Atlatl eli vipukeihäs

Vipukeihäs on hyvin vanha ase, jossa on kaksi osaa heitinpuu ja keihäs. Kivikauden metsästäjät ovat käyttäneet sitä jopa mammutin metsästyksessä. Tarinat kertovat myös, kuinka espanjalaiset conquistadorit pelkäsivät atsteekkien vipukeihäitä, jotka helposti lävistivät heidän varusteensa. Vipukeihästä tarkoittava englannin sana 'atlatl' tuleekin atsteekkien kielestä. Atsteekkien lisäksi jotkut intiaaniheimot, eskimot ja Australian aboriginaalit ovat käyttäneet vipukeihästä viimeisen viidensadan vuoden aikana. Vipukeihään heitosta myös kilpaillaan nykyisin ympäri maailmaa, tosin lähinnä Amerikan valtaväestön ja eurooppalaisten keskuudessa.

Vipukeihästä heitettäessä taipuisa ja ohutvartinen keihäs asetetaan heittokädessä olevaan heitinpuun okaan tai uraan. Heitinpuu toimii tavallaan käden jatkona lisäten siten huomattavasti keihään lähtönopeutta ja siten myös iskuvoimaa. Vipukeihäs onkin maailman ensimmäisiä superaseita. Harjaantuneen käsissä se on myös yllättävän tarkka.

Heiton pituus yleensä yllättää ensimmäistä kertaa heittävän, samalla kun harjaantumaton voi epäonnistuessaan heittää vähän minne sattuu. Osuessaan keihäs voi saada aikaan suurta vahinkoa. Siksi vipukeihäällä heitettäessä, aivan kuin muidenkin aseiden kanssa, on huolehdittava riittävästä turvallisuudesta. On olemassa kaksi perussääntöä, joita on ehdottomasti noudatettava:

Keihästä ei saa heittää ketään kohti.
Lähellä olevien ihmisten on oltava selvästi heittäjän selän takana, eikä missään tapauksessa maalialueella.

Kannattaa myös valita tarpeeksi suuri heittoalue, jossa ei ole mitään rikkimenevää omaisuutta kuten ikkunoita.

Heitinpuun tekeminen

Sopivasta lankusta sahataan ja veistetään kuvan 1. kaltainen heitinpuu. Sen mitat ovat hyvin henkilökohtaiset. Varren paksuus voi olla 3 - 4 cm. Pituus taas 60 - 90 cm. Mitä pidempi heitinpuu sen kovempaa keihäs lähtee ja sitä pidemmälle se lentää, mutta toisaalta sitä raskaampaa, vaikeampaa ja epätarkempaa heittäminen on.

Heitettäessä peukalo ja keskisormi asettuvat käden sijan kapeimpaan kohtaan. Heiton alkuvaiheessa keihästä pidetään paikoillaan peukalon ja keskisormen avulla. Etusormi koukistetaan reiän läpi. Kädensijan kapeimmasta kohdasta pitää siis tehdä niin kapea, että keihään piteleminen onnistuu mukavasti. Reikä taas pitää olla niin kaukana kapeasta kohdasta, että heitto-otteesta tulee tukeva ja mukava. Kädensijan suurin leveys voi olla 5 - 6 cm ja pituus kymmenisen senttiä.

Oka tehdään ohuesta pyörörimasta: veistetään kuvan 1. mukainen kärki, joka sopii keihään tyvipäässä olevaan koloon. Kärkeä kannattaa kuumentaa tulessa niin, että pinta hieman hiiltyy. Kuumentaminen tekee puusta huomattavasti kovempaa ja kestävämpää. Kuumennuksen jälkeen oka siistitään. Heitinpuuhun porataan okaa varten reikä 30°- 45° kulmaan. Reiästä kannattaa tehdä tiukka. Lopuksi oka liimataan paikalleen niin, että siitä jää näkyviin 3 - 4 cm. Jos reiästä tulee liian löysä voi kiinnitystä kiristää pienten puukiilojen avulla. Lopuksi voi heitinpuuta vielä viimeistellä ja koristella kunkin haluamalla tavalla.

Keihään tekeminen

Lähteestä riippuen keihään on sanottu voivan olla pituudeltaan 70 - 200 cm ja halkaisijaltaan 0,5 - 3,0 cm. Käytin itse 180 cm pitkää ja 1,2 cm paksua pyöreää mäntyrimaa, joka sopi keihään varreksi hyvin.

Varsi

Jos varsi on erittäin väärä, voi sitä yrittää suoristaa lämmittämällä puuta tulen yllä ja sitten taivuttamalla puuta suoraksi. Keihään pää teroitetaan ja tyvipäähän koverretaan okaa vastaava kolo. Kärjen ja tyven kovettamiseksi molempia päitä poltetaan tulessa niin, että puun pinta aavistuksen verran hiiltyy. Lopuksi viimeistellään kärki ja tyven kolo ja raaputetaan puukolla hiiltynyt pinta pois.
Kuva 4. Sulkien rihmaus

Sulitus

Sulituksen tarkoitus on saada keihäs pyörivään liikkeeseen ja siten parantaa sen lentoa ja osumatarkkuutta.
Kuva 5. Tukkikytky

Aluksi valitaan kolme suurehkoa saman puoleisen siiven sulkaa. Keihään sulituksen pituuden pitäisi olla 10 - 15 cm keihään pituudesta riippuen. Sulat halkaistaan keskiruodon uraa pitkin ja. Puukon kärjellä kaavitaan ruodosta valkoinen ja pehmeä keskiosa pois. Sulista valitaan siisti sopivankokoinen pala ja katkaistaan ylimääräiset osat tyvestä ja kärjestä pois. Sulan palojen molemmista päistä leikataan höytyvät pois 1 - 2 cm matkalta. Sivellään liimaan sulkien ruotoon. Sulat asetetaan kuminauhojen avulla paikalleen yhtä kauaksi toisistaan (ks. kuva 3).

Kuva 6. Rihmauksen varmistus

Sulat kiinnitetään varsinaisesti langan avulla. Lanka kierretään keihään ympäri. Kiertäminen aloitetaan sulkien tyvipäästä edeten kohti keihään perää (ks. kuva 4). Langan kiertäminen aloitetaan esimerkiksi tukkikytkyllä (ks. kuva 5). Lanka kierretään tasaisesti vieriviereen. Kun sulkien tyvi on tarpeeksi tiukasti kiinni katkaistaan tyvessä oleva kuminauha. Kun sulantyvi on kierretty täyteen päätetään rihmaus kuvan 6 mukaisesti. Kiertämistä jatketaan harvasti sulkahöytyvien lävitse. Höytyvien loppuun päästessä poistetaan keihään perässä oleva kuminauha. Lanka kierretään vielä tiukasti loppuun asti ja päätän rihmaus (ks. kuva 7). Lopuksi sivellään lanka ja sulkien välit liimalla rihmauksen vahvistamiseksi. Keihäs on käyttövalmis kun liima on kuivunut.

Kuva 7. Rihmauksen päättäminen

Lähteitä:

Aaltonen, Turkka ja Arkko, Martti 1997. Vanhat hyvät erätaidot. Hämeenlinna: Karisto

Fagan, Michel. The Mayan Atlatl. http://www.crl.com/~mjr/stick5.html

Callahan, Kevin L. 1997. How to use an atlatl (or spearthrower). http://www.geocities.com/Athens/Acropolis/5579/atlatl.html

Bailey, Ted The Atlatl. http://users.aol.com/tbprim1/Atlatl.html

World Atlatl Association. http://www.worldatlatl.org/

6. kesäkuuta 2000 Janne Kurra