Kuuntele silmiäsi- Listen to your eyes

Presentation ASCTA Convention, Broadbeach, Australia, May 2000

Lecturer Ilkka Keskinen
Liikuntakasvatuksen laitos, Jyväskylän yliopisto
Email: ilkka.keskinen@jyu.fi
WWW-homepage: http://users.jyu.fi/~ikeskine/index.html

Uintitekniikan opettaminen on vaikeaa. Kuitenkin näyttäisi silti, että juuri tuo uinnin tekniikan taso useimmiten erottelee hyvät uimarit huonoista. Mitkä sitten ovat ne ongelmat joita uintivalmentajan on niin vaikea ratkaista?

Miten tekniikkavalmennus yleensä tapahtuu

Tekniikkavalmennuksen peruskaava on seuraava. Valmentaja antaa ydinkohdat uitavasta tekniikasta ja mahdollisesti demonstroitehtävän altaan reunalta. S en jälkeen uimari pyrkii toteuttamaan annetun tehtävän lihas ja nivelaistiaan kuunnellen. Samalla valmentaja arvioi suorituksen laadun. Suorituksen jälkeen valmentaja antaa palautetta tehdystä suorituksesta ja uimari yrittää uudestaan jne.

Mitä ongelmia tällaisessa valmennustapahtumassa sitten on? Miksi ei uimarin tekniikka harjoittelun myötä ehkä paranekaan?

Tällaisessa uintitekniikan opetustapahtumassa esiintyy ainakin kolme vaikeaa ongelmaa. Ensiksikin yleensä uimareita on ainakin kymmenen valmentajaa kohden, jolloin valmentajalla on kova työ arvioida kaikkia uimareita yhtä aikaa. Ongelman voisi tietysti korjata valmentajien määrää lisäämällä. Tähän ei kuitenkaan yleensä ole mahdollisuuksia. Toinen arviointiin liittyvä ongelma on veden pinnan heijastelu, joka vaikeuttaa veden alle näkemistä. Lisäksi veden taittoilmiö vääristää valmentajan näkemää liikettä.Myös uimarin vartalo monesti peittää uimarin tekemiä uintiliikkeitä. Valmentajan on siis erittäin vaikeaa arvioida, mitä uimarioikeastaan tekee.

Ratkaisuksi näihin ongelmiin on käytetty vedenalaista videokuvausta, joka onkin yleistynyt voimakkaasti 90-luvulla. Videokuvauksen ongelma monesti on, että valmentaja ei näe kuvaa heti vaan vasta harjoitusten jälkeen, jolloin palaute viivästyy eikä ole enää yhtä tehokasta. Toki on hyvä muistaa että on myös olemassa videojärjestelmiä joissa videokuvaa voi katsoa samalla aikaa kun uimari ui jolloin valmentaja voi antaa kuvan perusteella palautteen heti tai siis silloin kun uimari tulee aikanaan siihen päätyyn missä valmentaja videota katselee. Myös vedenalaisia ikkunoita on menestyksellisesti käytetty vedenalaisen liikkeen arviointiin.Valitettavasti niitä ei läheskään kaikissa halleissa ole. Unohtaa ei pidä myöskään mahdollisuutta, minkä jo Counsilman esitti:valmentaja sukeltaa itse altaaseen varustettuna maskilla ja arvioi sieltä uimareiden tekniikkaa. Hyvä tekniikka, mutta monestiko näet tällaista tehtävän.

Jos edellä mainittuja mahdollisuuksia kuitenkaan ei ole käytetty päädytään kolmanteen ongelmaan eli palautteeseen. Miten valmentaja voi antaa uimarille palautetta, ellei hän ole kunnolla pystynyt arvioimaan mitä uimari teki. Ei tietysti mitenkään tai ainakin hyvin huonosti. Mitä siis neuvoksi?

Uintikirjallisuutta tutkimalla löydämme muutamia ratkaisuyrityksiä edellä mainittuihin ongelmiin. Keskeistä niissä on uimarin oman panoksen lisääminen uintinsa arvioinnissa ja ohjaamisessa.

Feel, tuntoaisti palautteen antajana

Jo Counsilman vuonna 1968 puhui tuntoaistin käytöstä. Charles Silvia kirjassaan vuonna 1970 otti esille käsitteen "hand-foot concept" ja myöhemmin Colwin vuonna 1992 esitteli drillejä uimarin tuntoaistin herkistämiseksi, jotta hän voisi paremmin tuntea, feel, mitä hänen raajansa vedessä tekevät.Tuntemuksiin uskoo kovasti myös Terry Laughlin.
Tavallaan idea uimarin tuntoaistin käytöstä on valmennuksen perusmalliin nähden vallankumouksellinen siksi, että tässä pyritään ottamaan uimarin oma prosessointi mukaan. Näin hän saisi välitöntä palautetta raajoiltaan tuntoaistin välityksellä ja pystyisi täten paremmin ohjaamaan omia liikkeitään vedessä. Monesti myös scullaus-harjoitteita käytetään tämän tuntuman parantamiseen.

Vaikka menetelmä tuntuukin hyvältä siinä on monia ongelmia. Näistä ongelmista kertoi jo Counsilman 1977 kun rupesi kuvaamaan uimareitaan veden alta. Tuolloinhan pyrittiin opettamaan suoraviivaista käsivetoa suoralla kädellä. Kun kysyttiin uimareilta mitä he veden alla tekivät, niin he vastasivat, että he tekivät juuri niin kuin heille opetettiin. Erikoista oli että juuri parhaimmat uimarit tekivät aivan muuta eli lähinnä kaarevia liikkeitä koukistetuilla käsillä. Erikoista siis oli että valmentaja ei tiennyt ennen kuvausta mitä he tekivät mutta eivät myöskään uimarit tienneet. Eli kukaan ei tiennyt. Positiivista oli se, että parhaat olivat intuitiivisesti löytäneet jopa paremman tekniikan mitä valmentaja opetti.

Ongelmaksi näytti muodostuvan se, että kaikki eivät pystyneet samaan. Niinpä aikanaan sanottiinkin esimerkiksi Johnny Weismylleristä tai Mark Spitzistä, että heillä on tuo lahja: feel for water. Jos joku ei oppinut hyvää tekniikkaa niin hänellä sitä vastoin ei tuota lahjaa ollut. Ongelmaksi siten jäi miten tällaisen lahjan voisi opettaa jollekin. Jopa Counsilman sanoi:"We do not know how to evaluate feel for water" tai "swimmer either has it or doesn´t have it and no amount of coaching or teaching will give it to him tai "This natural swimming ability is primarily an inherent factor, beyond the influence of the coach or teacher. Minusta tuntuu että ongelma on edelleenkin ratkaisematta.

Kun on yritetty opettaa tätä "feeliä" on monesti sanottu, että uimarin pitäisi aistia painetta kämmenessään ja tällä tavoin ohjata liikkeitään. Ongelma tässä menetelmässä on että monesti suuri paine kämmenessä ei anna suurta työntövoimaa eli tunne harhauttaa. Tyypillinen esimerkki tästä on, kun uimari painaa kättä alaspäin pinnasta: hän tuntee tällöin suuren paineen kämmenessään, vaikka suoritus on väärä. Tällöinhän pitäisi hakea korkean ranteen ja kyynärpään asentoa ja paine kämmenessäei ole niin suuri kuin väärässä suorituksessa olisi. Samanlaisia vääriä tuntemuksia voidaan saada scullaus-harjoituksista. Tunnearviointia häiritsevät luonnollisesti myös eri liikenopeuksilla tehtävät harjoitteet; niistähän seuraa aivan erilaisia eri voimakkuudella tapahtuvia tuntoärsykkeitä, joita on hyvin vaikeaa erotella toisistaan.

Peilit: katso itseäsi!

Tuntoaistin hyväksikäytön lisäksi on esitetty myös muihin aisteihin perustuvia arviointitapoja. Luonnollista on että apua on haettu näköaistista. Counsilman esitteli 1968 ensimmäisessä kirjassaan ja myöhemmin 1977 toisessa kirjassaan peilien käytön palautteen saamiseksi uimarille. Peilejä käytettiin sekä maalla että vedessä. Uimarin tehtävä oli katsoa peilistä kuinka hänensuorituksensa onnistui. Maalla tehtäessä uimari oli luonnollisesti paikallaan pyrkien jäljittelemään oikeaa uintia ja arvioimaan peileistä suoritusten oikeellisuutta. Vaikka menetelmä on periaatteessa hyvä, niin ongelmaksi muodostuu monesti väärä vartalonasento. Kun peili on vedessä se voi olla periaatteessa altaan reunassa, päädyssä tai pohjassa. Counsilman kertoi laittaneensasen altaan päätyyn, jolloin ongelmia syntyy siitä mitä uimatyylejä uidaan ja toisaalta siitä että keskellä allasta ja käännöksestä pois päin mennessä peiliä ei voi käyttää. Monesti näkee käytetyn peilejä altaan pohjassa, jolloin uimari voi tarkkailla uintiaan melko hyvin edellyttäen että allas ei ole liian syvä. Loppujen lopuksi ongelmaksi kuitenkin näyttää muodostuvan peilien hinta.Käytännössähän peilejä pitäisi joka radalla ja melko pitkällä matkalla, jotta uimarilla olisi mahdollisuus niitä käyttää.Periaatteessa peilit ovat siis hyviä, mutta käytännössä melko epäkäytännöllisiä ja kalliita.

Pariarviointi palautteen antajana

Selattaessa kirjallisuutta on pakko tunnustaa että Doc Counsilmanilla oli ideoita joka lähtöön. Hän esitteli myös pariarvioinnin helpottamaan vedenalaista arviointia ja lisäämään henkilökohtaista palautetta.
Ideana oli että uimarit työskentelivät pareittain ja arvioivat vuorollaan toistensa tekniikkaa veden alta ja antoivat siitä palautetta. Tässä saatiin runsaasti henkilökohtaista palautetta, joka perustui vedenalaiseen eli tarkkaan arviointiin. Eduksi Counsilman mainitsi myös sen että arvioitsija joutuu ajattelemaan ja täten tiedostaa paremmin uintitekniikan yksityiskohdat.Menetelmä on ehdottoman käyttökelpoinen ja hauska sekä monesti katkaisee rutiininomaisen uintiharjoituksen.

Kuuntele silmiäsi - Listen to your eyes

Edellä oli siis katsaus uintikirjallisuudessa esitettyihin ideoihin, joiden pohjalta on yritetty ratkaista tekniikkavalmennuksenja erityisesti arvioinnin ja palautteen ongelmia. Hämmästyttävää kuitenkin on, että ainakin yksi menetelmä on niissä esittelemättä. Miksi ei näköaistia ole käytetty arvioimaan omaa uintitekniikkaa koska se on täysin mahdollista eikä siihen välttämättä tarvitse peilejä.
Tarkistin seuraavat kirjat Counsilman 1968, 1977, Silvia 1970, Maglischo 1982, 1993, Wilke 1986, Colwin 1992, 1999,Leonard 1992, Hannula 1995 ja Laughlin 1996. Mikään niistä ei maininnut menetelmää, jonka aion nyt esitellä. Siihen voi tietenkin olla kaksi syytä: ensiksikin kaikki jo käyttävät sitä, vaikka kukaan ei siitä ole puhunutkaan eli se on itsestäänselvä juttu tai toisaalta, vaikka se onkin ilmiselvä niin vain harva on tajunnut sen tai nähnyt sen arvoa.

Itse olen päätynyt tähän menetelmään kolmesta lähtökohdasta. Lähtökohdaksi voisi ottaa liikunnanopettajakoulutuksen ja Muska Mosstonin opetustyylit. Mainitsen niistä muutamia: komentotyyli, harjoitustyyli, itsearviointityyli, vuorovaikutustyyli, ongelmanratkaisutyyli...
Käytettyäni näitä opetustyylejä liikunnanopetuksessa rupesin miettimään miten ne soveltuisivat uintitekniikan opetukseen ja löysin uudelleen itsearviointityylin. Kokeilin menetelmää opiskelijoideni kanssa ja menetelmä toimi hyvin. Miksi ei olisi toiminut?

Käytännössä menetelmä toteutetaan seuraavasti: opettaja kertoo ja tai näyttää tehtävän sekä antaa yhden tai kaksi arviointikriteeriä joiden pohjalta oppilas arvioi yleensä näköaistin välityksellä suoritustaan. Opettajan tehtävä on opettaa häntä arvioimaan ja keksiä riittävän selkeitä kriteereitä jotta arviointi olisi riittävän konkreettista. Jos arvioinnissa on ongelmia opettaja pyrkii helpottamaan arviointia, mutta ei yleensä arvioi oppilaan puolesta. Itsearviointityylissä toteutuu myös mielenkiintoisella tavalla uusi kasvatussuuntaus konstruktivismi jonka perusidea on keskittyä enemmän oppimiseen kuin opettamiseen. Eli kysymys kuuluisi mieluummin: Miten oppilas oppii paremmin, eikä kuten ennen kysyttiin, miten opettaisin paremmin? Toki on muistettava että kysymykset eivät ole täysin vastakkaisia.

Toinen lähtökohta esittämäni metodin pohjaksi on harrastamani mastersuinti. Koska valmentautuminen tapahtuu lähes aina ilman valmentajaa, on pitänyt kehittää menetelmä oman tekniikan parantamiselle eli kun apua ei ole ollut saatavilla on ollut pakko auttaa itse itseään. Koska olen uinnin asiantuntija, minun on ollut helppo keksiä itselleni kriteerit, joita minun tulee arvioida. Toisaalta minun on ollut helppo havaita kaksi tärkeää seikkaa: uimalasit eivät ole vain suojaamassa silmiäni, vaan voin myöskatsella uimalasieni läpi ja toisaalta kädet, jotka edessäni näen ovat minun omani eli voin ohjailla niiden toimintaa näköaistini avulla.

On aika mielenkiintoista muistaa että 1972 Mynchenin olympialaisissa kukaan ei vielä käyttänyt uimalaseja eikä myöskään Counsilmanin 1977 kirjan uimareilla kenelläkään vielä ollut uimalaseja. Uimalasithan alkoivat ilmeisesti yleistyä 1970 luvun puolivälin maissa. Voisiko olla niin että merkittävimpien uintikirjailijoidemme omat kokemukset vedessä liikkumisesta ovat juuri 60 ja 70 luvulta ja heiltä on siksi jäänyt huomaamatta tässä esitetty näkökulma.

Kolmas lähtökohta tulee monista oppimisteoreettisista tutkimuksista, joiden mukaan näköaisti on erittäin tärkeässä asemassaoppimisen ohjaamisessa ja opitun muistamisessa. Meidänhän on kuitenkin hyväksyttävä se tosiseikka että jotain aistia meidänon käytettävä oppimista ohjatessamme. Uskon vahvasti että näköaistin hyödyntäminen oman tekniikan arvioinnissa ja ohjaamisessaon helpoin ja paras menetelmä. Tähän uskoo myös vahvasti Schmidt, joka on motorisen oppimisen asiantuntija.

Miten se tapahtuu käytännössä?

Yleensä tekniikkaa opetetaan erilaisten harjoitteiden eli drillien avulla. Kun käytetään tätä itsearviointityyliä ja näköaistia,niin ensimmäinen ehto luonnollisesti on että sinun on nähtävä ne raajat joiden liikkeitä aiot kontrolloida. Tämä tarkoittaamonesti sitä että harjoitusta on mukautettava niin että näkeminen mahdollistuu. Toiseksi uimari on opetettava katsomaan omia raajojaan. Kolmanneksi uimari tarvitsee aina kriteerin eli vihjeen tai mallin siitä mitä hän arvioi tai mihin hän omaasuoritustaan vertaa. Tämä onkin ehkä kaikkein tärkein pointti tässä menetelmässä. Valmentajan on mietittävä joka ikätasoonja uimatyyliin omat kriteerit; sellaiset kriteerit, joita uimari pystyy arvioimaan. Kriteereitä ei kerralla kannata antaa kahta enempää. Alussa kannattaa aloittaa yhdestä. Lisäksi on hyvä jos drilliä voi alussa tehdä hitaasti ja kun arviointi hitaassa liikkeessä onnistuu niin voidaan siirtyä nopeampaan. On hyvä muistaa että tarkoitus tietysti pitkällä tähtäimelläon automatisoida oikeat liikkeet ja pystyä suorittamaan uintiliikkeet oikein silloinkin kun niitä ei voi enää visuaalisestiohjata.

Samalla kun uimari oppii arvioimaan omia liikkeitään niin hän toivon mukaan oppii myös paremmin keskittymään tekniikkaharjoituksiin ja suorittaman uintiliikkeensä tietoisemmin eli hän tietää miten ui. Jo Counsilman toivoi aikanaan pariharjoituksia käyttäessään, että uimarit oppisivat ajattelemaan. Toivottavasti tämä menetelmä pystyy samaan sillä loppujen lopuksi vain uimari itse pystyy muuttamaan tekniikkaansa. Valmentaja ei voi tehdä sitä hänen puolestaan.

Erinomaisena rinnakkaisarviointimenetelmänä on hyvä käyttää vetojen määrää allasvälillä tai sitten kehittyneempää SCAT menetelmää.Nämä arvioinnit voivat parhaimmillaan auttaa uimaria vertailemaan ja todentamaan erilaisten tekniikoiden erot.

Valmentajaa tarvitaan vieläkin

On hyvä muistaa, että niin tässä kuin muissakin valmennusmenetelmissä jää valmentajalle silti vielä paljon vastuuta tekniikanarvioimisessa varsinkin kun uidaan maksimaalisella nopeudella. Tällöinhän uimarin tekniikkaan monesti tulee virheitä jotka onhitaimmissa vauhdeissa jo voitettu. Lisäksi on hyvä muistaa että tälläkään menetelmällä kaikkea ei pysty arvioimaan. Pidä siis edelleen mielessä parhaat feel-drillit, pariarvioinnin ja parhaat mielikuvat.
Uskon että tämä menetelmä on hyvä täydennys muiden menetelmien joukossa ja parhaimmillaan opettaa uimarin käyttämään useampiaaistejaan liikkeidensä ohjaamiseen. Jos kaiken edellisen lisäksi uimari oppii ajattelemaan uintitekniikkaansa uidessaan niinsaamme olla todella tyytyväisiä.
Tässä yhteydessä on hyvä muistaa Counsilmanin ajatus (1977): "Too often we do so much for them that they stop using their brains - they stop thinking about their own activities."

Luennon lopussa esitetään video, johon on kerätty drillejä, joissa itsearviointi näköaistin välityksellä on mahdollista. Osa drilleistä on tuttuja ja osa muunneltu tai helpotettu, jotta uimari näkisi paremmin liikuteltavat ruumiinosansa.

Lähdekirjallisuutta:

Counsilman, J. (1968) The science of swimming
Counsilman, J. (1977) Competitive swimming manual for coaches and swimmers
Silvia, C. (1970) Manual and lesson plans for swimming...
Maglischo, E. (1982) Swimming faster
Maglischo, E. (1993) Swimming even faster
Wilke, K. & Madsen Ö. (1986) Coaching the young swimmer
Leonard, J. (1992) Science of coaching swimming
Colwin, C. (1992) Swimming into the 21st century
Colwin, C. (1999) Swimming dynamics
Hannula, D. (1995) Coaching swimming succesfully
Laughlin, T. (1996) Total immersion
Schmidt, R. (1991) Motor learning and performance: from principles to practice
Mosston, M. (1994) Teaching physical education

Page updated 20.09.2017

Opetusaltaalle