• Vesikansa, Jyrki; Sata vuotta Kansallispankkia. Kansallis-Osake-Pankki, Helsinki 1989. AB Fälths Tryckeri, Värnamo, Ruotsi 1989. ISBN 952-90124-7-0.

---


 © Panu Moilanen 1996. Tämä teksti on kurssin "Suomi maailmantaloudessa" osasuoritus.


---