Kansan vallan vaihtoehto Terijoen hallituksen lehdistössä 1939-1940

- todellinen vaihtoehto vai mahdoton valinta?

 

 

Jukka Leinonen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Terijoen hallituksen Suur-Suomi. (Lähde: Kansan Valta 7.12.1939)

 

 

 

 

Jyväskylän yliopisto

Suomen historia

Seminaari II

6.3.2002

 

 

Sisällys

 

1. Johdanto. 2

2. Kansan vallan ääni 4

3. Kohteena muuttunut vallankumousreservi 5

4. Minkälainen vaihtoehto?. 6

4.1. Aikalaisnäkökulma ja sopimusten media. 6

4.2. Hallitusohjelman viesti 7

4.3. Tehokeinot 8

5. Valintaprosessi ja talvisodan henki 9

6. Päätäntö. 10

Lähteet 11

Liite 13

 

1. Johdanto

 

Eräs talvisodan alkupäivien erikoisimmista tapahtumista oli Suomen demokraattisen kansantasavallan hallituksen perustaminen Terijoelle. Täysin Moskovan suomalaisista emigranttikommunisteista koostunut hallitus tarjosi ensinnäkin kilpailukykyistä vaihtoehtoa ratkaista sotatilaan ajautuneen virallisen Suomen ongelmat ja toiseksi mahdollisuutta jatkaa vuoden 1918 vallankumoushenkeä. Paljolti pää- ja ulkoministeri Otto Wille Kuusiseen henkilöitynyt kansanhallitus oli selkeästi tehty toimimaan Neuvostoliiton etujen mukaisesti, mutta sillä oli myös omia sisäisiä tavoitteita. Nämä tavoitteet eivät suoranaisesti olleet ristiriidassa Neuvostoliiton intressien kanssa, sillä niitä yhdisti sama poliittinen perintö. Kuitenkin kansanhallituksen omat tavoitteet painottuivat paljolti perinteiseen marxilais-leninistiseen sosialismin tulkintaan, kun taas Neuvostoliitossa oli aatteen suuntaa ohjaillut Stalinin ideologia.

Suomalaiset emigranttikommunistit suunnittelivat Moskovassa samaa sosialistisen ja itsenäisen Suomen mallia, jota oltiin jo itsenäistymisen huumassa hankkimassa. Ainakaan ohjelmallisesti liittymistä Neuvostoliittoon ei tavoiteltu, vaan tähtäimessä oli jokseenkin 1918 kansanvaltuuskunnan päämääriä ohjelmallisesti seuraillut ”yleisdemokraattinen”[1] kansanhallitus. Neuvostoliiton Terijoen hallituksesta saama hyöty olikin lähinnä propagandistinen ja oikeudellinen, mutta sen avulla oli myös mahdollisuus suurempaan voittoon ja nopeammin. Näin Terijoen hallituksen kanssa joulukuun alkupäivinä solmittu rauhansopimus sai Suomen virallisen hallituksen sotatoimet näyttämään moraalisesti arveluttavilta ja neuvostojoukkojen hyökkäykset oikeutetuilta. Toisaalta kansanhallituksen vallankumouskiihokkeen epäonnistuessa Neuvostoliitto olisi voinut bonuksena liittää Suomen itseensä Baltian maiden malliin ilman välivaiheita. Viimeinen vaihtoehto edellytti kuitenkin voitokasta sotilaallista operaatiota, minkä tarpeettomuuteen venäläiset uskoivat varsin pitkään.    

Terijoen hallituksella oli selvä tavoite ja ohjelma, muttei todellista valmista tiedonvälityskanavaa. Suomessa kommunistinen lehdistö oli supistunut talvisodan alla olemattomaksi ja ainoa tapa tiedon levitykseen oli radio ja lentolehtiset. Juuri lentolehtisistä tuli ainoa varteenotettava media suurten painomäärien, suomalaisten radiohäirinnän ja venäläisten lentokoneylivoiman vuoksi.[2] Kansanhallituksen lehdet olivatkin ainoa väline, jonka esittämän vaihtoehdon pohjalta suomalaiset muodostivat käsityksenä kansanhallituksesta, sillä Suomen virallisessa lehdistössä siitä ei juurikaan kirjoitettu. Tyypillisesti sanomalehden muotoon painetut kansanhallituksen lentolehtiset tavoittivat kiistatta laajoja joukkoja suomalaisia sotilaita ja siviilejä, mutta lehtisten tarjoama vaihtoehto ei herättänyt suomalaisissa odotettua vastakaikua. Kysymys siitä, oliko epäonnistumisen syy tavoitteissa itsessään, niiden esitystavassa, ajoituksessa vai puhtaasti suomalaisten epäluuloisuudessa on pitkähkön yhteiskunnallisen kehityksen sanelemaa. Tyypillisesti Terijoki-tutkimus on kuitenkin keskittynyt tulkitsemaan talvisotaa edeltänyttä tilannetta puhtaasti valtapoliittisena ilmiönä, mikä on johtanut tulkintojen painottumiseen Terijoen hallitutuksen ja viimekädessä Neuvostoliiton perimmäisiin tavoitteisiin. Tässä kiinnostavinta on kuitenkin itse valintaprosessi, jossa suomalaisilla oli valittavanaan venäläinen, kuusislainen ja suomalainen vaihtoehto. Näistä kaksi ensimmäistä näyttää talvisodan mittaan rinnastuneen suomalaisten silmissä yhdeksi ja samaksi vaihtoehdoksi, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi vanha suomalainen. Tässä työssä olenkin pyrkinyt valottamaan juuri niitä tekijöitä ja syitä, jotka laajana kehitysprosessina tekivät Terijoen hallituksen tarjoamasta vaihtoehdosta muita huonomman.

Lähdeaineistona Terijoen hallituksen sanomalehdet tuottavat paljon hankaluuksia lähinnä niiden puutteen vuoksi. Jo pelkästään heikkolaatuiselle paperille painettujen lehtisten pudottelu lentokoneista heikensi niiden säilytettävyyttä ja useimmat lehtiset päätyivätkin jo lukemisen jälkeen muuhun käyttöön. Loputt löytyneistä lehtisistä tuhottiin sodan aikana tai jälkeen erilaisten turvaorganisaatioiden puhdistuksissa. Lisää haastavuutta tuovat arkistojen järjestämättömät lentolehtiskokoelmat ja se, ettei Suomen julkisista arkistoista löytyne kuin hieman yli puolet kaikista kansanhallituksen lehtien numeroista. Vastaavien ongelmien kanssa painiskellut Juhani Hyytiäinen pitääkin puutteellisten lähdesarjojen tuomaa ongelmaa pro gradu –työnsä suurimpana vaikeutena. Hänen, kuten muidenkin ennen Kremlin arkistojen avautumista asiaa tutkineiden tulkinnoissa olikin syytä epävarmuuteen, sillä venäläinen näkökulma puuttui. Tosin nykytutkimuksen valossa vahojenkin tutkimusten näkemykset osoittautuivat varsin oikeaan osuneiksi. 

Terijoen hallituksen lehdistötoimintaa ei ole juurikaan tutkittu erillisenä, vaan tyypillisesti se on liitetty osaksi venäläisten Suomeen suuntaamaa lehdistöpropagandaa talvisodan aikana. Varsinaisesti lentolehtisiä on käsitelty oikeastaan vain Timo Vihavaisen, Juhani Hyytiäisen ja Taisto Mustosen pro gradu –tutkielmissa sekä Esko Salmisen Kuvien Sota 1939-1945 –teoksessa. Näissäkin kansanhallituksen lehdistötoimintaa käsitellään tiiviisti osana Neuvostoliiton yleistä propagandaa, mitä itse olen pyrkinyt välttämään. Hyytiäistä ja Vihavaista lukuun ottamatta kaikkien muiden lähestymistapa on ollut jokseenkin tiedotusopillinen, eikä lähteiden tulkinnassa ole kovinkaan runsaasti käytetty hyväksi niiden poliittista tai historiallista kapasiteettia. Puhtaasti historiallisesta näkökulmasta kansanhallituksen teemaan syventynyt kirjallisuus jakautuu karkeasti ottaen kolmeen osaan: Suomalaiseen tutkimukseen perustuvaan Neuvostoliiton aikaiseen, yleiseen Kremlin avautuneiden arkistojen täydentämään sekä sosialistiseen venäläiseen ja suomalaiseen kirjallisuuteen. Erottavina tekijöinä tutkimussuuntausten välillä ovat olleet käsitykset kansanhallituksen perimmäisestä tarkoituksesta ja siitä oliko se vain erikoistapaus Neuvostoliiton ulkopolitiikassa vai puhtaasti sen ohjelmaan kuuluva toimenpide. Keskustelua yhdistää kuitenkin jokinlainen yhteisymmärrys siitä, ettei Kuusisen hallitus ollut Suomen kohdalla paras vaihtoehto.

2. Kansan vallan ääni

 

Terijoelle perustetun Suomen demokraattisen kansantasavallan hallituksen säännöllinen julkaisutoiminta keskittyi neljään lentolehtisinä jaettuun sanomalehteen. Kansan Valta, Kansan Sana, Kansan Armeija sekä Suomen Kansan Ääni olivat selkeästi juuri kansanhallituksen tiedotteita erotuksena Neuvostoliiton lehdistöstä tai lentolehtisistä. Näistä keskeisimmät olivat Suojärvellä ja Suomussalmella painetut Kansan Valta sekä Suomen Kansan Ääni, joita pudotettiin lentokoneista tai ammuttiin erityisissä propaganda-ammuksissa suurehkoina painoksina niin rintamalle kuin asutuskeskuksiinkin.[3] Suomessa sosialistisia ääniä oli tukahdutettu erityisesti Maan Turva –organisaation voimin, jonka toimet johtivat mm. Akateemisen Sosialistiseuran julkaiseman sosialistisen Soihtu-lehden jäädyttämiseen puoleksi vuodeksi. Taustalla oli vanha työväenliikkeen perintöriita, joka syksyllä 1939 näkyi Soihdun kiihkeänä hyökkäyksenä Suomen Sosialidemokraattia ja erityisesti Väinö Tanneria kohtaan. Suomen virallisen hallituksen täysin tukkima SKP:n tiedostustoiminta jätti talvisodan aattona Terijoen hallituksen ainoastaan sen oman lehdistön varaan.

 Sekä Neuvostoliiton yleinen tiedotustoiminta että kansanhallituksen viralliset tiedotteet olivat alunperin samoja tavoitteita ajaneen räikeän propagandakoneiston[4] tuotteita, mutta niiden tavoitteet ja vetoamisen syyt erosivat toisistaan. Parhaimmillaan kansanhallituksen lehdet täyttivät propagandan tunnusmerkit[5] ainoastaan jakotapansa perusteella, mutta häikäilemättömimmilläänkin kirjoitukset erottuivat tavoitteellisesti Neuvostoliiton lehdistöstä.[6] Missä kansanhallituksen lehtiset painottuivat hallituksen ohjelmalliseen esittelyyn ja erityiskysymysten selvittelyyn, siinä neuvostoliittolainen sanomalehdistö ja erityisesti rintamille suunnattu lentolehtispropaganda hyökkäsi voimakkaasti Suomen armeijan taistelutahtoa ja kansan moraalia vastaan. Oleellista on se, että kansanhallituksen lehdistö esitteli jo olemassaolevaa vaihtoehtoa, kun taas neuvostolehdistö perustui tulevaisuuden illuusioihin, joiden painoarvoa lisättiin varsinaisella propagandalla. Kun talvisodasta ei tullutkaan odotettua voitonmarssia Helsinkiin, muuttui kansanhallituksenkin lehtien sävy talvisodan edetessä yhä enemmän neuvostolinjan mukaiseksi.

Kansanhallituksen lehdistön lippulaiva oli painoasunsa ja sisältönsäkin puolesta Kansan Valta, jota ehdittiin kansanhallituksen 105-päiväisen historian aikana tekemään ainakin 47 numeroa[7]. Esimerkiksi Kansan Äänen näyttäessä enemmänkin perinteiseltä yksinkertaiselta lentolehtiseltä oli Kansan Valta sen rinnalla huomattavasti sanomalehtimäisempi ja ennenkaikkea uskottavampi. Tyypillistä aineistoa lehdissä olivat kansanhallituksen ministerien puheenvuorot, keskeisten sopimusten esittely, maltillinen rintamapropaganda ja viihde. Kuusinen oli pääministerinä keskeisin linjanvetäjä, mutta muutkin hallituksen jäsenet kirjoittelivat lehtiin omalla nimellään tai nimimerkillä. Kansanhallituksen lehdistön propaganda erottui neuvostoliittolaisesta juuri maltillisuudellaan ja siitä vastasi tiettävästi valistusministeri Inkeri Lehtinen. Viihde koostui pääasiassa vanhoista työväenlauluista ja runoilijanakin tunnetun maatalousministeri Armas Äikiän runoista.

Koska vastaperustettu kansanhallitus poti joulukuun alussa kovaa työvoimapulaa, sen täytyi turvautua myös kyseenalaisiin aateveljiinsä. Kansan Valta –lehden toimituksessa teki uuden poliittisen tulemisensa muun muassa SKP:n keskuskomiteasta syrjäytetty Antti Hyvönen sekä lakkautetun Vapaus –lehden entinen toimittaja Jonne Kuivala. Pitkälti juuri suomalaisten toimittajien ansiota onkin se, ettei etenkään Kansan Vallassa ajauduttu Neuvostoliitossa tekaistujen propagandalehtisten tökeröön kieliasuun. Jopa kohtuullisen laadukkaita kuvia oli onnistuttu painamaan 1-2 kappaletta jokaista Kansan Vallan numeroa kohti.

3. Kohteena muuttunut vallankumousreservi

 

Tyypillistä Terijoen hallituksen sanomalehdille oli vetoaminen työtätekevään kansaan ja sen riippumattomuuteen, mutta ennenkaikkea sellaisiin ryhmiin, jotka vuosina 1917 ja 1918 olivat tavoitelleet vallankumousta. Vetoaminen vuoden 1918 sisällissodan revanssihenkeen oli ajatuksena erinomainen, mutta sen motivointi 1930-luvun lopun Suomeen ongelmallista. Yhteiskunta ja hyvinvointi oli kehittynyt eritoten talvisotaa edeltäneenä vuosikymmenenä huomattavasti, mutta oleellista oli kehitys ja siinä väestöryhmässä, joka vuonna 1918 oli halunnut vallankumousta ja johon kansanhallituksen vaihtoehdon vähintäänkin piti tehota. Vanha työväenliike ei ollut kuitenkaan entisellään, vaan Väinö Tannerin ryhmän mukana moni vanhan työväenliikkeen kannattaja oli erkaantunut vallankumousideologiasta. SKP:n tavoitteena oli vakiinnuttaa itselleen työväestön johtajan asema Suomessa työväenliikkeen ”laillisena” perillisenä ja imeä SDP:n kannattajia puolelleen.[8] Työväestön poliittinen jakautuminen johti välien kiristymiseen ja erityisesti Tannerista tuli Kansan Vallan jatkuvan panettelun kohde. Tanneria pidettiin jopa huonompana pääministerinä kuin Cajanderia, [9] mikä osaltaan kuvaa kommunistien ja Sosialidemokraattisen puolueen pesäeroa. Terijoen hallituksen kannalta olikin kiusallista, että se joutui pääasiallisesti vetoamaan juuri sosialidemokraattisen puolueen jäseniin ja kannattajiin maan alle ajetun, kannattajamäärältään epämääräisen, SKP:n sijaan. Kansanhallituksen lehdistön yleisdemokraattisella sävyllä yritettiinkin lievittää sosialidemokraattien kynnystä omaksua Terijoen vaihtoehto, mutta toisaalta heikennettiin vakaumuksellisten kommunistien luottamusta.

Työväestön ja porvarillisen väestön välinen kitka oli sitten sisällissodan vähentynyt ja yhteistoimintasopimuksiakin oli tehty poikkeustilan varalta, mikä jo sinänsä oli takaisku kansanhallituksen tavoitteille. Tätä 1930- ja 1920-luvun lopun murrosta pidettiin Moskovan suomalaisten kommunistien keskuudessa yllättävän vähäpätöisenä ja se heijastui myös kansanhallituksen lehdistöön. Eräs keskeinen syy ei ollutkaan maantieteellinen, vaan ajallinen etäisyys Moskovan suomalaisten emigranttikommunistien ja suomalaisten kommunistien välillä. Monien Moskovasta käsin SKP:n toimintaa pyörittäneiden käsitykset Suomesta painottuivat paljolti 1910-luvun lopulle, minkä pohjalle rakentunut illuusio täydentyi Suomesta lähetetyillä optimistisilla raporteilla kansan vallankumouskypsyydestä. Samainen väritelty todellisuus toistui myös Moskovassa, jossa suomalaisemigrantit raportoivat onnistumisistaan Kominternissä. Lehtien palstoilla historiallinen kuilu näkyi selkeimmin torppareiden tšaarinaikaisten ongelmien korostamisena.

Kansanhallituksen koetinkiveksi lehdistössä nousi pitkälti sen koostumus, joka oli monelle suomalaiselle kommunistille pettymys. Hallituksen vuorovaikutuksen piti olla näkyvä osa lehdistötoimintaa ja koko järjestelmän uskottavuutta, mutta suomalaisille kommunisteille tuttujen henkilöiden puuttuessa vuorovaikutus ontui. Vaikka Neuvostoliitossa piti olla satoja suomalaisia emigranttikommunisteja, ei hallituksen muodostajan ja hallituksessa pää- ja ulkoministerinä toimineen O. W. Kuusisen ja finanssiministeri Mauritz Rosenbergin lisäksi hallituksessa istunut muita tunnettuja suomalaiskommunisteja. Sen sijaan Terijoen hallitus oli pääasiallisesti juuri Kominternissa ansioituneiden henkilöiden virkamieshallitus, eikä SKP:n suomalaisilla toimijoilla, joita toisaalta ei edes ollut virallisesti olemassakaan, ollut minkäänlaista roolia asian käsittelyssä. Todellisuudessa SKP:n toiminta oli alkusyksystä 1939 täysin Moskovan varassa, sillä syksyn mittaan Suomen virallinen hallitus oli poikkeuslakien nojalla sijoittanut SKP:n toimivia jäseniä turvasäilöön.[10] Muutoinkin SKP:n suhteet Moskovaan olivat viilentyneet Arvo Tuomisen kieltäydyttyä kansanhallituksen pääministerin pestistä terveyssyihin vedoten. Varsinaisesti syynä oli Tuomisen ja monien muidenkin kommunistien tyytymättömyys Stalinin politiikkaa kohtaan. Tuominen oli nationalistisen kommunistin maineellaan saanut paljon kannatusta suomalaisten kommunistien keskuudessa, joten juuri hänen näkymättömyytensä lehdistössä heikensi  kansanhallituksen arvovaltaa puolueen rivijäsenten silmissä. Muutkin henkilöongelmat herättivät epäluuloa, mitä lisäsivät lehdissä esiintyneet taustoiltaan sangen tuntemattomiksi jääneet tai täysin nimettömät kirjoittajat. Teoria kommunistisen organisaation hierarkiasta johtuvasta virhearviosta saavuttikin kannatusta talvisodan jälkeisessä tutkimuksessa.[11]

4. Minkälainen vaihtoehto?

 

4.1. Aikalaisnäkökulma ja sopimusten media

 

Perinteinen talvisotatutkimus on perustunut vahvasti suomalaiseen ja neuvostoliittolaiseen vaihtoehtoon polarisoituneeseen vastakkainasetteluun. Yleisesti Terijoen hallitus on ilmiönä liitetty  Neuvostoliiton organisoimaan absoluuttiseen valtapolitiikkaan, eikä sen tarjoamaa vaihtoehtoa ole juuri ollenkaan pidetty todellisena vaihtoehtona. Samoin Neuvostoliiton laajentumispolitiikkaa pidetään yleisesti prosessinomaisena toimintana, jonka tyyppiesimerkki Terijoelle perustettu kansanhallitus oli.[12] Käsitystä on kuitenkin paljolti motivoitu samankaltaisten prosessien synnyllä toisen maailmansodan jälkeen, mikä tekee näkökulmasta anakronistisen. On kyseenalaista unohtaa aikalaiskäsitys pitämällä kansanhallituksen vaihtoehtoa selkeän läpinäkyvänä vain Baltian tai Puolan esimerkkien vuoksi - etenkään, kun tietoisuus ulkomaiden tapahtumista vain harvoin saavutti kansanhallituksen kohderyhmän. Ja vaikka kansanhallituksen tarjoama vaihtoehto olisikin nähty kansan silmissä puhtaasti sotaan johtavana kulissina, on hämmästyttävää, ettei sen ”tarjousta” huomioitu Suomessa virallisella tasolla edes ajan pelaamiseksi. Aikalaisnäkökulmasta kansanhallituksen vaihtoehto aivan sodan alussa nousee niin sisällöltään kuin taktiselta rooliltaan yllättävän päteväksi, mutta huonoon valoon sen saattoi ennenkaikkea talvisodan jälkeinen Suomi-kuva. Samaan näkökulmaan vedoten on kuitenkin vaikea perustella lopullista valintaa joko suomalaisten hyvällä ennakoinnilla tai nopeasti talvisodan hengen yhdistämällä kansalla.

Kansanhallituksen vaihtoehto käsitti joukon sopimuksia, joista julkisuuden kannalta kiinnostavimmilla herkuteltiin Kansan Vallan sivuilla jatkuvasti. Erittäin suuri painoarvo annettiin alueiden vaihtoa koskeville asiakirjoille, joiden perusteella kansanvaltainen Suomi oli toteuttanut vanhan porvarillisen Suur-Suomi ajattelun mallin liittämällä Karjalan itseensä. Yhteensä noin 70 000 km² alue Neuvosto-Karjalaa vaihdettiin vajaan 4 000 km²:n siivuun Karjalan kannasta ja joihinkin sotilaallisiin privilegioihin Suomen alueella, mikä oli huomattavasti Paasikiven viimeisellä Moskovan matkallaan saamaa tarjousta parempi. Alueiden vaihtosopimukset sisältyivät sopimukseen ”keskinäisestä avunannosta ja ystävyydestä Neuvostoliiton ja Suomen demokraattisen tasavallan välillä”, mutta kansanhallituksen lehdistössä ne jätettiin tarkoituksella asiakirjaan keskeisemmin sisältyneiden sodanaikaista yhteistyötä[13] koskevien pykälien varjoon. Toimella ei tietenkään haluttu korostaa mahdollisten painostuskeinojen olemassaoloa ennalta, vaan tyydyttiin odottamaan valinnan syntyvän itsestään tai lievällä painostuksella. Kokonaisuutena kansanhallituksen vaihtoehto tarjosi pinta-alaltaan suurempaa, riippumatonta ja suvereenia demokraattista tasavaltaa – ei siis missään nimessä neuvostotasavaltaa, mihin johtava päätöksenteko sysättiin kuuluvasti kansalle. Lehdistössä esiintuotu vaihtoehto perustui jo tehtyjen sopimusten pohjalle, mikä toisaalta teki vaihtoehdosta valmiimman, mutta toisaalta kyseenalaisti sen demokraattisuuden.

Terijoen hallituksen lehdistön kirjoitukset perustuivat pitkälti keskeisten asiakirjojen ja sopimusten valikoituun esittelyyn ja toistoon. Ohjelmallisesti keskeisimmät asiakirjat; Kansanhallituksen julistus[14] ja Terijoen hallituksen hallitusohjelma olivat virallisesti O. W. Kuusisen laatimia, mutta niiden muotoiluun ja sisältöön puututtiin Neuvostoliitosta. Moskovan arkistojen autettua alkuperäisistä hallitusjulistuksen ja –ohjelman pohjana olleista Kuusisen muistiosta ”Revoljutsionny prizyv k trudovomu narodu Finljandijii” on löytynyt ainakin Molotovin ja Ždanovin tekemät korjaukset.[15] Samainen puuttuminen näkyy myös kansankomissaarin korkeiden virkamiesten A. A. Sobolevin sekä S. P.  Kozyrevin laatimassa luonnoksessa ”Sopimukseksi keskinäisestä avunannosta ja ystävyydestä Neuvostoliiton ja Suomen demokraattisen tasavallan välillä”,[16] mikä aivan ensimmäisiä Kansan Vallan numeroita lukuunottamatta oli onnistuttu peittelemään. Ensimmäisissä lehtisissä kansanhallituksen arvovaltaa itsenäisenä toimijana oli murentanut puna-armeijan esiintyminen sopimustekstien ”allekirjoittajana”, mutta tämä kiusallinen seikka pystyttiin nopeasti muuttamaan kansanhallituksen ministerien allekirjoituksiin.

Hieman ennen talvisotaa luonnosteltuja asiakirjoja ovat myös Kuusisen hallitusjulistus sekä Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitean vetoomus ”Suomen työtätekevälle kansalle”, jotka saatiinkin yllättävän nopeasti lehdistön käyttöön sodan sytyttyä. Suurin painoarvo Terijoen hallituksen sopimuksista oli kieltämättä juuri hallitusjulistuksella, johon sisältyi koko kansanhallituksen tarjoaman vaihtoehdon poliittinen tausta ja hallitusohjelma. Keskeisiksi sanoiksi nousseet kansa ja valta olivat teemoja, joita markkinoitiin niin lehtien nimissä kuin kirjoituksissakin ainoastaan kansanhallituksen tuotteina. Näiden saavuttamisen esteiksi virallisen Suomen silloisissa olosuhteissa nähtiin maan riippuvuus ”muista imperialistisista valloista” sekä monien työläisten kyvyttömyys saada haluamiaan kommunistisia kansanedustajia eduskuntaan.[17] Kirjoituksilla hyökättiinkin kaikkea sitä vastaan, minkä Suomen virallinen hallitus oli saavuttanut ajamalla SKP:n maanalaiseksi järjestöksi ja toisaalta jatkettiin kovemmin ottein lakkautettujen Soihdun, Pienviljelijän ja Folkviljanin sanomaa. Samalla yritettiin selkeästi herättää innostusta SDP:n äärivasemmistossa kylvämällä vihaa Tannerin ja mahdollisten kansanhallitusta tukevien sosialidemokraattisten ryhmien välille, mikä käytännössä aiheutti päinvastaisiakin reaktioita.

4.2. Hallitusohjelman viesti

 

Terijoen hallituksen hallitusohjelma julkaistiin[18] sellaisenaan heti talvisodan toisena taistelupäivänä ja se oli jatkoa marraskuun viimeisenä päivänä Moskovan radiosta tulleelle ”Suomen työkansalle” –julistukselle. Julistuksessa määriteltiin kansanhallituksen yleislinja Helsinkiin perustettavasta uudesta hallituksesta ja eduskunnasta, mitä pohjustettiin lukuisilla artikkeleilla Suomen kansan riistetystä asemasta. Varsinainen hallitusohjelma oli seikkaperäisempi ja sillä pyrittiin vetoamaan ennenkaikkea ammattiliittoihin, osuusjärjestöihin, pienviljelijöihin ja sosialidemokraattisen puolueen jäseniin. Julistuksen tärkein anti oli kansanarmeijan kokoaminen ja siihen liittynyt puna-armeijalle osoitettu avunpyyntö, jolla varsinaisesti oikeutettiin puna-armeijan operaatiot suomalaisten vapauttajana. Tämän lisäksi julistuksen lopussa esitettiin 9-kohtainen selkeän populistinen hallitusohjelma, jota kansalaisten odotettiin vertaavan virallisen Suomen vastaaviin olosuhteisiin. Monilta kohdin vaatimukset olivat kuitenkin jo toteutuneet Suomessa, mutta toisaalta joidenkin päämäärien rinnakkaisuus heijasteli kansanhallituksen lehdistön selkeää tavoitetta tarjota suomalaisempaa vaihtoehtoa. Toisaalta taustalla saattoi olla myös pyrkimys vedota kohderyhmän tietämättömyyteen tai puhdas erehdys.

Kansanvaltuuskunnan julistuksen painolasti näkyy selvästi Kansan Vallan yleisilmeessä. Vaikkakin torpparivapautus 1918 ja Lex Kallio 1922 olivat tehneet kymmenistä tuhansista 1910-luvun vuokraviljelijöistä maanomistajia, tunsivat monet heistä myötätuntoa työväenliikettä kohtaan. Tätä pyrittiin käyttämään tehokkaasti hyväksi ja erityisesti maatalousministeri Armas Äikiä vetosi nerokkaasti pienviljelijöiden ”vastuuseen” vapauttajiaan kohtaan. Tämä myötätunto pysyi vetoomuksista huolimatta vain ”leipätaistelun” tasolla, eikä Kansan Vallassa herätellyt agressiot suurmaanomistajia vastaan enää nousseet tehokkaaksi lyömäaseeksi. Kuusisen julistuksen työttömyyslääkkeetkin jäivät erikoisten toimenpiteiden määrittelemättömyyden vuoksi hämärän peittoon, joskaan työttömyys ei tuolloin edes ollut millään tavoin ongelmallisissa mittakaavoissa. Erikoisin yksityiskohta on vaatimus 8-tuntisesta työpäivästä, joka Suomessa oli ollut voimassa jo kesästä 1917. Virheen taustalla oli talvisodan ajaksi julistettu väliaikainen 10-tunnin työpäiväsääntö, joka ilmeisesti Moskovassa tulkittiin pysyväksi ja ainakin pieneksi mahdollisuudeksi propagandavoittoon. Tilanteen kiusallisuutta lievitettiin myöhemmin lupaamalla siirtymistä 7-tuntiseen työpäivään, mikä tilapäisesti oli toteutettu myös Neuvostoliitossa.

Huomattavaa julistuksessa oli, ettei se missään tilanteessa edellyttänyt Suomen liittymistä Neuvostoliittoon, vaan Suomen tulevaisuus olisi ”riippumaton ja suvereeni demokraattinen tasavalta”. Tämän keskeisen kysymyksen painoarvoa ei kuitenkaan osattu tai haluttu Suomeen suunnatuissa lehtisissä tehokkaasti hyödyntää. Oletettavasti Neuvostoliitosta haluttiin odottaa suomalaisten vallankumousvalmiuden alkusysäyksen saatuaan johtavan lopullisesti Neuvosto-Suomeen. Näkökulman motiiviksi kansanhallitusta on pidettykin osana Neuvostoliiton luonnollista käyttäytymistä,[19] mikä näkyi erityisenä nukkehallitustaktiikkana. Väliaikaisia vallankumoushallituksia oli vuodesta 1918 lähtien perustettu Puolaan, Baltiaan, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja viimeksi Afganistaniin 1979. Näissä kaikissa käynnistettiin suurin piirtein Terijoen hallitusta vastaava prosessi, josta välivaiheen jälkeen siirryttiin enemmän tai vähemmän tiiviisti osaksi Neuvostoliittoa.

Väliaikaisten hallitusten perinne Venäjällä on lähtöisin jo tšaarin ajan narodnikkien hallintotavoitteista, jotka paljolti näkyivät myös Neuvostoliiton toimintatavoissa. Väliaikaisuudesta muodostuikin punaisten vallankumoushallituksen tavaramerkki, joka sopi hyvin sen oppi-isien tematiikkaan vallankumouksen tiestä kommunismin lopulliseen voittoon. Kansan Vallassa  väliaikaisuus tulikin korostetusti esiin juuri kansanhallituksen tarjoaman vaihtoehdon demokratisoijana. Väliaikaisuutta todisteltiin lupauksilla uusien vaalien järjestämisestä heti, kun kansanvaltainen Suomi kattaisi kaikki alueet. Tämä sivuaa monia tulkintoja, joiden mukaan kansanhallituksen populistinen ohjelma ja samankaltaiset tapahtumat muualla Itä-Euroopassa olivat liian läpinäkyvä hämätäkseen suomalaisia.[20] Näissäkin tulkinnoissa aikalaisnäkökulma jää usein heikoksi.

4.3. Tehokeinot

 

Ne tekijät, joilla kansanhallituksen poliittista vaihtoehtoa vauhditettiin, vastaavat eniten Neuvostoliiton oman propagandalehdistön kirjoituksia. Näiden kirjoitusten määrä seurasi puna-armeijan menestystä siten, että joulukuun alkupuolen Kansan Vallan numeroiden lähestulkoon olemattomista selkeän propagandistisista kirjoituksista lehti ajautui helmikuun lopulla lähes täysin propagandakäyttöön. Tyypillinen propagandakirjoitus ei sisältänyt kirjoittajan nimeä, mutta sen totuusarvoa yritettiin lisätä merkitsemällä lähteeksi tunnettuja tietotoimistoja. Poikkeuksena olivat sotilaskertomukset, joissa Suomesta kansanhallituksen puolelle loikannut sotilas kertoi hyväksi osoittautuneesta valinnastaan omalla allekirjoituksellaan tai suuremmalla nimilistalla varmistettuna. Yleensä propagandatekstien kohderyhmä oli myös muita tekstejä tarkemmin rajattu.[21]

Tehokkaasti käytettiin myös hyväksi ulkomaisten tiedotusvälineiden saamaa kuvaa Suomen virallisen vallan siirtymisestä Terijoelle. Virhekäsityksillä herkuteltiin lainaamalla muun muassa Yhdysvaltojen, Britannian, Norjan ja Tanskan työväenlehtien esittämiä sympatioita kansanhallitukselle. Kannatusjoukoissa oli tunnettujakin ulkomaisia kirjailijoita ja ajattelijoita, kuten Bernard Shaw, John Steinbeck, Martin Adersen-Nexö ja Jawaharlal Nehru. Osa käsityksistä korjautui itsestään ajan kuluessa, mutta esimerkiksi Saksan ja Baltian lehdistöissä riitti suopeaa lainattavaa koko talvisodan ajalle. Muutamaan otteeseen hyökättiin erityisesti Lotta Svärd –järjestöä kohtaan, jonka siveellisyyttä kyseenalaistamalla pyrittiin lietsomaan vihaa Suomen armeijan rivimiesten ja upseeriston välille.[22] Yksi poliittisesti ja tiedollisesti latautuneimpia numeroita oli Kansan Vallan Leninin kuoleman 16-vuotispäivän numero, jossa kansanhallituksen oikeutusta haettiin Leninin tuotannosta.[23] Tämän tyyliset tekstit nostivatkin koko kansanhallituksen lehdistön laatutasoa, mutta ne olivat samalla kohderyhmäänsä nähden liian ”korkealentoisia”. Poliittisen retoriikan osuutta pyrittiinkin tietoisesti vähentämään esittämällä teoriaa pitkälle yksinkertaistetuissa esimerkeissä.

  Lehdistön kirjoittelun painostavuus ja poliittinen hyökkäävyys kasvoivat samaan tahtiin kun puna-armeijan voittokulku kangerteli. Tämä näkyi etenkin Stalinin syntymäpäivän erikoisnumerossa[24], jossa harmittavasti jumiutunutta sotatilannetta yritettiin kääntää Neuvostoliiton eduksi kirjoituksilla Suomen oikeuttamattomasta sotatoimesta. Hetkellisen tasapainovaiheen jälkeen kansanhallituksen lehdistön propagandistinen painoarvo lisääntyi huomattavasti tammikuun lopulla. Syy ei tällä kertaa ollut niinkään sotatilanteessa, vaan Molotovin 29. tammikuuta tekemistä rauhantunnusteluista Rytin hallituksen kanssa. Rauhantunnustelut nähtiin kansanhallituksessa jonkinlaisena epäluottamuslauseena Neuvostoliiton puolelta ja kansanhallitus alkoi valmistautua toimintansa lopettamiseen.[25] Kansanhallituksen heikentynyt asema näkyi Kansan Vallassa jälleen propagandatekstien määrän lisääntymisenä ohjelmallisten kirjoitusten kustannuksella, mutta suoranaisesti lopettamisaikeista ei tutkimissani numeroissa kirjoiteltu. Todellisuudessa kansanhallitusta pidettiin sodan loppupäivät pystyssä puolitehoisena mahdollisesti muuttuvien tilanteiden varalta, millaisia Kuusisen mieliksi tulikin.

Helmikuun lopulla Baltian maiden neuvostosympatiat saivat paljon palstatilaa kansainvälisessäkin lehdistössä, mikä tarjosi juuri tällaista mahdollisuutta. Baltian innoittamana kansanhallitus nousi jälleen huomattavaksi vaihtoehdoksi Neuvostoliiton kannalta, mutta tuskin enää kukaan kansanhallituksen organisaatiossa uskoi sen vaihtoehdon toteutuvan koko Suomessa itsestään – hyvä jos verenvuodatuksellakaan. Vielä maaliskuun alussa Kuusinen tykitti kansanhallituksen sanomaa puna-armeijan saavutusten rohkaisemana Kansan Vallan artikkelissaan: ”Niin luhistuvat Helsingin valtaherrojen toiveet”[26]. Viimeisen kerran Molotov muistutti Suomen delegaatiota Terijoen hallituksen ja Neuvostoliiton välisestä sopimuksesta 10. maaliskuuta, mistä oli vain kaksi päivää rauhansopimuksen allekirjoittamiseen. Suomen demokraattisen kansantasavallan tarjous umpeutui suomalaisten suostuttua alueellisiin uhrauksiin Neuvostoliiton hyväksi 12.3.1939, mutta vain suomalaisilta. Kuusinen ja joukko kansanhallituksen jäseniä saivat jatkaa toimintaansa maaliskuun lopulla perustetussa Karjalais-suomalaisessa neuvostotasavallassa.[27] Samalla loppui kansanhallituksen suomenkielisen lehdistön taival.

5. Valintaprosessi ja talvisodan henki

 

Kansanhallituksen vaihtoehdon piti olla koko kansan vaihtoehto, mutta valintaprosessin kannalta ratkaiseva ryhmä oli työväestö. Valinnan suoritti kuitenkin Suomen hallituksen ohjeistama neuvottelukunta, jota ohjasi jo 5.10.1939 tehty periaatepäätös olla suostumatta minkäänlaisiin avunantosopimuksiin tai alueluovutuksiin. Oliko valinta sitten niin avoin tapahtuma, kuin demokraattisessa valtiossa voisi olettaa tapahtuvan? Kansanhallituksen tarjoaman vaihtoehdon ei selkeästi odotettukaan myyvän välittömästi sotatoimien alettua, vaan asteittain syventyneen kirjoittelun ja puna-armeijan painostuksen uskottiin johtavan oikeaan valintaan kenties jo joulu-tammikuun mittaan. Tulevat tapahtumat tuntien voidaan sanoa, ettei valintaprosessi juurikaan käynnistynyt tai annettu käynnistyä kansan keskuudessa. Moskovan rauhanneuvotteluissa vedottiin suomalaisten yleiseen mielipiteeseen, mikä tukahdutetuista äänistä huolimatta varmasti olikin suurimman osan käsitys. Yleiseen mielipiteeseen ”Suomen työväenluokan” puolesta vetosi Mauri Ryömä, joka avoimessa kirjeessään Tannerille totesi, ettei työväestöllä ollut mitään laillista keinoa ilmaista harkitsevansa toisenlaista vaihtoehtoa.[28] Ryömä vangittiin ja lopullisesti päädyttiin vaihtoehtoon, jossa Neuvostoliitto sai haluamansa. Kumpaakaan yleisen mielipiteen käsitystä ei missään sodan vaiheessa kuitenkaan vahvistettu minkäänlaisilla mielipidemittauksilla.

Jos kansanhallituksen vaihtoehto sitten muodosti rakenteellisesti ja ohjelmallisesti pätevän vaihtoehdon, miksei se saanut huomiota? Keskeinen syy oli ajassa ja vanhan työväenliikkeen perillisissä, jotka eivät Suomessa hylänneet sosialismin teoreettista perustaa, vaan vieroksuivat Stalinin voimakasta ”sosialismi yhdessä maassa” –linjaa. Suomessa työväenliike oli jatkunut SDP:ssä rauhanomaisen ja länsimaisen sosialidemokratian tiellä, mikä selkeäsi irrottautui kansanhallituksen viitoittamasta vallankumouksen tavoitteesta. SKP:n tie kulki perinteistä marxilais-leninististä linjaa, mutta senkään rivikannattajat eivät pystyneet mahduttamaan puna-armeijan sotatoimia Leninin teksteihin kansojen riippumattomuudesta. Monet tavalliset suomalaiskommunistitkin joutivat tarkistamaan ideologiaansa, kun joulukuun alussa neuvostokoneiden nähtiin pommittavan Helsingin porvarien ohella myös työläiskortteleita. Kun askel rajan yli kuusislaiseen Suomeen olisi pitänyt ottaa juuri työväenliikkeen piirissä, ei monikaan oloihinsa Suomessa edes vähäisissä määrin tyytyväinen työläinen ollut puna-armeijan sotavimman huomattuaan valmis riskinottoon puhtaasti aatteellisten tavoitteiden puolesta. Rintamalla ilmiö näkyi paljon huomiota saaneessa talvisodan hengessä, jonka viimeistään on nähty yhdistäneen työläiset ja porvarit yhteisen ongelman edessä. Valinnan kannalta tärkeämmäksi näyttääkin nousseen pitkäaikainen sosiaalinen ja aatteellinen muutos, jota ei millään olisi saatu lyhyessä ajassa, jos koskaan, palautetuksi.

Olipa Neuvostoliiton kansanhallituksesta saama hyöty sitten millainen hyvänsä, oli Terijoen ja Moskovan välinen suhde koko talvisodan ajan aaltoileva. Kun sen katsottiin Moskovasta käsin toimivan sellaisena vaihtoehtona, joka ei välittömästi olisi ainakaan Neuvostoliiton etujen vastainen, toiminnan annettiin jatkua. Näin kolmesta selkeästä vaihtoehdosta kaksi sopi Neuvostoliitolle, mutta heti kun totaalisen voiton arveltiin olevan käsillä kansanhallitus jäi taustalle. Vaikka Kuusinen olisikin uskonut vielä talvisodan loppuvaiheissa kansanhallituksen mahdollisuuksiin luoda Suomesta kestävä demokraattinen kansantasavalta, loppui Neuvostoliiton usko siihen jo paljon aikaisemmin. Uudemman talvisotatutkimuksen[29] valossa kansanhallituksen vaihtoehto oli kuitenkin viimeisinä päivinä lähempänä toteutumistaan kuin koskaan. Enää se ei olisi johtanut kovinkaan suomalaismieliseen ratkaisuun.

On kiinnostavaa kuitenkin kuvitella minkälainen kehitys kansanhallituksen vaihtoehdosta olisi seurannut. Mikäli hallitusjulistuksen tavoitteet olisivat toteutuneet sellaisenaan ilman Neuvostoliiton jatkotoimia, voidaan anakronistisesti väittää, ettei jatkosodan ja rähmällään olemisen tien valinnalla voitettu paljoakaan. Kirjassaan Diplomaattien talvisota Max Jakobson jopa toteaa kansanhallituksen esittämästä vaihtoehdosta: ”… se pysyi edelleen Neuvostoliiton politiikan työhypoteesina, ja lähes kymmenen vuotta myöhemmin se toteutettiinkin sillä välin erääntyneiden korkojen kera.”[30] Jälkikehityksen tuntien Jakobsonin 1956 esittämä väite tuntuu vieläkin rajummalta. Välittömästi kansanhallituksen tien valinnasta olisi seurannut vain kommunistien toiminnan salliminen, sillä uudelleen valittavaksi tulevalle eduskunnalle, hallitukselle ja samoin monien hallitusohjelman tavoitteiden vahvistamiselle olisi haettu kansanvaltainen leima tutulla yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella. Yleisdemokraattinen hallintomuoto ei millään tavoin edellyttänyt kommunistisen puolueen diktatuuria – ei edes paikkaa eduskunnassa, eikä siirtymistä neuvostojärjestelmään. Alueellisesti Suomesta olisi tullut neljänneksen nykyistä suurempi, mutta Karjalan asukkaiden innostusta liittyä Suomeen ei kukaan ollut tutkinut. Puhtaan ohjelmallisesti tulkittuna kansanhallituksen ohjelma vaati vallankumousta demokraattisen koneiston kautta, sillä puna-armeijalle ei valinnan jälkeen osoitettu mitään tehtäviä. Kansanhallituksenkin tavoitteet olivat kuitenkin vain osa suurempaa poliittista kehityskulkua, jota ei mitä todennäköisimmin olisi voitu pysäyttää Kansan Vallan esittämään ihannemalliin.

6. Päätäntö

 

Kansanhallituksen tarjoamaa vaihtoehtoa ja valintaprosessia on tutkittu valitettavan vähän. Harvat tutkimukset ovat käsitellet asiaa lähinnä yleisten talvisota- tai sotapropagandatutkimusten sivujuonena. Niissäkään vaihtoehtoa ei ole joko hyväksytty todelliseksi vaihtoehdoksi tai sitä on tulkittu puhtaasti valtiollisen tason ratkaisemaksi ongelmaksi. Monet tutkijat kuitenkin hyväksyvät sen, että valinta tehtiin pääasiallisesti työväestössä, mutta pitävät sitä nopeana, reaalipoliittisena ja aatteellisena täyskäännöksenä hyläten aikaisemman kehityksen. Lehdistöä tutkineet seuraavat kansanhallituksen lehdistön vaihtoehdon olemassaoloa epäilleiden näkökulmaa ja rinnastavat sen täysin Neuvostoliiton propagandalehdistöön, joka kävi oman propagandasotansa. Kuitenkin kansanhallituksella oli selkeä tavoite ja menettelytapa, jota ei selvästikään haluttu vaarantaa ainoan tiedostuskanavan heikolla laadulla tai totaalisella propagandalla. Lehdistön muokkaama kuva kansanhallituksesta ei ole kummaltakaan puolelta voittajien historiaa, mutta ansaitsee silti paikkansa historiantutkimuksessa.

Vastauksena otsikossa esitettyyn kysymykseen voisi sanoa, että kansanhallituksen tarjous oli vielä joulukuun alussa kilpailukykyinen vaihtoehto, joka sodan edetessä muuttui yhä mahdottomammaksi. Valintaa ei tehty propagandan vetoaman tunteen ja idealismin vaan etupäässä realismin varassa. Se hulluuden hetki, jonka on nähty kuvastavan Suomen työväen tilaa vuoden 1905 suurlakon ja vuoden 1917 vallankumouksen aikana ei enää talvisodan puhjettua herättänyt työläisissä vastaavaa halua pöydän puhdistamiseen. Myönteinen kehitys porvareiden ja työväestön välillä osoitti, ettei tavoitteiden täyttäminen aina vaatinut niinkään jonkinlaisen murroskauden tuomaa valtatyhjiötä vaan konsensushenkeä. Pyrkimys yhteistyöhön muiden ryhmien kanssa edusti uutta ajattelua, kun taas kansanhallitus muistutti poliittisesti, toiminnallisesti ja tavoitteellisesti menneestä, johon vain harvat olivat valmiita palaamaan. Kansanhallituksen vaihtoehto ei näin kariutunut niinkään sen ohjelmaan, henkilövalintoihin tai lehdistön siitä muovaamaan kuvaan, vaan ennenkaikkea aikaan. Mikäli kansanhallituksen kaltainen organisaatio olisi sijoitettu vaikkapa 1920-luvun alkuun, olisi sen tarjoaman vaihtoehdon painoarvo ollut toisenlainen. Toisaalta kansanhallituksen ja talvisodan kehityshistoriat nitoutuvat niin kiinteästi yhteen, että niitä on vaikea kuvitella eriaikaisina tai täysin toisistaan irrallisina ilmiöinä

Vallankumouksen mahdottomuutta Suomessa on korostettu lukuisissa tutkimuksissa, mutta kansanhallitus ei tarjonnut vallankumousta sen perinteissä käsityksessä. Tavoitteessaan mielipidevapauden laajentamisesta vallankumous toteutui hiljalleen jatkosodan jälkeen, vaikka varsinaista aatteellista kumousta ei välittömästi syntynytkään. Sen sijaan syntyi ”yksimielisyyden vallankumous”[31], jonka mahdollisti juuri työväenluokan poliittinen joustavuus ja joka vei työväenkin taisteluun Neuvostoliittoa vastaan. Ideologian ja vakaumuksen muokkaaminen lienee vaikeampaa kuin sotilaallisen vastarinnan murtaminen, minkä pohjalle talvisodan ihmeenkin on nähty perustuvan. Uusimpien talvisotatulkintojen ja edellä esitetyn valossa ihme saa enemmänkin poliittisen selvityksen. Ehkäpä talvisota voitettiinkin poliittisesti jo ennen kuin se sotilaallisesti hävittiin. Terijoen kansanhallituksesta ei tullut poliittista päämäärää vaan talvisodan pitkittyessä siitä tuli väline. Kun alkoi selvitä, ettei sillä päästäisi suoraan tavoitteeseen, valittiin muut keinot.

 

 

 

 

 

Lähteet

 

1. Arkistolähteet

                     

Sota-arkisto (SA), Helsinki,

Lentolehtiskokoelma

-                    Kansan Valta ja Suomen Kansan Ääni –lehtiä vuosilta 1939-1940

Kansan Arkisto (KA), Helsinki, Jäljenne- ja lehtileikekokoelma

III Sodanvastainen toiminta, kansio 43.

-                    Kansan Valta (1939-1940) ja Suomen Kansan Ääni (jouluk. 1939)

                      Jyväskylän yliopiston fennica-vapaakappalekokoelma, Jyväskylä

                      26b

-                    Kansan Valta -lehtiä vuosilta 1939-1940

 

2. Tutkimuskirjallisuus

 

Baryšnikov 1991: Baryšnikov, N. I.; Baryšnikov, V. N., Neuvostoliiton ja Suomen keskinäisen turvallisuuden ongelmasta ja konfrontaation syntymisestä 1930-luvun lopulla. Teoksessa Talvisota, Suomi ja Venäjä. Toim. Timo Vihavainen. Helsinki 1991.

Hyytiäinen 1973: Hyytiäinen, Juhani, Neuvostoliiton Suomeen suunnattu propaganda talvisodan aikana. Suomen ja Skandinavian historian pro gradu-työ Helsingin yliopistossa.

Jakobson 1956: Jakobson, Max, Diplomaattien talvisota. s.l. 1956.

Jussila 1984: Jussila, Osmo, Terijoen hallitus 1939-1940. Juva 1985.

Laaksonen 1999: Laaksonen, Lasse, Todellisuus ja harhat – Kannaksen taistelut ja suomalaisten joukkojen tila talvisodan lopussa 1940. Helsinki 1999.

Manninen, Ohto, Kansanrintamalla kansandemokratiaan – Kuusisen Suomen suunnitelma 1939. Historiallinen aikakauskirja 3/1993.

Mustonen 1970: Mustonen, Taisto, Neuvostoliiton propagandasota Suomea vastaan 1939-44. Suomen historian pro gradu-työ Jyväskylän yliopistossa.

Rentola 1994: Rentola, Kimmo, Kenen joukoissa seisot. Juva.

Salminen 1989: Salminen, Esko; Suvanne, Kauko, Kuvien sota 1939-1945. Keuruu 1989.

Upton 1970: Upton, Anthony F., Kommunismi Suomessa. Rauma.

Vihavainen 1983: Vihavainen, Timo, Marssi Helsinkiin – Talvisota neuvostolehdistössä. Sivulaudaturtyö Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisellä oastolla.

 

3. Oheiskirjallisuus

 

Hagberg, Hilding, O. W. Kuusinen ja Ruotsin työväenliike. Teoksessa Otto Wille Kuusinen – suomalainen internationalisti. Toim. Marja-Leena Mikkola. Tampere 1971.

Hodgson, John H., Otto Wille Kuusinen – poliittinen elämäkerta. Helsinki 1975.

Jakobson, Max, Diplomaattien talvisota. Suomi maailmanpolitiikassa 1938-40. Porvoo 1956.

Manninen, Ohto, Neuvostoliiton tavoitteet ennen talvisotaa ja sen aikana. Teoksessa Talvisodan pikkujättiläinen. Toim. Jari Leskinen ja Antti Juutilainen. Juva 1999.

Manninen, Ohto, Stalinin talvisota. Teoksessa Talvisota. Toim. Pertti Pesonen ja Keijo Immonen. Jyväskylä 1989.

Rajala, Panu; Rautkallio, Hannu, Petturin testamentti. Juva 1994.

Rautkallio, Hannu, Agenda Suomi. Juva 1999.

Saares, Jaakko (toim.), Tuure Lehén – jämsänkoskelainen ”punakenraali. Jyväskylä 1996.

Tanner, Väinö, Olin ulkoministerinä talvisodan aikaan. Helsinki 1950.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Liite

SUOMEN KANSANHALLITUKSEN JULISTUS