main
The Eurasian Politician - Issue 5 (April 2002)
Antero Leitzinger, 6.3.2002
Suomennos: Anssi Kullberg
Tämän artikkelin tarkoituksena on jäljittää islamilaisen terrorismin juuria, kiinnittäen erityistä huomiota Afganistaniin. Lisähuomiona on arvioitu maailman tiedotusvälineiden käytännöllisiä ja filosofisia ongelmia oikeiden jälkien löytämisessä. Systemaattisista virheistä paljastavissa pikku yksityiskohdissa vakaviin väärinymmärryksiin perustavaa laatua olevissa tosiasioissa ja periaatteissa, voimme sangen helposti oppia, kuinka paljon pinnallisessa tutkimuksessa ja suosituissa myyteissä itse asiassa on "yleistä tietoa". Sen sijaan, että olisivat kriittisiä ja tietoisia aiheen ympärille viritetyistä ansoista, islamistit sen enempää kuin islamofobitkaan eivät ole ymmärtäneet, kuinka heitä manipuloidaan.
Terrorismi ei ole lainkaan niin vaikea käsite kuin joskus väitetään. Se on poliittinen ideologia (ismi) terrorin eli mielivaltaisen, rajoittamattoman ja määrittelemättömän kauhun käytöstä. Jo tämä sulkee ulkopuolelleen tavanomaisen sodankäynnin normaaleja armeijoja ja poliisivoimia vastaan samoin kuin julkisten henkilöiden yksilölliset murhat.
Separatismi tai rikollinen väkivalta sellaisenaan eivät ole välttämättä terrorismia. Kutsuaksemme jotain tekoa terrorismiksi, meidän on aina kysyttävä: Levittääkö tämä todella sokeaa kauhua väestössä? Pommin räjäyttäminen torilla tai siviililentokoneessa merkitsee aikomusta synnyttää yleistä kauhua asiakkaissa ja sivullisissa, koska kuka tahansa voisi olla uhri. Uhrit ovat tyypillisesti nimettömiä ja koko teon idea on aiheuttaa vahinkoa tai uskottava uhka. Poliittisen johtajan murha, kivien heittäminen miehitysjoukkoja vastaan tai vihollisen asemien pommitus julistetun sodan aikana tai sen jälkeen kun käsky antautua on annettu voivat olla tuhoisia ja tappaa viattomia, mutta ne eivät ole terrorismia, kun kenenkään keskiverron "kadunmiehen" ei tarvitse tuntea huolta turvallisuudestaan seuraavana päivänä. Naisten ja lasten ei pitäisi tarvita pelätä, että heitä luultaisiin presidenteiksi, sotilaiksi tai sotilaskohteiksi. Jollakin voi olla huonoa tuuria ja hän voi vahingossa joutua tulilinjalle, mutta jos se olisi terrorismia, joutuisimme kysymään: Miksi? Mikä on kohde?
Terrorismi on harvoin lopullinen päämäärä itsessään, kuten anarkian tai kommunismin uskotaan olevan. Terrorismi on pelkkä menetelmä poliittisten päämäärien ajamiseen. Tämän vuoksi terroristit edustavatkin jotain poliittista ideologiaa. Silloinkin, kun he ovat oikeastaan vain tavallisia rikollisia ja psykopaatteja, terroristit yrittävät löytää teoilleen poliittisen tekosyyn.
Tiedämme, ettei suinkaan jokainen poliittinen liike ole luonut terroristista sirpaleryhmäänsä tai palvellut terrorismin tekosyynä. Oikeastaan terrorismi on toiminut suosikkimenetelmänä ainoastaan sosialismin äärimuodoille – niin internationalistiselle (äärivasemmistolaiselle) kuin kansalliselle (äärioikeistolaiselle) muodolle. Siitä asti, kun Ranskan vallankumouksen jakobiinit ylläpitivät "terrorin valtaa" vuonna 1794, internationalistiset sosialistit (kommunistit) ja kansallissosialistit (fasistit) ovat kummatkin olleet taipuvaisia terrorismin käyttöön.
Terrorismin selkeä määritelmä auttaa tunnistamaan sen ja jäljittämään sitä historiassa. Sille voidaan löytää päivämäärät ja paikat. Tämä tekee terrorismista hyvin todellisen – ja siten myös jotain, mikä voidaan hävittää.
Moderni terrorismi syntyi yhden vuoden kuluessa 1967-1968. Internationalistiset sosialistit (kommunistit) aloittivat tämän muoti-ilmiön kaikkialla maailmassa yhtäaikaisesti, minkä pitäisi saada meidät epäilemään yhteisiä juuria. Kansallissosialistit seurasivat perässä, muuttaen islamilaislähtöiset marxilaiset marxilaislähtöisiksi islamisteiksi.
Toukokuussa vuonna 1967 Juri Andropovista tuli KGB:n johtaja. Venäjän turvallisuuspalvelusta oli kehittynyt valtio neuvostovaltion sisään, mikä tuli selväksi viimeistään, kun Andropov nousi vuonna 1982 myös Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi Leonid Brezhnevin kuoltua. Andropovin valtakaudella, joka oli pidempi kuin kenenkään muun KGB:n johtajan hallitsema, Neuvostoliiton salaiset palvelut tukivat kansainvälistä terrorismia sekä satelliittivaltioiden että marxilaisten "vapautusrintamien" kautta. Andropovin avustajana toimi Brezhnevin lanko Semjon Tsvigun, joka teki itsemurhan vuonna 1979.
Joulukuussa 1967 libanonilainen kristitty Georges Habash, joka oli ollut panarabialainen kansallissosialisti, laajensi kenttäänsä perustamalla PFLP:n, palestiinalaisen organisaation. Vaikka se jo seuraavana vuonna hajosikin osiin, PFLP pysyi palestiinalaisista terroristiryhmistä kaikkein neuvostomielisimpänä, ja sillä oli laajimmat kansainväliset yhteydet. Tämä sai NKP:n keskuskomitean omaksumaan palestiinalaisten asian ohjelmaansa vuonna 1968.
Kesäkuun 2. päivänä 1967 Iranin shaahi Reza Pahlavi kohtasi Länsi-Saksassa väkivaltaisia opiskelijamielenosoituksia. Koko vapaata Eurooppaa riepottelivat toukokuussa 1968 opiskelijamielenosoitukset, jotka Ranskassa yltyivät vallankumouksellisen tilanteen partaalle. Saksassa, Italiassa ja muissa länsimaissa perustettiin lukuisia vasemmistolaisia terroristisoluja. Niiden toiminta saavutti huippunsa vuonna 1977, minkä jälkeen Länsi-Saksan terroristit siirtyivät eläkkeelle kommunistiseen Itä-Saksaan.
Pohjois-Irlannin IRA ja baskien ETA aloittivat terroristitoimintansa vuonna 1968 ja niiden toiminta saavutti huippunsa vuoden 1976 paikkeilla.
Latinalaisessa Amerikassa kommunistinen Kuuba toimi lähteenä vallankumoukselliseen toimintaan monissa maissa. Lokakuussa 1967 Ernesto "Che" Guevara teloitettiin Boliviassa ja hänestä tuli romanttinen idoli teinitytöille. Hänen kuvansa voitiin nähdä nuorten palestiinalaisten kiihkoilijoiden t-paidoissa 34 vuotta myöhemmin. Meksikossa KGB oli osallisena opiskelijamellakoihin heinäkuusta lokakuuhun 1968, olympialaisten jälkeen. Uruguayssa koettiin MLN:n kaupunkisissien toimintaa, joka saavutti huippunsa vuosien 1968 ja 1972 välillä. Argentiina seurasi perässä vuodesta 1970 vuoteen 1975. Kommunistit elättivät paljon toivoa Chilen suhteen, mutta pettyivät katkerasti, kun vuonna 1973 sotilasvallankaappaus tuli väliin.
Kommunistien optimismi olikin 1970-luvun loppuun tultaessa varmuudella hiipumassa kaikkialla maailmassa. Tässä vaiheessa KGB tarvitsi epätoivoisesti mitä tahansa piristettä vallankumouksellisiin mielialoihin. Yllättäen pelastus löytyi Lähi-idästä.
Kerran niin suositut lentokonekaappaukset olivat alkaneet heinäkuussa 1968. Noihin aikoihin Neuvostoliitto, joka oli ensin tukenut Israelin perustamista ja aseistanut sen sotavoimia vuoteen 1950, oli investoinut paljon resursseja palestiinalaisasiaan ja arabisosialismiin.
"Kesään 1968 mennessä Neuvostoliitto oli edennyt pitkälle Egyptin tekemisessä pääasialliseksi tukikohdakseen vaikutusvallan saamiseksi arabimaailmassa." (John Barron: "KGB", New York, 1974, 2. 62.) Egyptistä oli puolestaan 33 vuotta myöhemmin tullut islamilaisten terroristien pääasiallinen tukikohta. Neuvostoliitto oli kuitenkin epäonnistunut Egyptissä. Toukokuussa 1971 Anwar Sadat pyyhki pois suurimman osan KGB:n agenteista. Yhdeksän vuotta myöhemmin hän maksoi tästä hengellään, kun islamistiryhmä salamurhasi hänet. Sadatin rauhanpolitiikka Israelia kohtaan teki KGB:n verkoston jäänteille helpoksi liittoutumisen oikeistolaisen Muslimiveljeskunnan kanssa. Tämä onkin Ayman al-Zawahirin, Al-Qaidan kakkosmiehen, tausta.
Irak oli 1970-luvun puolivälissä Moskovan luotetuin liittolainen muslimimaailmassa (lukuunottamatta Etelä-Jemeniä, joka oli jo virallinen neuvostosatelliitti). Irak oli myös ainoa muodollisesti ei-kommunistinen valtio, jossa KGB lakkautti toimintansa, koska siellä ei näyttänyt olevan tarvetta ohjaukselle. Kun Saddam Hussein oli teloituttanut joitakin irakilaisia kommunisteja toukokuussa 1978, KGB alkoi huolestua, mutta Irakin-Iranin sodan puhkeaminen vuonna 1980 tuli yllätyksenä neuvostodiplomatialle. Jonkin aikaa Neuvostoliitto oli kahden vaiheilla siinä, ketä tukea, mutta kun Yhdysvallat, Egypti ja Saudi-Arabia olivat valinneet Irakin, Neuvostoliitto vaihtoi tukensa Iranille. Tätä seuraten monet Neuvostoliiton sponsoroimat terroristit joutuivat muuttamaan Irakista Iraniin, Syyriaan tai Libanoniin.
Iranista tuli Moskovan lojaalein liittolainen vuonna 1979 tapahtuneen islamilaisen vallankumouksen jälkeen. Moskovan ja Teheranin läheiset suhteet ovat kestäneet yli kaksi vuosikymmentä ja niitä vaalivat edelleen shiialaisen papiston ja turvallisuuspalvelujen islamistit. Kun neuvostojoukot hyökkäsivät Afganistaniin myöhemmin samana vuonna, Teheranissa oli ainoastaan spontaaneja mielenosoituksia, joiden jälkeen Iran on lauhkeasti katsonut sivusta Venäjän toimia naapuruston muslimikansoja vastaan.
Ajatollah Khomeinin läheisimpien kumppanien joukossa oli kommunisteja, jotka olivat sopivasti valinneet voittoisan islamilaisen liikkeen. Mostafa Khamran oli opiskellut Kaliforniassa ja Egyptissä ennen kuin hän perusti "punaisten shiialaisten" salaseuran. Hänen oppilaisiinsa lukeutuivat myöhempi ulkoministeri Ibrahim Yazdi, öljyministeri Mohammed Gharrazi sekä Berkeleyn yliopistossa Khamranin opiskelutoverina ollut libanonilainen Hussein Shaikh al-Islam, joka johti Yhdysvaltain Teheranin-lähetystön valtausta. Valtaus, joka sattui vähän ennen Neuvostoliiton hyökkäystä Afganistaniin, kohdisti iranilaisen radikalismin antiamerikkalaisuudeksi. (Amir Taheri: "Holy Terror", Bethesda, 1987, s. 78 ja 139-140.)
Karabahin konfliktissa Khomeini tuki kristittyjä armenialaisia, joiden terroristijärjestö ASALA oli toiminut Iranissa jo vuoden 1984 lopulla ennen kuin se palasi Libanoniin. (Taheri, s. 112 ja 278.) ASALA:n terroristit aktivoitiin azerbaidzhanilaisia muslimeja vastaan vuonna 1987. ASALA:n oli alun perin perustanut PFLP:n entinen irakilaisjäsen "Hagop Hagopian", ja ASALA:lla ja PFLP:llä olikin yhteiset koulutusleirit Libanonissa vuodesta 1977 vuoteen 1982. ASALA:n siirtyminen Irakin ja PFLP:n suojeluksesta Iranin ja Libanonin (oikeastaan Syyrian) holhoukseen tapahtui samanaikaisesti, kun Neuvostoliiton tuki siirtyi Irakilta Iranille näiden välisessä sodassa. (Patrick Seale: "Abu Nidal – Der Händler des Todes", Gütersloh, 1992, s. 337-338.)
Azerbaidzhanin nykyinen presidentti, entinen puoluejohtaja ja KGB:n kenraali Heidar Alijev oli Lähi-idän ekspertti, joka oli pian vakuuttanut politbyroon siitä, että Neuvostoliiton tulisi tukea Khomeinia. (Taheri, s. 218.) Tämä päätös synnytti pysyvän jakolinjan Iranin kommunistipuolueen (Tudeh) sisään, koska Moskova käski puolueen tukea Khomeinia, vaikka joillakin iranilaiskommunisteilla oli asiasta eriävä käsitys.
Iranin "islamilainen vallankumous" inspiroi turhautuneita arabivasemmistolaisia. Emmanuel Sivanin mukaan arabimaailma oli demoralisoitunut vuoden 1973 sodan myötä, epäonnistuttuaan hyödyntämään tarpeeksi öljykriisiä ja Libanonin sisällissodan (1975-1976) myötä. (Emmanuel Sivan: "Radical Islam, Modern Theology and Modern Politics", Binghampton, 1985, s. 161-168.) Jopa kristityt marxilaiset, kuten Jérôme Shahin, tulivat siihen johtopäätökseen, ettei arabisosialismi sen enempää kuin panarabialainen yhtenäisyyskään voinut inspiroida arabien "massoja", vaan ainoastaan islam. Toinen marxilainen, Anwar Abdelmalek, ajoi "poliittista islamia" ja luonnehti Khomeinia "määritelmällisesti progressiiviseksi", koska islamistinen perintö oli myötäsyntyisesti amerikkalaisvastaista. "Abdelmalekin-Shahinin syndrooma" toi äkkiä toivoa vieraantuneille vasemmistointellektuelleille, mukaanlukien algerialaisille, entisille FNL:n johtajille, kuten Bou-Ali (1983) ja Ahmed Ben Bella (1984), jotka olivat saaneet Leninin kunniamerkit 21 vuotta aiemmin. (Taheri, s. 192-193 ja 296.)
Tämä kääntyminen marxilaisuudesta islamiin ei ollut sen suurempi hengellinen ongelma kuin perinteisesti syvän roomalaiskatolisten kansallismielisten järjestöjen kuten IRA:n ja ETA:n kääntyminen marxilaisiksi terroristijärjestöiksi 1960-luvulla. Saksan Wehrsportsgruppen oikeistoterroristeillakaan ei ollut mitään ongelmia saada koulutuksensa vuonna 1981 Libanonin palestiinalaisilta vasemmistoryhmiltä. (Neue Zürcher Zeitung, 8.1.1985.)
Venäjällä on provokaation poliittisessa taiteessa pitkät perinteet, jotka ulottuvat kauas tsaarinajalle. Tsaarin salainen poliisi menetti lopulta oman provokaattorien (agents provocateurs) verkostonsa jäljet, kun provokaattorit menestyksellisesti soluttautuivat ja sulautuivat oppositiopuolueisiin antautuen niin hirveisiin rikoksiin, että yhtä hyvin kuin poliiseja vallankumouksellisen valepuvussa, he olisivat voineet olla vallankumouksellisia poliisin valepuvussa. Neuvostoliiton salaiset palvelut omaksuivat provokaatioiden käytön ja harjoittivat sitä laajalti "etnisten konfliktien" lietsomiseen Keski-Aasiassa ja Kaukasiassa vuosina 1987-1993. (Ks. kirjoittajan toimittama teos: "Caucasus and the Unholy Alliance", Vantaa, 1997.)
Provokaatioita käytettiin tehokkaasti myös Neuvostoliiton hyökätessä Afganistaniin. Tämän on hiljattain (helmikuussa 2002) paljastanut vuosina 1956-1984 KGB:n upseerina toiminut Vasili Mitrohin, joka laati salaisen raportin vuonna 1987 ja loikkasi Britanniaan vuonna 1992. Mitrohin kuvailee "väärän lipun" (false flag) operaatioita, joissa "Neuvostoliiton kouluttamat afgaanisissiyksiköt esiintyivät CIA:n tukemina neuvostovastaisina mudzhaheddin-kapinallisina [islamilaisina vapaustaistelijoina] luodakseen sekaannusta ja syrjäyttääkseen aidot kapinalliset". Tammikuussa 1983 Afganistanissa toimi 86 tällaista "väärän lipun" joukkiota, jotka oli kouluttanut KGB:n upseeri V. Kikot KGB:n S-direktoraatin osastolta 8. Kikot siirtyi myöhemmin Kuubaan ja hänellä oli aiempaa kokemusta palestiinalaisterroristien ohjauksesta. KGB oli soluttanut myös yli 200 agenttia Pakistaniin ja yli 110 agenttia Iraniin. (Washington Post, 24.2.2002; International Herald Tribune, 25.2.2002.)
Afgaanivapaustaistelijat tunnistivat Gulbuddin Hekmatyarin KGB:n provokaattoriksi jo vuonna 1985. Kaksi kolmannesta afgaanisissien sisäisistä konflikteista aiheutui KGB:n provokaatioista. (Henry S. Bradsher: "Afghanistan and the Soviet Union", Durham, 1985, s. 295; "Afghanistan – The Great Game Revisited", Lanham, 1987, s. 203-227 ja 395.) Tämän ei olisi pitänyt olla mikään yllätys, sillä Hekmatyarin kerrottiin viettäneen neljä vuotta Afganistanin kommunistipuolueessa (PDPA) ennen ryhtymistään "vannoutuneeksi" muslimiksi. (http://www.afghan-web.com/bios/today/ghekmatyar.html) Jopa afganistanilainen vasemmistolainen feministiryhmä syyttää Hekmatyaria osallisuudesta KGB:n suorittamaan salamurhaan vuonna 1985. (http://www.geocities.com/Wellesley/3340/rawa.html)
Vaikka Hekmatyar oli sunnimuslimi (samoin kuin Talibanin johtaja myöhemmin), hän piti Irania mallinaan ja pakeni sittemmin Iraniin, jossa hän osoitti myötätuntoaan Talibanille, kunnes hän oli pakotettu katoamaan Teheranista helmikuussa 2002. On suuri mysteeri, jota monet Afganistanin sotia seuranneet länsimaiset tutkijat ja toimittajat ovat sittemmin ihmetelleet, kuinka pahamaineisen amerikkalaisvastaisesta Hekmatyarista tuli maineestaan ja terroristisympatioistaan huolimatta Pakistanin tiedustelupalvelun ISI:n suosikki aina vuoteen 1993, ja siten myös Yhdysvaltain afgaanisisseille suunnatun asetuen suurin vastaanottaja 1980-luvun puolivälissä. Monia selityksiä, mukaanlukien KGB:n soluttautumista CIA:han (tai pikemminkin ISI:hin), ovat tarjonneet mm. George Arney ("Afghanistan", London 1990, p. 160-161) ja ABC Newsin toimittaja John K. Cooley ("Unholy Wars – Afghanistan, America and International Terrorism", Padstow 1999). Kuten CNN:n toimittaja Richard Mackenzie on sanonut, Hekmatyar "saavutti pahamaineisuutta Afganistanissa tappamalla enemmän muita mudzhahidejä kuin kommunisteja".
Vaikka amerikkalaisten osuutta Afganistanin sotaan on liioiteltu, tämä heittää tummia varjoja CIA:n uskottavuuden ylle. Britit olivat kriittisiä CIA:n politiikkaa kohtaan, ja myös paljon tehokkaampia toimittamaan Stinger-ohjuksia legendaariselle komentajalle Ahmad Shah Massoudille, joka käytti niitä karkottamaan venäläiset. Hekmatyar sen sijaan myi Stingerinsä Iraniin vuonna 1987. (Cooley, s. 92 ja 173.)
Venäjän asetuki kommunistiarmeijalle ylitti kaiken ulkomaisen avun sisseille. Rubin Barnettin mukaan vuodesta 1986 vuoteen 1990 Yhdysvallat lähetti aseita noin 5 miljardin dollarin edestä, kun taas Neuvostoliitto toimitti arsenaalia arviolta 5,7 miljardin dollarin verran. (Rubin Barnett: "The Fragmentation of Afghanistan", New Haven, 1995, s. 179, Reuters 1.4.2001.) Yhdysvallat on saattanut käyttää vielä 3 miljardia dollaria lisää ja Saudi-Arabia 2 miljardia dollaria vuosina 1991-1992. ("The Middle East", June 1993.) Tätä kuitenkin enemmän kuin tasoitti Venäjän 4 miljardin dollarin edestä vuosittain toimittamat aselastit (20-30 lentoa päivässä), jotka jatkuivat ainakin vuoteen 1991. (Khabir Ahmad: "Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin Tiedonantoja ja katsauksia" 3/2001.)
Eri lähteiden esittämien lukujen välillä on ristiriitaisuuksia, mutta mitä tahansa syitä Yhdysvalloilla olikaan tuhlata rahansa Hekmatyariin, Venäjän perintö afgaanikommunisteille pitkitti mitä tuhoisinta sisällissotaa Neuvostoliiton virallisen hajoamisen ja Kabulin sortumisen jälkeenkin.
Afgaanikommunisteilla on takinkääntämisessä laaja historia – tai takin kääntämisen sijaan voitaisiin puhua partojen kasvattamisesta ja "mullan" tittelin omaksumisesta yhdistettynä tekaistuun nimeen. Neuvostoliiton hyökkäyksen jälkeen kommunistit olivat jakautuneina kolmeen ryhmittymään:
Talibanin perustaja, "mulla" Omar (jolla ei ole paljoakaan uskonnollista koulutusta), oli aikoinaan "mulla Borjanin" aseveli "Vallankumouksellisessa islamilaisessa liikkeessä", ennen kuin he yhdessä perustivat uuden puolueensa syksyyn 1994 tultaessa. Heidän ansionsa vastarintaliikkeessä olivat olleet marginaalisia verrattuina Massoudiin. Sama pätee myös Usama bin Ladiniin, joka saapui Pakistaniin vuoteen 1984 mennessä ja on saattanut osallistua yhteen taisteluun, vaikkakin kehuskeli nuorille ihailijoilleen olevansa sotaveteraani. CIA:n asiamiehen Milton Beardenin mukaan bin Ladin osallistui taisteluun keväällä 1987, mutta Yossef Bodanskyn mukaan pariin kahakkaan vuosina 1986 ja 1989.
Itse asiassa kun arabituen palestiinalainen organisaattori Abdullah Azzam halusi lähettää vapaaehtoisia, rahaa ja aseita Massoudin tueksi, bin Ladin murhautti opettajansa Azzamin syksyllä 1989, kaappasi tämän organisaation (Al-Qaida), lähetti vapaaehtoiset takaisin kotiin (Kabulia ei oltu vapautettu kuten ei muutakaan Keski-Aasiaa) ja jätti loput Hekmatyarille. Bin Ladin itse jätti tukikohtansa pakistanilaisessa rintamakaupungissa Peshawarissa ja lähti vuonna 1991 selittämättömällä paniikilla (kertoen, että Saudi-Arabia oli palkannut ISI:n tappamaan hänet). Tuolloin kommunistit olivat edelleen vallassa Kabulissa ja asiat alkoivat vasta liikahtaa eteenpäin Neuvostoliiton Keski-Aasiassa. Mitä ilmeisimmin bin Ladinilla ei ollut mitään intressejä epävakauttaa Venäjän etupiiriä, ja päin vastoin hän halusi suunnata arabiseikkailijoiden toiminnan amerikkalaismielisiä hallituksia vastaan.
Afganistanin sodan aikana alueella oleilleista arabeista oli ollut hyvin vähän hyötyä (afgaanit inhosivat heitä uskonnollisen kiihkoilun, perinteiden kunnioittamattomuuden ja kehuskelutaipumusten vuoksi), ja he vain teeskentelivät olevansa kiinnostuneita Afganistanista, vaikka heidän Peshawarissa oleilunsa varsinainen syy oli piilottelu kotimaidensa poliiseilta. Useimmat heistä olivat maanpakoon joutuneita egyptiläisiä, mutta jotkut toiset arabimaat dumppasivat tänne tavallisia rikollisia. Hekmatyar käytti heitä myöhemmin tukemaan KGB:n kenraali Heidar Alijevin vallankaappausta ja venäläisten rahoittamia lezgiterroristeja Azerbaidzhanissa vuosina 1993-1994. (Cooley, s. 178-179.)
Bin Ladin palasi Afganistaniin vasta, kun hän tarvitsi itse pakopaikkaa. Hänet kutsui Hekmatyar vuonna 1996 ja pian bin Ladin havaitsi, että tällä välin kaikki hänen terroristikumppaninsa olivat loikanneet – kommunistikenraalien ohella – itsensä mullaksi nimittäneen Omarin leiriin. Bin Ladin liittyi joukon jatkoksi.
Neuvostoliiton hajottua Venäjä teeskenteli ystävyyttä Burhanuddin Rabbanin laillisen afgaanihallituksen (1992-2001) kanssa, kun taas Afganistanin "entiset" kommunistikenraalit (seitsemän yhdestätoista) palvelivat Hekmatyaria, Dostumin ollessa tärkein poikkeus. Peshawarin yliopiston professori Azmat Hayat Khanin mukaan kommunistiarmeija jaettiin tarkoituksellisesti aikomuksena jatkaa epävakautta ja säilyttää heidän puoluesuhteensa ja rakenteensa tulevaa käyttöä varten. (Azmat Hayat Khan: "Central Asia", 31/1992, s. 62.) Joskus Taliban oli kuitenkin entisiä kommunistejaan kohtaan epäileväinen, ja useita heistä puhdistettiin syyskuussa 1998, kun kolme kenraalia, 22 upseeria ja 30 muuta henkilöä pidätettiin osallisuudesta kommunistiseen salaliittoon. (Radio Russia, 27.9.1998.)
Kun Rabbanin puolustusministeri Massoud, KGB:n arkkivihollinen, oli vastoin kaikkia odotuksia vähällä palauttaa rauhan Afganistaniin vuoteen 1995 tultaessa, Venäjä alkoi tukea uutta kapinaliikettä, Talibania. Rahaa, aseita ja teknologista osaamista ei kanavoitu Talibanille ainoastaan yllämainittujen agenttien kautta, vaan myös suoraan lentoteitse Venäjältä, ja luultavasti myös maateitse Turkmenistanin kautta. Tämä alkoi jo ennen Usama bin Ladinin paluuta ja bin Ladin – Hekmatyaria lähellä olleiden egyptiläisten yhteyksiensä kautta – pysyi uskollisena Venäjän intresseille.
Ennen kaikkea Venäjä oli huolissaan entisen neuvostotasavallan Tadzhikistanin tulevaisuudesta. Tadzhikistan oli nauttinut lyhyestä demokratian jaksosta samaan aikaan, kun Rabbani ja Massoud, jotka hekin ovat molemmat etnisiä tadzhikkeja, palauttivat järjestystä Kabuliin. Venäjän armeija palautti entiset kommunistit valtaan Tadzhikistanissa, soti verisen sisällissodan ja alkoi painostaa Afganistanin hallitusta, ettei se sallisi tadzhikkisissien käyttää maaperäänsä.
Toiseksi, Saparmurat Nijazov, Turkmenistanin kommunistijohtaja, teki marraskuussa 1994 aloitteen hankkeesta rakentaa öljy- ja maakaasuputket Afganistanin läpi Pakistaniin. (Guardian, 3.10.1995.) Hanketta lähti edistämään mahtava venäläinen Gazprom-yhtiö, jonka entinen johtaja Viktor Tshernomyrdin on Gazpromin osakkeenomistajana yksi maailman rikkaimmista miehistä ja sattui olemaan Venäjän pääministerinä vuosina 1993-1998. Öljyputkihankkeen tämä pää on saanut osakseen vain vähän huomiota läntisissä tiedotusvälineissä, kun taas toinen pää on herättänyt paljon spekulointia siitä asti, kun kalifornialainen öljy-yhtiö Unocal ja saudiarabialainen Delta Oil lokakuussa 1995 kiinnostuivat hankkeesta. Alun perin myös argentiinalainen öljy-yhtiö Bridas oli mukana, mutta koska se olisi halunnut reitin kulkevan mieluummin Iranin läpi, se pudotettiin hankkeesta. (Der Spiegel 1/2002.)
Gazprom onnistui saamaan Unocalin allekirjoittamaan sopimuksen 13. elokuuta 1996. Tästä tuli poliittinen ongelma Yhdysvalloille ja lopulta Unocal peruuttikin sopimuksen. Sen sijaan Turkmenistanin hallitus sen enempää kuin venäläinen kaasujätti Gazpromkaan ei kärsinyt huonosta julkisuuskuvasta. Ne eivät kohdanneet mitään poliittista vastustusta jatkaessaan neuvotteluja Talibanin kanssa. (International Press Service 30.4.1999; AsiaPulse via COMTEX 31.10.2000) Nijazov pani henkilökohtaisesti syrjään lupaavan vaihtoehdon, amerikkalaisten sponsoroiman Transkaspian kaasuputkihankkeen, joka olisi vienyt Turkmenistanin maakaasua Turkkiin. (The Monitor 4.1.2001)
Kun Nijazovilla ja Tshernomyrdinillä oli henkilökohtaisia taloudellisia intressejä tukea Talibania, Yhdysvaltain varapresidentti Al Gore allekirjoitti surullisenkuuluisan Yhdysvaltain ja Venäjän välisen asesopimuksen vuonna 1995, tehden Venäjän kohdalla poikkeuksen pakotteista, vaikka Venäjä myisi aseita Iraniin. Tämä salainen sopimus rikkoi Yhdysvaltain kongressin vuonna 1992 laatimaa sääntöä. Goren selitys oli, että Venäjä oli luvannut olla myymättä ydinaseteknologiaa ja lopettaa asetoimitukset Iraniin vuoden 1999 loppuun mennessä. Näin ei tietenkään koskaan tapahtunut ja kun epäonnistunut sopimus vuoti The New York Times -lehdelle lokakuussa 2000, Venäjä julisti, ettei sillä ollut aikeita pitää sopimusta muutenkaan. (Reuters, 31.10.2000 ja 22.11.2000.) Tapaus osoittaa, kuinka syvästi Tshernomyrdin oli sotkeutunut liiketoimiin ääri-islamilaisten kanssa ja kuinka Venäjä onnistui saamaan Bill Clintonin hallinnon osallistumaan hämäriin sopimuksiin vastoin Amerikan kansan etuja. Liikkui myös huhuja luvatuista myönnytyksistä öljyputkihankkeissa ja taloudellisesta tuesta Goren presidenttikampanjalle. Goren tappio vaaleissa marraskuussa 2000 oli tuhoisa yllätys Venäjän poliittiselle järjestelmälle.
Kolmanneksi, KGB:n upseeri Viktor But (Victor Bout) lennätti aseita Talibanille vuoteen 2001 asti. Tämän liikeyrityksen alku olisi pysynyt tuntemattomana ellei olisi havaittu venäläistä lentokonetta Kandaharin lentokentällä. Butin selitysten mukaan asekuljetus olisi alun perin ollut tarkoitettu hallitukselle Kabulissa, mutta MiG-21 olisi pakottanut koneen laskeutumaan Kandahariin 6. elokuuta 1995. Tämä tapahtui täsmälleen samaan aikaan, kun Taliban oli ollut luhistumaisillaan. Nopean katastrofin asemesta tässä kriittisessä vaiheessa Taliban saikin massiivisen vahvistuksen ja voimistuneena se kääntyi hyökkäykseen, vallaten Heratin kaupungin 5. syyskuuta. Venäläislentäjiä pidettiin panttivankeina Kandaharissa seuraavan elokuun 16. päivään saakka, jolloin he ihmeellisesti pakenivat ja Venäjän presidentti palkitsi heidät kunniamerkein. Pian tämän jälkeen syyskuussa 1996 hyvin aseistettu Taliban eteni aina Kabuliin saakka.
Viktor But syntyi vuonna 1967, luultavasti Smolenskissa. Hän on käyttänyt myös nimiä Viktor Bulakin ja Vadim Aminov. Hänellä on ainakin viisi passia: kaksi venäläistä, yksi ukrainalainen ja luultavasti yksi tadzhikistanilainen ja yksi uzbekistanilainen. (Guardian, 23.12.2000.) Hän toimi Neuvostoliiton ilmavoimain navigaattorina ja valmistui Moskovan "Ulkomaisten kielten sotilasinstituutista". Vuoteen 1991 mennessä Butilla oli ura KGB:ssä, jossa häntä avusti appiukko, joka ei ollut kukaan vähempi kuin artikkelin alussa mainittu Brezhnevin perheen jäsen Semjon Tsvigun. (Guardian, 23.12.2000.)
Neuvostoliiton hajottua But palveli YK-joukoissa Angolassa. (Sunday Telegraph, 22.7.2001.) Hänellä on yhä Johannesburgissa talo, joka nyt toimii bordellina. Vuonna 1995 But ilmestyi Belgiaan lentokuljetusyhtiön omistajana. Asekauppias But lennätti aseita Afganistaniin ja vuoden 1997 jälkeen Itä-Kongoon (Zaireen), Ruandaan, Burundiin ja Ugandaan sekä vuodesta 1998 Liberiaan ja Sierra Leoneen. Kohteina ovat saattaneet olla myös Bosnia, Serbia, Irak, Eritrea tai Georgia (loppukäyttäjät ovat usein tuntemattomia), Peru sekä Sri Lankan tamilitiikerit. (Jane’s Intelligence Review, February 2002; The Washington Monthly 1/2002.)
Butin kumppaneina Afganistanissa olivat Neuvostoliiton kouluttamat Talibanin ilmavoimain kenraalit. Päästäkseen lähemmäs Afganistania But muutti vuonna 1997 Yhdistyneisiin Arabiemiirikuntiin. Kun YK:n sanktiot pakottivat Arabiemiraatit tarkastamaan kaiken Afganistaniin menevän lastin, Bill Clintonin hallinto teki tammikuussa 2001 viimeisen suuren palveluksensa ystävällismieliseksi uskotulle Venäjälle sallimalla, että Venäjälle rekisteröidyt kuljettajat olisivat poikkeus – niitä ei tarkastettaisi. (Los Angeles Times, 20.1.2002.) Clintonin Venäjä-asiantuntijalle Strobe Talbottille venäläiset olivat aina olleet kaikkien epäilysten yläpuolella islamilaisen terrorismin sponsoreina. Jälleen kerran brittitiedustelu MI6:tta tarvittiin kääntämään CIA:n huomio oikeaan suuntaan. (Sunday Times, 17.2.2002.)
Venäjän disinformaatio leimasi Talibanin Pakistanin asiakkaaksi, vaikka jotkut tarkkailijat olivat havainneet jo vuonna 1997, että Pakistanin ISI:llä oli yllättävän vähän vaikutusta Talibaniin. Vaikka Taliban olisikin ollut osittain Benazir Bhutton hallituksen (1993-1996) sisäministerin Nasirullah Babarin luomus, talibit olivat hyvin pian vapauttaneet itsensä kaikesta kiitollisuudesta ja riippuvuudesta ISI:tä kohtaan. Kesäkuussa 2001 Peshawarista lähetetty Pakistanin tiedustelupalvelun paljastama fax-viesti kuvasi Viktor Butin roolia Talibanin elämänlankana. Asekuljetukset nimellä "kalaa Tansaniasta" piti toimittaa joko maata myöten Turkmenistanin kautta tai ilmateitse Uzbekistaniin tai Turkmenistaniin lentävillä koneilla, joita lensivät luotettavat armenialaiset lentäjät ja jotka tekisivät näennäisiä huoltolaskeutumisia Afganistaniin. (The Washington Times 11.11.2001.)
Butilla on 250-300 työntekijää, luultavasti enimmäkseen venäläisiä, ukrainalaisia ja armenialaisia. Venäläislehti Komsomolskaja Pravdan mukaan Butin aseiden tärkein alkuperä on Transdnestria, Venäjän armeijan Moldovalta miehittämä maakaistale Moldovan ja Ukrainan välissä, jota hallitsevat neuvostonostalgiset kommunistit. (BBC, 27.2.2002.) Samasta paikasta ovat löytäneet turvapaikan myös turkkilaisen PKK:n terroristit. Jane’s Intelligence Review kirjoitti helmikuussa 2002, että "Ukrainaan yhteyksiä omaavat pakistanilaiset salakuljettajat" olivat toimittaneet mahdollisesti jopa 200 Al-Qaidan militanttia Ukrainaan. Nämä "pakistanilaiset salakuljettajat" ovat kuitenkin Butin henkilökuntaa ja militanttien todennäköinen päämäärä on Transdnestria.
Viktor But itse omistaa Moskovassa viisikerroksisen talon, jossa hän esiintyi radiostudiossa julistaen syyttömyyttään. Vähän tätä ennen Venäjän Interpolin upseeri oli vielä väittänyt, että heikäläiset olivat etsineet Butia jo vuosia ja että saattoivat taata, ettei But ollut Venäjällä! (Los Angeles Times, 26.2.2002.) Butin veljellä on puolestaan talo Islamabadissa. (The Washington Post 26.2.2002.)
Helmikuun 28. päivänä 2002 Interpolin Venäjän-toimiston päällikkö julisti ylpeästi, että neljän vuoden tutkimusten jälkeen Venäjän lainvalvontaviranomaiset voivat vakuuttaa, ettei But ollut missään Venäjällä. Samaan aikaan But kuitenkin esiintyi moskovalaisen Ekho Moskvyn radio-ohjelmassa, sanoen, että hän oli asunut koko ajan Moskovassa. Hän vältteli kysymyksiä väittämällä, että oli liikemies, että häntä kadehdittiin ja tämän vuoksi amerikkalaiset vainosivat häntä; että hänellä ei ollut mitään siteitä Venäjän tiedustelupalveluun, että hän oli vuodesta 1992 alkaen ollut mukana vain ilmakuljetusalalla eikä koskaan ollut osallistunut "asekauppaan sellaisenaan". Loppujen lopuksi, "mitä tarkoitetaan ’asekaupalla’?" But kysyi. Hän toisteli yleisiä väitteitä, että "amerikkalaiset auttoivat vahvistamaan Talibania ja kontrolloimaan sitä Pakistanin kautta". (The New York Times 1.3.2002.)
Samana yönä Venäjän sisäministeriön tiedottaja selitti, että poliisi ei enää etsisi Butia pidättääkseen tämän, koska ei ollut mitään todisteita väärinkäytöksistä. (The Los Angeles Times 1.3.2002.)
Joitain vuosia sitten Strobe Talbott oli ylpeillyt suurilla odotuksilla, koska FBI:n oli sallittu kouluttaa venäläiskollegoita Moskovassa taistelemaan terrorismia vastaan. Venäläiskollegat eivät kuitenkaan ole ainoastaan jättäneet tutkimatta syyskuun 1999 pommeja, joista syytettiin kollektiivisesti tshetsheenejä, vaikka on sittemmin käynyt yhä ilmeisemmäksi, että pommi-iskut teki FSB, vaan sekä FBI että venäläiskollegat ovat myös osoittautuneet ilmeisen kyvyttömiksi jäljittämään edes hyvin tunnettuja venäläisiä "kuoleman kauppiaita" Moskovassa, vaikka heistä on kansainvälinen etsintäkuulutus.
Asiassa saattaa myös sittenkin olla tshetsheeniyhteys, vaikkakaan tuskin sellainen, jota Interpol haluaisi etsiä: Neuvosto-Tshetshenian entinen kommunistijohtaja ja Venäjän miehityshallinnon presidentti (1995-1996) Doku Zavgajev nimitettiin Venäjän suurlähettilääksi Tansaniaan vähän ennen kuin Usama bin Ladinin kumppanit räjäyttivät Yhdysvaltain suurlähetystöjä Tansaniassa ja Keniassa. Myös PKK:n johtajan Abdullah "Apo" Öcalanin päätös lentää Itä-Afrikkaan helmikuussa 1999 voitaisiin lisätä mielenkiintoisten yhteensattumien luetteloon.
Meidän on myös syytä muistella Jevgeni Primakovin uraa: Hän toimi KGB:n asiamiehenä Egyptissä 1960-luvulla, uudelleenjärjestellyn ulkomaantiedustelupalvelu SVR:n johtajana vuosina 1991-1996, Venäjän ulkoministerinä vuosina 1996-1998 ja pääministerinä vuosina 1998-1999. [Vuonna 2001 hänet nimettiin Venäjän suurlähettilääksi Ukrainaan ja hän toimii myös Transdnestrian "valvojana". AKK huom.]
Tässä artikkelissa on käytetty englanninkielisten tiedotusvälineiden tunnetuiksi tekemiä nimien kirjoitusasuja, vaikkakin ne usein ovat virheellisiä ja häiritseviä. [Lyhennetty suomennoksen kannalta irrelevantteja seikkoja.] Translitterointi voisi olla vain akateeminen pikkujuttu, ellei se paljastaisi kuinka pinnallisesti tutkijat ja tiedotusvälineet oikeastaan käsittelevät islamilaista maailmaa. Viime syksystä alkanut äkillinen kiinnostus Afganistania kohtaan ei tuottanut laaja-alaista ja syvällistä raportointia. Sen sijaan tiedotusvälineet toistivat toinen toistensa virheitä ja loivat myyttejä. Sallikaa minun aloittaa eräistä kaikkein triviaaleimmista esimerkeistä:
Kun Talibanin-vastainen komentaja Abdul Haq (Abdulhaq) surmattiin, koko maailma sai kuulla "herra Haqista". Tietääkseni yksikään televisioasema tai sanomalehti ei kiinnittänyt huomiota siihen yksityiskohtaan, että mainitun komentajan veli tunnettiin nimellä Abdul Qadir (Abdulqadir), eli "herra Qadir", vai pitäisikö sanoa "Abdulin veljekset"? Minulla ei ollut mitään syytä epäillä tämän Abdul Haqin kuolemaan liittyvän uutisen oikeellisuutta sinänsä, mutta se pani minut ihmettelemään, kuinka paljon oikeastaan tiedämme ja välitämme Afganistanin poliittisista johtajista. Jos emme kiinnitä huomiotamme edes siihen, miten kutsumme heitä, vaikka heidän nimiään toistetaan jatkuvasti, kuinka voisimme havaita helppouden, jolla pitkään kateissa olleet kommunistikenraalit ilmaantuvat uudelleen "Talibanin mulla Mohammed X:n" nimellä? Sadat länsimaiset toimittajat viettivät viikkokausia Afganistanissa ja Pakistanissa odotellen jotain toimintaa, mutta kukaan heistä ei vaivautunut tarjoamaan tärkeimpien näyttelijöiden elämäkertoja. Yksikään lehti ei viitannut Stéphane Allix’n erinomaiseen artikkeliin Le Monde diplomatiquessa tammikuussa 1997, Anthony Davisin artikkeliin, jonka Reuters julkaisi 1.8.1997, tai Stephen Engelbergin hienosti tiivistämään Usama bin Ladinin elämäkertaan The New York Timesissa 14.1.2001, tai Rohan Gunaratnan kirjoittamaan bin Ladinin elämäkertaan Jane’s Intelligence Review’ssä elokuussa 2001.
Yhdelläkään länsimaisella toimittajalla ei näyttänyt olleen aikaa lukea kenraaliluutnantti Kamal Matinuddinin yksityiskohtaista Talibanista ja sen taustasta kertovaa kirjaa, joka oli helposti saatavilla englanninkielisissä kirjakaupoissa Islamabadissa. Sen sijaan joka journalisti viittasi pakistanilaisen oppositiotoimittaja Ahmed Rashidin varsin pinnallisiin kirjoituksiin, ja häntä alettiin yhtäkkiä ylistää kaikkein tärkeimpänä asiantuntijana. Suomen ulkoministeri, vasemmistoradikaali 1960-luvulta, kirjoitti Rashidin kirjan arvioinnin väittäen, ettei mitään muuta muka ollut kirjoitettu Talibanista.
Tätä taustaa vasten saatamme ymmärtää, kuinka helposti kymmeniä toimittajia – ja heidän afgaanioppaitaan – johdettiin uskomaan myyttisiin supermiehiin, kuten tshetsheeneihin, jotka taistelivat muka Al-Qaidan riveissä. Menneinä vuosisatoina samat journalistit olisivat varmasti raportoineet jeteistä (lumimiehistä), amatsoneista (naissotureista) tai valkoisesta hevosesta, jolla Enver Pashan oletetaan edelleen ratsastavan jossain vuorilla. Kun yhtäkään tshetsheeniä ei löydetty kuukausien etsinnän jälkeen, samat journalistit eivät vaivautuneet huomauttamaan ilmeisistä virheistään, vaan jatkoivat samojen tarinoiden toistamista. Jopa Moscow Newsin oli tyytyminen haastattelemaan vain yhtä tataaria, yhtä azerbaidzhanilaista (jonka afgaanivartijat esittelivät tshetsheeniksi) ja yhtä tsherkessiä (jolla on täytynyt olla todellisia vaikeuksia selittää amerikkalaisille kuulustelijoilleen eroja kaukasialaisten kansojen välillä). Al-Qaidan vangittujen jäsenten joukossa oli enemmän länsimaalaisia [kuin entisen Neuvostoliiton muslimeja]. Kabulista saadut Al-Qaidan rekisterit sisältävät eniten jemeniläisiä, toiseksi eniten algerialaisia sekä yksittäisiä syyrialaisia, libanonilaisia, palestiinalaisia, kuwaitilaisia ja tunisialaisia. (Jane’s Defense Weekly 30.1.2002.)
Syyskuun 11. päivän iskujen enimmäkseen saudiarabialaisten terroristien ja Massoudin 9.9.2001 murhanneiden pohjoisafrikkalaisten (marokkolaisten, algerialaisten tai tunisialaisten) terroristien kansallisuudet ovat jokseenkin epäselviä. On esitetty, että useimmat Al-Qaidan militantit Afganistanissa ovat saudiarabialaista tai egyptiläistä alkuperää, mutta heidän passinsa voivat olla varastettuja tai väärennettyjä. Al-Qaidan kolmosmies Zayn al-Abidin Muhammad Husayn Abu Zubaydah julistettiin ensin palestiinalaissyntyiseksi saudiarabialaiseksi, mutta tunnistettiin sittemmin irakilaiseksi arabisosialistisen Baath-puolueen aktivistiksi. (The New York Times 14.2.2002; Der Spiegel 8/18.2.2002.) Vaikka kaikki ovatkin arabeja, oikeat identiteetit voisivat tarjota johtolankoja heidän todellisista poliittisista taustoistaan.
Ei olisi pitänyt vaatia liikaa järkeä journalisteilta ymmärtää looginen ongelma siinä, että tuhannet tshetsheenit (kuten väitettiin) taistelisivat Afganistanissa samalla kun yhtä monet (kuten täysin samat tahot väittivät) taistelivat Tshetsheniassa. Tässä oli myös toinen hullunkurinen paradoksi: Koska Reuters oli mitä ilmeisimmin kauan sitten päättänyt, että Taliban tultaisiin tunnustamaan kansainvälisesti maan hallituksena (jo tämän odotuksen luulisi herättävän kysymyksiä Reutersin integriteetistä), maailman tiedotusvälineiden konsensus määräsi, että Afganistanin laillista hallitusta tulisi kutsua "oppositioksi" tai "Talibanin-vastaisiksi kapinallisiksi" tai "Pohjoisen liitoksi", vaikka Talibania ei ollut tunnustanut YK eikä mikään maa lukuunottamatta kolmea (jotka nekin olivat peruneet tunnustuksensa kun tiedotusvälineet vielä jatkoivat). Käytäntö jatkui senkin jälkeen, kun laillinen hallitus oli vallannut pääkaupungin takaisin.
Kuinka tiedotusvälineet saattoivat pitää "oppositiona" laillista hallitusta, joka oli paikoillaan Kabulissa? Oppositio mihin nähden? Vaikka Yhdysvaltain johtama liittouma itse asiassa auttoi Afganistanin hallitusta (joka oli vedonnut länsimaihin jo vuosia, turhaan) inhottavaa kapinaliikettä vastaan, tiedotusvälineet katsoivat Talibanin edustavan Afganistanin kansaa ja kritisoivat liittoumaa "Afganistanin" ja "afgaanien" pommittamisesta. Kun Taliban samaan aikaan ampui kranaatteja hallituksen hallitsemiin kyliin, kuten he olivat tehneet jo vuosia, tiedotusvälineet eivät kiinnittäneet juuri mitään huomiota tähän.
Haluaisin todella tietää, olisivatko tiedotusvälineet pitäneet liittoutuneiden Pariisin, Rooman ja Ateenan vapautuksia vuonna 1944 moraalisesti kyseenalaisina invaasioina, joissa liittoutuneet tukivat paikallisia "sotaherroja" kuten Charles de Gaulle? Olisiko saksalaisten asemien pommittaminen tuohon aikaan raportoitu kriittisesti, keskinäisiä vahinkoja laskien? Ehkäpä tiedotusvälineillä on jollain tavoin kieroutunut käsitys reilusta objektiivisuudesta, kun niitä vaivaa pakkomielle "tasapainottaa" Yhdysvaltain sotilastiedotusta viittaamalla ilmeisen propagandistisiin terroristilähetyksiin.
Sen lisäksi, että tiedotusvälineet syyllistyivät väistämättömiin muslimivastaisiin ennakkoluuloihin, perinteisesti vasemmistolaiseen pasifismiin (aivan kuin afgaanit olisivat pitäneet parempana pysyä Talibanin vallan alla, tai että tämä olisi säästänyt ihmishenkiä) sekä silkkaan oikean tiedon puutteeseen, jotkut tiedotusvälineet ryhtyivät jopa lavastuksiin. Arvostettu BBC:n toimittaja John Simpson nähtiin maksamassa siitä, että tykeillä ammuttiin, kun hän esitti raportoivansa juoksuhaudoista jotain muka käynnissä olevaa taistelua. Valokuvaajat pestasivat afgaanisoturit "hyökkäämään" kylään ja kun ei mitään muita keinoja uutisten tarjoamiseksi voitu keksiä, televisioreportterit kysyivät yksinkertaisesti etukäteen kotoa, mitä huhuja he voisivat raportoida aivan kuin olisivat itse kuulleet ne paikan päällä.
Eurooppalaiset sanomalehdet ovat tottuneet lainaamaan Reutersia ja julkaisemaan uudelleen artikkeleja kahdesta amerikkalaislehdestä, The New York Timesista ja The Washington Postista. Artikkelit, joita julkaistaan The Washington Timesissa samoin kuin silminnäkijäraportit, jotka ovat ristiriidassa Reutersin uutisiin nähden, jätetään huomiotta. Valitettavasti valtaosa tiedotusvälineistä muslimimaissa seuraa samaa tendenssiä ja siltä puuttuu osaamista. Niinpä jotkut myytit elävät ikuisesti, kun taas jotkut tosiseikat eivät koskaan yllä maailmanlaajuiseen levitykseen.
Maailmassa on noin miljardi muslimia, joista vain joka kuudes on arabi. Silti muslimit Indonesiassa oppivat paljon enemmän Palestiinasta kuin Balkanista, Kaukasiasta, Kashmirista tai Turkestanista. Tämä johtuu siitä, että Jerusalemissa länsimaiset toimittajat voivat asua mukavissa hotelleissa ja nauttia sananvapautta, mutta voivat silti samalla ottaa kuvia pienistä Yhdysvaltain lippuja polttavista ryhmistä. Tiedotusvälineissä nämä ryhmät eivät enää näytäkään niin pieniltä. Sellaiset uutiset vastaavat yleisiä odotuksia ja herättävät tunteita Amerikassa. Ne myyvät hyvin. Olisihan paljon vähemmän antoisaa etsiä yhtä kiinnostavia ja vakuuttavia uutisia paikoissa, jossa paljon enemmän ihmisiä ja enemmän journalistejakin tapetaan, ja joissa matkustaminen ja hotellipalvelut ovat epämukavia ja sääkin vähemmän suosiollinen.
Valtavirran tiedotusvälineiden vääristynyt maailmankuva tarjoaa monille muslimeillekin petollisen omakuvan. He alkavat uskoa, että Amerikan täytyy tosiaan olla islamin pahin vihollinen, koska sellaista viestiä amerikkalainen media viestittää. Koska kukaan ei koskaan katso Venäjän televisiota, hyvin harva muslimi entisen neuvostoimperiumin ulkopuolella tajuaa, että tataareja on enemmän kuin palestiinalaisia. Hollywood ei ainoastaan esitä häiritseviä stereotyyppejä muslimeista takapajuisina, fanaattisina ja terroristeina, vaan myös harjoittaa itsekritiikkiä ja esittää maailmalle kuvan amerikkalaisen yhteiskunnan virheistä. Venäjän media, joka on nykyisin taas tiukasti turvallisuuspoliisin ohjauksessa, sitävastoin ei koskaan tee sitä virhettä, että myöntäisi historiallisia vääryyksiä tai paljastaisi skandaaleja kommunistisesta nomenklaturasta.
Valtatiellä Etelä-Libanonissa Hizbullah on pystyttänyt suuren kyltin: "Kaikki onnettomuutemme johtuvat USA:sta". (Neue Zürcher Zeitung, 7.2.2002; näin kyltin itsekin kaksi vuotta sitten.) Islamismin tai poliittisen islamin esitaistelijat eivät ole vain maailmanlaajuisen amerikkalaisvastaisuuden agentteja (miljoonien muslimien etujen vastaisesti), vaan myös psykoottisia idealisteja, totalitaarisen ajattelun aiempien muotojen tosi seuraajia.
On myös jotain muuta, mitä erityisesti muslimimaailman pitäisi oppia, kuin tiedotusvälineiden heikko luotettavuus: Neuvostoliittoa ei koskaan tuhottu, kuten Usama bin Ladin haluaisi meidän ajattelevan! Venäjä on yhä maailman laajin siirtomaavalta ja levoton imperiumi, jolla on takanaan pitkä historia muslimivihaa ja kansanmurhia muslimialamaisiaan ja naapureitaan vastaan. Kaikissa IVY:n kahdessatoista entisessä neuvostotasavallassa "entiset" kommunistit ovat yhä/taas vallassa ja neuvostoinstituutiot tuskin ovat lainkaan "entisiä". KGB on saatettu nimetä FSB:ksi ja SVR:ksi ja se voi virallisesti irtisanoutua kommunismista valtionideologiana ja ateismista valtionuskontona, mutta samat agentit ovat töissä edelleen, samat taktiikat edelleen käytössä, ja massamurhaaja Feliks Dzerzhinskin patsas on jälleen pystytetty, neuvostohymni jälleen käytössään. Venäjä unelmoi yhä tunkeutumisesta Välimerelle ja Intian valtamerelle tuhoamalla Turkin ja Pakistanin, mikä on ollut strateginen utopia jo vuosisatojen ajan. Muslimit ovat "kolmannen Rooman" perivihollisia ja islamisteiksi ryhtyneet kommunistit palvelevat mestareitaan yhtä sokeasti kuin ennenkin.
Antero Leitzinger