Muokattu 11.4. 2005
Kiljuhanhi (Anser erythropus) on Pohjolan uhanalaisin pesimälintu. Fennoskandian, pois lukien Kuolan niemimaa, kannaksi arvioidaan 20-30 pesivää paria. Viimeisten kymmenen&endash;viidentoista vuoden ajalta on käytettävissä kattava ja luotettava seuranta-aineisto. Tuona aikana Pohjolan kanta on edelleen hiljalleen taantunut noin 3-4 % vuosivauhtia. Suojelutoimilla kannan pelastamiseksi sukupuutolta on siis todella kiire.
Kiljuhanhiperhe syyslevähdysalueella Ruijan Varanginvuonolla. Varanginvuonon alueella nähtävät kiljuhanhet kuuluvat Pohjolan kannan itäisimpään osaan, jonka pesimäpaikkoja ei tällä hetkellä tiedetä. Vuoteen 1995 asti valtaosa näistä linnuista pesi 1980-luvun lopulla paikallistetulla alueella Suomen puolella.
Suurin osa Pohjolan kannasta näyttää pesivän Norjan Lapissa, mutta joitakin pareja pesinee vuodesta riippuen myös pohjoisimman Suomen ja Ruotsin alueella. Suomen Lapista saadaan vuosittain joitakin havaintoja kiljuhanhista, mutta edellisen kerran pesintä Suomen puolella varmistettiin kesällä 1995. Pohjoisimman Norjan, Suomen ja Ruotsin luonnonvaraiset kiljuhanhet ovat muuttoreiteiltään yhtä ja samaa kantaa, joka saattaa alkukesän sääolojen mukaan vaihtaa pesimäpaikkojaan valtioiden ja EU:n rajoista piittaamatta.
Suomen kiljuhanhityöryhmä perustettiin vuonna 1983 yhdeksi WWF:n uhanalaisten lajien työryhmistä koordinoimaan lajin suojelutyötä Suomessa.
Kiljuhanhityöryhmä toimii ympäristöministeriön asiantuntijaelimenä lajin suojeluun liittyvissä asioissa, ja ympäristöministeriö kanavoi vuosittain lajin seurantaan ja suojeluun tarkoitetut varat kiljuhanhityöryhmän kautta. Keskeiset linjaukset tässä työssä, kuten kiljuhanhien istutusten lopettaminen Suomessa, on tehty ympäristöministeriön ja kiljuhanhityöryhmän yhteisellä päätöksellä.
Suomen kiljuhanhi-istutusprojektin lopettamispäätös syntyi vuonna 1998 laajan kansainvälisen asiantuntijaseminaarin yhteisenä loppupäätelmänä. Keskeisenä perusteena oli tuolloin se, että tarhakiljuhanhet eivät geneettisesti edusta Pohjolan luonnonvaraista kantaa. Tämä päätös tehtiin jo ennen kuin osattiin aavistaa, että istutuksiin käytetty tarhakiljuhanhikanta on myös risteytynyt toisen lajin, tundrahanhen (Anser albifrons) kanssa.
Suomen kiljuhanhityöryhmä ja ympäristöministeriö ovat luonnonsuojelussa yleisesti noudatetun varovaisuusperiaatteen mukaan johdonmukaisesti suhtautuneet kriittisesti olemassa olevilla tarhakannoilla tehtäviin kiljuhanhen istutushankkeisiin siitä lähtien, kun huolestuttavia tietoja tarhattujen hanhien genetiikasta on saatu. Vuonna 2004 ympäristöministeriö totesi kirjallisessa lausunnossaan, että Suomessa tarhoissa oleva kiljuhanhikanta on geneettisesti sellaista, että se ei täytä niitä ehtoja, jotka Suomen lainsäädäntö istutushankkeille asettaa. Myös kiljuhanhien pesimämaita Suomessa hallinnoiva Metsähallitus suhtautuu kielteisesti istutuksiin.
Geneettisesti epämääräisen kannan käyttö istutuksissa ei ole pelkästään kansallinen kysymys, vaan tällainen toiminta on kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n suositusten vastaista. Lisäksi kansainväliset biodiversiteetin suojelusopimukset painottavat omaleimaisten paikallisten kantojen tärkeyttä. Alkuperältään sekalaiset tarhakiljuhanhet eivät missään nimessä edusta Pohjolan alkuperäistä kantaa.
Samoista syistä Ruotsi keskeytti oman, valkoposkihanhikeinoemoihin ja kiljuhanhien luontaisen muuttoreitin manipulointiin perustuvan istutushankkeensa kesän 1999 jälkeen, ja käynnisti samalla laajan tarhattujen hanhien geneettisen tutkimuksen. Tähän asti saatujen tulosten perusteella on selvää, että tarhattujen kiljuhanhien risteytyminen tundrahanhen kanssa on tapahtunut vähintään kolme eri kertaa.
Toistuvasti kiljuhanhien istutuskysymyksistä käytävässä keskustelussa ihmetellään mitokondriogenetiikan kohottamista istutusten esteeksi. Onkin täysin keskeistä ymmärtää, että mitokondrion DNA on tämän tapaisessa tutkimuksessa vain merkkiominaisuus, jonka avulla risteytyminen pystyttiin toteamaan. Sinänsähän luontoon istutetun tarhalinnun 'väärä' mitokondrio-DNA ei vielä aiheuta merkittävää uhkaa luonnon kiljuhanhikannan perimälle, vaikka istutetut tarhakiljuhanhet luonnossa pariutuisivatkin luonnonkannan kanssa. Merkitsevää on tarhalintujen tuman DNA:ssa olevien vieraiden geenien määrä ja niiden vaikutus sekä istukkaiden että luonnonkantaan mahdollisesti sekoittuessaan myös luonnonyksilöiden kykyyn selviytyä.
Ruotsalaistutkimuksen tuloksen mukaan hyvin merkittävällä osalla (jopa 36&endash;40%:lla) tarhakannan yksilöistä on käytetyillä menetelmillä todettavissa tundrahanhelta peräisin olevaa perintöainesta. Koska tarhoilla ei ole pidetty kunnollista kantakirjaa, eikä tarhalintujen polveutumishistoriaa tunneta, ei nykyisillä menetelmillä ole mahdollista luotettavasti seuloa tarhakannasta erilleen mahdollisia puhtaita kiljuhanhiyksilöitä.
Vielä hankalampaa on se, että tundrahanhen mitokondrio-DNA ja tundrahanhelta peräisin oleva tuman DNA eivät esiinny tarhakiljuhanhissa kytkeytyneenä, joten yhdestäkään tarhoilla olevasta yksittäisestä linnusta ei voida nykyisillä menetelmillä varmasti sanoa, kuinka paljon vieraan lajin geenejä kyseinen yksilö soluissaan kantaa. Samasta syystä esimerkiksi tundrahanhen mitokondrio-DNA:n omaavien yksilöiden poistaminen tarhakannasta on vain kosmeettinen, ongelman maton alle lakaiseva toimi. Jokaisen nykyisten risteymien vaivaamien tarhakantojen yksilön &endash;sellaisenkin, jolla on kiljuhanhen mitokondrio-DNA, on perusteltua olettaa kantavan myös tundrahanhelta peräisin olevaa tuman perintöainesta.
Luonnossa kiljuhanhien ja tundrahanhien perimäainesten sekoittumista lajien risteytymisen seurauksena ei geneettisissä tutkimuksissa ole todettu melko laajasta (noin 100 yksilöä molemmista lajeista) ja koko kiljuhanhen levinneisyysalueen kattavasta näytteenotosta huolimatta. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö kilju- ja tundrahanhi saattaisi satunnaisesti pariutua luonnossa keskenään ja saada risteymäpoikasia, mutta tutkimustulos osoittaa, että mahdolliset risteymät rajoittuvat todennäköisesti ensimmäisen sukupolven risteymiin, eivätkä siten ole johtaneet pysyvään geenien siirtymiseen.
Lisäksi vuonna 2005 todettiin, että noin kolmasosa Suomen (Hämeenkosken) kiljuhanhitarhalta tutkituista linnuista kantaa tundrahanhiristeymien lisäksi merihanhen (Anser anser) mitokondrio-DNA:ta. Ainakin tämän tarhakannan suhteen geneettinen ongelma on siten vielä hankalampi, eikä näitä lintuja tule Suomen kiljuhanhityöryhmän mielestä missään tapauksessa vapauttaa luontoon.
Ruotsiin istutettu kiljuhanhikanta ei jälkeläistuotolla mitaten (yhteensä n. 350 yksilöä istutettu luontoon hankkeen aikana) ole menestynyt yhtä hyvin kuin Pohjolan luonnonvaraiset kiljuhanhet, joten väitteelle istutettujen lintujen hyvästä menestymisestä luonnossa ei saada tukea Ruotsin kannasta tehdyistä havainnoista. Myös käyttäytymisessä on merkittävä ero hyvin arkojen luonnonvaraisten kiljuhanhien ja toisaalta puolikesyjen keinoemojensa tapaan ihmiseen varsin luottavaisesti suhtautuvien istukkaiden välillä.
Kiljuhanhien genetiikan ympärillä käytävässä keskustelussa ei siis ole kyse vain vähäisten 'tundrahanhen merkkien' esiintymisestä tarhakiljuhanhikannoissa, vaan vakavasti otettavasta potentiaalisesta perinnöllisestä uhkatekijästä luonnon kiljuhanhikannalle. Tämän ovat mm. Pohjoismaiden viranomaiset ottaneet sen verran vakavasti, että kiljuhanhien istutukset on sen takia keskeytetty. Norjassa viranomaiset ovat huolestuneet Ruotsiin istutetun tarhaperäisen kiljuhanhikannan muodostamasta geneettisestä uhasta villille kiljuhanhikannalle.
Nykyisiä tarhakantoja voidaan helposti ylläpitää tarhoissa, eikä istutustoiminnan aloittamisella ole epäselvässä tilanteessa mikään kiire. Sen sijaan luonnonvaraisen kiljuhanhikannan suojelussa on todellinen kiire.
Kiljuhanhen kansainvälisen suojelusuunnitelman (1996) mukaan istutushankkeiden prioriteetti on matala, ja istutushankkeisiin lajin pelastamiseksi tulisi ryhtyä vain, jos kaikki muut suojelutoimenpiteet näyttävät epäonnistuvan ja jos IUCN:n istutustoiminnalle määrittelemät yleiset kriteerit täyttyvät. Suomen kiljuhanhityöryhmän mielestä tämä linjaus on edelleen hyvä. Istutustoiminta Ruotsissa ja Suomessa tarhoissa olevilla kiljuhanhikannoilla ei näitä kriteereitä täytä, eikä yksinkertaista keinoa risteymien vaivaamien, monien tarhasukupolvien ajan sekoittuneiden kantojen 'puhdistamiseen' ole käytettävissä.
Ainoa turvallinen tapa kiljuhanhien tarhauksessa olisikin perustaa uusi, puhtaisiin luonnonlintuihin perustuva ja parhaalla asiantuntemuksella suunniteltu tarhaushanke. On syytä pitää myös mielessä, että koko ongelma ei olisi ratkaistu vielä sittenkään, vaikka risteymät muiden lajien kanssa saataisiin karsittua tarhakannoista. Fennoskandian ja Luoteis-Venäjän kiljuhanhikannat ovat nimittäin mahdollisesti erilaistuneet siinä määrin, että suotavinta olisi käyttää mahdollisissa tarhaus- ja istutushankkeissa nimenomaan Fennoskandian paikallisiin oloihin sopeutunutta kantaa.
Jos uusi tarhakanta perustettaisiin, olisi myös tärkeää huolehtia siitä, ettei se pääsisi sekoittumaan nykyisiin tarhakantoihin eikä myöskään Ruotsissa vapaana elävään istutusperäiseen kantaan. Mahdolliseen uuden, istutuksiin soveliaan tarhakannan perustamiseen liittyy vielä hyvin monia avoimia tieteellisiä ja käytännöllisiä kysymyksiä, ja uuden tarhakannan perustaminen tulisi joka tapauksessa viemään vuosia.
Suurimmat uhkatekijät ja kiljuhanhen maailmanlaajuisen uhanalaisuuden syyt piilevät muuttomatkojen varsilla ja talvehtimisalueilla. Tärkein yksittäinen uhkatekijä on liiallinen metsästys, jonka aiheuttama kuolleisuus riittää tutkimusten mukaan yksin selittämään sen, että kanta ei pääse kasvamaan, vaikka poikastuotto on keskimäärin hyvä. Kiireisintä ja keskeisintä kiljuhanhen suojelutyössä on kohdistaa kaikki voimavarat luonnon kiljuhanhikantojen suojeluun. Lajin tärkeimpien talvehtimisalueiden paikallistaminen avain menestykselliseen suojelutyöhön.
Fennoskandian kantaa ajatellen suojelun tehostaminen Euroopan muuttoreitin varrella on erityisen tärkeää. Tähän tähtää WWF Suomen vetämä EU Life Nature &endash;hankehakemus "Conservation of Anser erythropus on European migration route", jossa ovat Suomen lisäksi mukana myös Norja, Viro, Unkari ja Kreikka.
Suomen ja Norjan kiljuhanhityöryhmät ovat tehneet järjestelmällisesti työtä näiden alueiden paikallistamiseksi 1990-luvun puolivälistä alkaen. Tällä hetkellä muuttoreitti on selvitetty satelliittiseurannan ja rengastuksen avulla Luoteis-Kazakstaniin asti, missä on saavutettu konkreettisia tuloksia myös kiljuhanhen muuttolevähdysalueiden suojelussa WWF:n ja paikallisten tahojen kehitysyhteistyöhankkeessa. Talvella 2004-2005 saatiin uutta merkittävää tietoa kiljuhanhien talvehtimisalueista satelliittiseurantahankkeessa, jonka Fennoskandian kiljuhanhiprojekti toteutti yhteistyössä venäläisten kollegojen (Goose, Swan and Duck Study Group of Northern Eurasia) kanssa.
Vaikka kiljuhanhi on maailmanlaajuisesti uhanalainen, sen tilanne ei ole toivoton. Lajin maailmankanta käsittää 22.000&endash;27.000 yksilöä. Niissä on oltava suojelutyön painopiste.
Ympäristöministeriön lausunto kiljuhanhen suojelytyön painopisteistä 31.5.2004.