Galdhöpiggen 2002 / TH

Haasteena reitti Galdhöpiggenille

Jokainen vuori on haaste. Lähtiessään kiipeämään vuorelle, ei etukäteen tiedä, mitä vastaan tulee. Kartasta näkee tunnistetavat piirteet, mutta vuori itsessään tarjoaa aina pintansa ja yksityiskohtien sekä vaihtelevan sään vuoksi odottamattomia yllätyksiä. Milloin on osattava kääntyä takasin huonoksi muuttuvan sään vuoksi, milloin eteen tulevan, omille taidoille liian vaikean esteen vuoksi. Jokainen vuori on etukäteen tuntematon ja herättää omalla tavallaan myös pelonsekaista kunnioitusta.
Galdhöpiggen ja Glittertinden ovat Pohjoismaiden korkeimmat vuoret. Molemmat sijaitsevat Norjassa Jotunheimin kansallispuistossa, joka on Etelä-Norjassa Bergenin ja Lillehammarin korkeudella. Oslosta matkaa tulee noin 200 kilometriä pohjoisen. Jotunheim muodostuu yhdeksästä jäätiköiden peittämästä tunturista. Kallioperän pohjalta laskettuna korkein on Galdhöpiggen, 2469 metriä, kun taas Glittertindin kallioperän korkeus on 2451 metriä. Tuntureiden korkeusero on pieni ja jos mukaan lasketaan huipun päällä oleva jää- ja lumikerros, vaihtelee Pohjoismaiden korkeimman vuoren asema sään mukaan - kalliopohjaisen Galdhöpiggenin eduksi sitä enemmän, mitä enemmän ilmasto lämpenee. Vuonna 1960 Glittertindenin jää- ja lumipeite oli 30 metriä, mutta nyt enää 18 metriä eli molempien vuorien korkeus on nyt sama. Vastaavasti on madaltunut Ruotsin korkein huippu Kebnekaise, jonka korkeus ennen oli 2117, mutta nyt - Glittertindenin tapaan - 10 metriä vähemmän (2107).
Autolla lähimmäksi Galdhöpiggeniä pääsee Lomin kaupungin eteläpuolella olevasta pienestä Böverdalenin kylästä, josta lähtee pieni hiekkatie Spiterstulenin tunturiasemalle Galdhöpiggenin itäpuolelle. Spiterstulenissa on huonemajoitus- ja leirintäalue. Se sijaitsee 1100 metrin korkeudessa Visdalenin laaksossa. Tunturiasemaa pitää Sulheimin perhe, joka on tarjonnut vaeltajille yösijoja jo vuodesta 1836 alkaen - kuuden sukupolven ajan.

Helposti kavuttavissa

Tunturiaseman opaslehtisen mukaan Norjan korkein vuori, Galdhöpiggen, on 'helposti kavuttavissa matkailijan omin voimin'. Tämä kuulosti hyvältä, sillä olen aina pitänyt periaatteena, että niin pitkälle mennään, kun voi kävellä. Mutta siinä vaiheessa, kun alkaisi kiipeäminen, on parempi kääntyä takaisin. Toiseksi taas jäätiköille ei pidä mennä, ellei ole saanut siihen koulutusta ja hankkinut tarvittavia varusteita sekä kokemusta. Sekä Galdhöpiggenille että Gittertindenille mentäessä ei merkityllä reitillä ole sellaisia jäätiköitä, jotka edellyttäisivät erityisvälineitä ja -taitoja. Mutta turvallisuus edellyttää, että viralliselta reitiltä ei saa poiketa tai eksyä.
Ajoimme vaimoni kanssa Böverdalesta Spiterstuleen menevää yksikaistaista, nousevaa ja pieniä mutkia vuoren rinteellä tekevää hiekkatietä eteenpäin. Viimein puolen tunnin ajon jälkeen saimme eteemme tunturiaseman. Aiempina kesinä olin kavunnut muutamalle vuorelle, jotka ovat korkeudeltaan 1000 – 3000 metriä. Vuorimatkoilla vaimoni oli ollut mukana osin omasta kiinnostuksestaan, osin yhteisestä harrastuksesta. Vastaavasti minä osallistun tanssikursseille...
Oli ilta, vettä satoi taivaan täydeltä ja lämpötila laski neljään asteeseen – oli Juhannusviikko. Radiosta alkoi kuulua laulu 'Niin paljon kuuluu rakkauteen...'.
Emme pystyttäneet telttaa. Sen sijaan otimme huoneen ja majoituimme siihen. Huone oli toivottoman ahdas, mutta kuitenkin miellyttävämpi kuin tilava kuuden hengen telttamme.
Seuraavana aamuna sade jatkui. Mietimme, mitä tehdä. Sade ei juuri houkutellut, mutta vuori sitäkin enemmän. 'Kävellään nyt edes pieni lenkki ja katsotaan, mitä tehdään...' Halusimme myös testata uusien pukujemme sateenkestävyyttä.

Jyrkkä nousu alkurinteellä

Ylitimme pientä vaellussiltaa pitkin tunturiaseman länsipuolisen Visa-joen. Galdhöpiggenille menevä reitti oli merkitty punaisin T-kirjaimin. Merkit jatkuivat joen vartta pohjoiseen, mistä parin sadan metrin jälkeen reitti kääntyi ylös vuorelle. Edessä oli jyrkkä nousu – 600 metriä ylöspäin yhden kilometrin matkalla. Rinteessä polku vei suoraan ylös.
Se ei siis tehnyt sik-sak-kuviota kuten alppipoluilla. Sik-sak-polun nousukulma on pieni ja se on helpoin tapa nousta rinnettä: vaikka matkaa tulee enemmän, se on kevyempää ja taloudellisempaan kuin suoraan ylöspäin rehkiminen. Seurasimme kuitenkin suoraan etenevää polkua ja kirosimme viikinkien jälkeläisiä, jotka näkyvät tehneen polut jääräpäisesti suoraan ylös.
Puolen tunnin kipuamisen jälkeen sää oli edelleen huono, vaikka vettä satoikin nyt vähemmän. Osin vesisade oli myös muuttumassa lumisateeksi, mikä merkitsi lämpötilan laskua lähemmäksi nollaa ja edelleen pakkasasteita. Mutta koska olo oli kuiva ja mieli kuitenkin korkealla, päätimme jatkaa.
Maasto oli vaihtelevaa. Valtaosin se oli kivikkoa ja pientä pensaikkoa, joiden keskellä polut kiemurtelivat. Välillä oli pienehköjä puroja, jotka kuitenkin oli helppo ylittää. Mitä ylemmäksi menimme, sitä suurempia lumialueita ylitimme. Lumialueilla liikkuminen oli helppoa, koska lumi oli yön jäljiltä vielä kovaa eikä se upottanut. Reitti kääntyi 1700 metrin korkeudessa hivenen vasemmalle ja seurasi loivan lumisen notkelman pohjaa kohti länttä. Seuraavan kilometrin aikana nousua tuli 300 metriä. Koko rinne oli lähes yhtämittaista lumikenttää, jonka keskeytti ainoastaan muutama musta kivikko.
Vesi- ja lumisade loppuivat. Väliin tuntui, kuin aurinko yrittäisi ilmaista olemassaolonsa pilvipeitteen takaa. Sää oli paranemassa. Aloin jo huolestua sään kirkastumisesta, sillä minulla ei ollut mukana aurinkolaseja. Auringonpaisteinen jäälakeus ei tässä tilanteessa tuntunut kiinnostavan vesisadetta kovinkaan paljoa enempää. Vaikka auringon ja silmien välissä oli vielä paksu pilvikerros, pyrin enemmän katselemaan vieressä näkyviä kivialueita kun edessä aukeavaa lumikenttää.
Jatkoimme ylöspäin. Kaikki alkoi näyttää siltä, että sää sallisi jopa huipulle asti menemisen. Lisäksi vaimoni jatkoi sitkeästi mukana eikä osoittanut merkkiäkään takaisinkääntymisestä. Se merkitsi, että minäkin jatkaisin tanssikursseja ensi syksynä...

Välihuippujen kautta eteenpäin

Lumikenttä loppui ja edessä oli kivinen harjanne. Se johti kahden matalamman huipun, Svellnosen 2270 metriä ja tunnetun Keilhaus toppenin 2350 metriä, kautta Galdhöpiggenin huipulle. Harjanteelta pohjoisen puoleiselle jäätikölle oli 100 - 200 metrin jyrkänne ja eteläpuolella loiva luminen rinne, joka puolen kilometrin päässä muuttui Svellnosbreanin jäätiköksi.
Harjanteella kahden kilometrin korkeudessa oli leveähkö tasainen paikka, jossa oli helppo pitää taukoa. Istuimme alas ja yritimme pilvien seasta nähdä pohjoiseen, mutta edessämme oleva jyrkänne katosi sumuun. Näkyvyyttä ei juurikaan ollut. Vain sumua. Joimme urheilujuomaa ja söimme suklaata.
Varttitunnin tauon jälkeen jatkoimme nousua kohti edessä vasemmalla näkyvää Svellnosea. Rinne jyrkkeni ja enää ei voinut puhua pelkästä kävelemisestä - alkoi mennä kiipeämisen puolelle.
Jäätikkö ja jyrkänne vaihtoivat puolia. Kivikko nousi kohti Svellnosea niin, että nyt sen eteläpuolella eli vasemmalla oli jyrkänne ja oikella loivemmin laskeutuva Styggebrean-jäätikölle laskeutuva rinne. Harjanteen kivikon leveys vaihteli kahdesta neljään metriin. Varsinainen merkitty reitti kulki kartalla Svellnosen ja Keilhaus toppenin pohjoispuolisia rinteitä pitkin eli käytännössä jäätikön yläosan ylitse. Sumu oli tiheä ja lisäksi alkoi jälleen sataa lunta. Jäätikön yläosa ei houkutellut ja vielä vähemmän lumessa olevan polun kadottaminen sumussa. Kompassisuunnalla reitin etsiminen ensimmäisen huipun takaa jyrkänteen ja jäätikön välistä ei innostanut. Niin päätimme jatkaa raskaampaa reittiä välihuippujen ylitse, vaikka se merkitsikin turhauttavia välihuipuilta alas notkelmiin laskeutumista, mikä lisäsi reitin raskautta. Ylimääräistä kiipeämistä huipuilta laaksoihin laskeutumisten takia jäätikköreittiin verrattuna tuli lähes parisataa metriä.
Keilhaus toppenin ja Galdhöpiggenin huipun välinen rinne oli täysin lumen peitossa. Viimeinen nousu olisi vielä 130 metrin 800 metrin matkalla. Galdhöpiggenin huippu oli kaksiosainen: eteläinen huippu oli nelisenkymmentä varsinaista pohjoista huippua matalampi. Seurasimme lumessa olevaa polkua, joka nousi ensin eteläiselle huipulle ja sieltä edelleen Jotunheimin korkeimmalle kohdalle.

Aurinkoinen alppimaisema

Neljän tunnin ja viidentoista minuutin jälkeen ponnistelumme palkittiin ja saavutimme Galdhöpiggenin huipun sekä sinne rakennetun majan ja sen kulmissa olevat viikinkilaivan lohikäärmeen tapaiset koristeet. Olimme nousseet kohtuullisella vauhdilla rasittamatta itseämme turhia ja lisäksi alempien huippujen ylitse - hyödyntämättä niiden rinteitä - ja siitä huolimatta karttaan merkitty aika oli ylittynyt vain varttitunnilla.
Lumi oli pakkautunut majan ovea vasten niin, että puolet ovesta, sen alaosa, oli kokonaan lumen peitossa. En yrittänytkään avata ovea, vaan siirryin majan pohjoispuolelle ihailemaan pohjoiseen aukeavaa maisemaa. Huomaamattamme pilvet oli väistyneet. Ne olivat hajonneet pieniksi pilviksi ja nousseet yläpuolellemme, osin alapuolellemme, paljastaen Galdhöpiggenin vuoren ja viereiset jäätiköt sekä vuorijonot. Koillisessa avautui Styggebrean, etelässä Svellnosebrean ja lännessä jyrkänteen erottama Storjuvbreanin jäätikkö. Suoraan idässä näkyi vuorijono, jota pitkin olimme kavunneet huipulle. Maisemat olivat alppimaisen hienot.
Vaimoni oli mennyt kokeilemaan huippumajan ovea ja ovi olikin kaksiosainen - sen yläosa oli alppimajan oven tapaan erillinen ja lukitsematon. Se avautui ulospäin ja sen takan sisällä oli valmiiksi asetettuna lattialle tuoli, jonka kautta sisään kömpiminen oli helppoa. Menimme molemmat majaan, joka osoittautui eräänlaiseksi kahvilaksi. Kahvila on kesäisin aurinkoisina päivinä auki, mutta muulloinkin siellä näkyi olevan mahdollista tehdä kauppaan: Galdhöpiggen -paitoja ja merkkejä oli hyllyillä myynnissä, hintalappu vieressä ja pöydällä laatikko, johon maksu tehtiin. Pöydällä oli halukkaiden käytettäväksi myös Galdhöpiggen leimasin - sillä sai halutessaan virallisen leiman huipulla käymisestä.
Kaivoimme eväämme ja keittovälineemme esiin. Otimme ulkoa lunta ja keitimme kaakaot sekä söimme eväitämme. Ulkona paistoi aurinko. Olin huolissani laskeutumisesta ilman aurinkolaseja ja niin aloin tutkia majan hyllyjä tarkemmin. Myyntitiskin takana hyllyllä oli 'unohtuneet tavarat' laatikko ja siinä neljä paria erilaisia aurinkolaseja. Lasipari parin perään kokeilin ne kaikki ja vaimoni avustuksella valitsin niistä parhaiten kasvoihini sopivat - vaimoni mukaan ne olivat jopa tyylikkäät.
Reilun tunnin huipulla olon jälkeen aloitimme laskeutumisen kello kolmelta. Samalla huomasimme, että etelärinteellä käsipuhelin toimi. Ilmeisesti gsm-yhteys tuli Styggebreanin jäätikön ylitse koillisesta Lomin kaupungista. Lähetimme pikaisimmat terveiset Galdhöpiggeniltä maailmalle.
Laskeutuessamme emme pitäneet kiirettä. Aurinko hemmottelee vain harvoin vuoristossa ja silloin kun siihen on mahdollisuus, siitä kannattaa nauttia. Pidimme useita taukoja ja ihailimme korkeita maisemia. Jäätiköt olivat täysin näkyvissä niin vasemmalla kuin oikeallakin puolella ja etenimme niiden välissä alaspäin, osin lumessa, osin kivikossa. Auringonpaisteessa emme enää kiivenneet huippuja pitkin, vaan leikkasimme huiput pohjoispuolelta lumirinnettä pitkin.
Matka alkoi painaa jo jaloissa ja polvet olivat kovilla - jokainen askel oli yritettävä ottaa joustaen vastaan, mutta aina välillä jalka kuitenkin töksähti kovaa maapohjaan. Niin pyrimmekin hyödyntämään lumikentät alaspäin tulessa. Nostamalla vuorotellen jalkoja varovasti ylöspäin ja samalla työntäen niitä eteenpäin saattoi jyrkkää lumirinnettä ikään kuin hiihtää alaspäin. Tämä helpotti ja matka sujui nopeasti.
Viimeinen jyrkkä rinne alkoi 1700 metristä tunturiasemalle 1100 metriin. Siinä oli vielä muutama lumilaikku, mutta niiden alle meni maanalaisia puroja. Ne saattavat aiheuttaa ikävän yllätyksen kulkijan humpsahtaessa lumen läpi veteen, joten kiersimme ne ja etenimme alas kivikkoisia polkuja pitkin. Kuten tavallista väsyneelle kulkijalle rinne ei tuntunut loppuvan ollenkaan. Viimein, kolmen tunnin laskeutumisen ja yhteensä yli kahdeksan tunnin matkan jälkeen olimme Spiterstulenin sillalla. Takanamme massiivisena nousi Galdhöpiggen, jonka taakse auringon ja päivän viimeiset säteet olivat laskeutumassa.

Pitkä jono koululaisia

Galdhöpiggen ei ollut ensimmäinen vuoremme, mutta se on varmasti työläin huippu, jolla olemme käyneet. Pidämme itseämme hyväkuntoisina, sillä liikumme vähintään kolme kertaa viikossa ja joka kerta kolmesta vartista kolmeen tuntiin. Kuntomme ei siis ole huono. Syystä tunsimme itsemme Galdhöpiggenin jälkeen iloisiksi ja ylpeiksikin.
Seuraavana aamuna istuimme aamupalalla Spiterstulenin ravintolassa, läntisen ikkunan ääressä ja ihailimme edessämme näkyvää vuoren rinnettä. Samalla joen ylittävälle sillalle tulee reppuselkäisten jonon pää. Sitä vetää kookas vaalea viikinki. Hänen perässään laskemme olevan 71 kuudesluokkalaista norjalaista koululaista, vaelluskengät jalassa ja reput selässä. Jono on menossa Galdhöpiggenille...
Koululaiset etenevät ihailtavan kurinalaisessa suorassa jonossa. Ja kurin täytyykin olla hyvä ja jokaisen pysyä jonossa paikoillaan. Ja polulla. Jäätiköiden ja jyrkänteiden välillä olevilla kivikoilla on pysyttävä paikoillaan, sillä siksi kapeat etenemisväylät ovat. Jonon lopulla on kolme opettajaa vielä peräpään valvojina.
Jono alkaa nousta rinnettä, mutta ei suinkaan suoraan niin kuin me edellisenä aamuna, vaan loivasti ja edestakaisin rinnettä pujotellen. Ja kun tarkasti katsoo, hahmottaa rinteestä selvän sik- sak-polun, joka kääntöpisteet ovat noin kahden-kolmensadan metrin päässä toisistaan.
Matkaltamme saimme yhden opetuksen, joka tosin ei ollut uusi: Vuorille lähdettäessä on aina varauduttava sään muuttumiseen. Nyt se muuttui eduksemme ja salli meidän nousta huipulle, mutta varusteemme olivat vaillinaiset. Minulta puuttui aurinkolasit ja meiltä molemmilta aurinkovoide. Jatkossa tämän muistamme entistäkin paremmin, koska kärsimme pari päivää arasta ihosta, etenkin kasvojemme oikealla puolella, mitkä pääsääntöisesti olivat laskeutuessamme aurinkoon päin.

TH




Spiterstulen tunturiasema 50 metriä alapuolellamme.





















Visa-joen silta



































Svellnosen huippu on vasemalla ylhäällä. Edessä jyrkänteen alta alkaa Styggebreanin jäätikkö.










































Näkymä Galdhöpiggeniltä lounaaseen.










Galdhöpiggenin huippu näkyi hyvin paluumatkalla.













Kengännauhat kiinni Keillhaustoppenilla.










Svellnosen jyrkännettä.



Reitti Galdhöpiggenille menee vuorten harjanteita pitkin jäätiköiden välissä.