main
The Eurasian Politician - Issue 5 (April 2002)
Antero Leitzinger, 18.10.2001
Afgaanit eivät ole arabeja, mutta Taliban-armeijan väitetään tukeutuvan Usama bin Ladinin värväämiin arabiterroristeihin. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista lukea vakinaisesta palveluksesta eronneen, mutta Pohjois-Karoliinassa sotataitoa opettavan amerikkalaiseverstin Norvell B. De Atkinen laajaa artikkelia "Why Arabs Lose Wars", jonka American Diplomacy 5:4 julkaisi viime syksynä.
Kansalliset yleistykset ovat vaarallisia, mutta jos kulttuureissa todella on oleellisia eroja, arabeja pitäisi luonnehtia pikemminkin kauppias- kuin soturikansaksi. Arabien politiikka perustuu perinteisiin ja heimositeisiin, ei niinkään lyhyen aikavälin taktisiin laskelmiin ja todellisiin etuihin. Arabipolitiikka muistuttaa lähinnä "vanhan kansan" kauppamiesten tapaa muodostaa kartelleja ja suojautua kilpailulta.
Tärkeä osa vanhoillista vallankäyttöä on kaikenlainen tiedon panttaaminen. Kauppias varjelee liikesalaisuuksiaan, kilta muistuttaa salaseuraa ja poliitikko ylpeilee sillä, että hän tietääkin jotain enemmän kuin muut. Tämä tarkoittaa myös sitä, ettei tieto kulje organisaation sisällä. Arabiarmeijoissa upseerit varovat kertomasta alaisilleen yhtään enemmän kuin näiden on välttämätöntä tietää. Kun amerikkalaiset sotilaskouluttajat olivat vaivalloisesti kääntäneet ohjekirjoja arabiaksi, egyptiläinen komentaja piti ne itsellään, jotta vain hän osaisi neuvoa aseiden käytössä.
Amerikkalaiset sotilaskouluttajat ovat huomanneet myös, kuinka arabien koululaitos painottaa ulkoa oppimista. Tämä kehittää oppilaiden muistia, mutta surkastuttaa luovuutta.
Yleensä pelko "kasvojen menetyksestä" on yhdistetty kiinalaiseen kulttuuriin, mutta se on yhtä suuri arabeilla. Komentajille on tärkeä säilyttää arvovaltansa, eivätkä he siedä alaistensa arvostelua. Komentajan on oltava aina oikeassa, eikä hän kykene oppimaan virheistään. Tähän liittyy voimakas macho-kulttuuri ja patriarkaalisuus. Nuoret, naiset ja älykkäät yksilöt voivat kilpailla vaikutusvallasta julkisivun takana, minkä vuoksi politiikasta tulee juonittelua.
Arabialainen heimo- ja suosikkijärjestelmä on lähes yhtä jäykkä kuin Intian kastilaitos. Saudi-Arabiaa hallitsee wahhabiittilahkoon nojautunut Saudin suku, mutta myös sosialistista Syyriaa hallitsee aleviittien lahko ja Irakia sunniarabien vähemmistö Tikritin alueelta. Libanonissa uskontokuntien poliittinen rooli on kiintiöity avoimesti; muualla uskonnolliset ja muut vähemmistöt hoitavat osansa politiikassa, taloudessa ja armeijassa tavalla, joka ei heti avaudu ulkopuoliselle.
Avoimuuden puute ja tarkoituksellinen salailu lietsovat epäluuloja, minkä vuoksi arabien ajattelu vaikuttaa usein vainoharhaiselta. Vakoojia epäillään kaikkialla. Kun Egypti hyökkäsi Israeliin 1973, sotaministeri viivytteli käskyjen antamista, jotta suunnitelmat eivät paljastuisi. Presidentti Anwar Sadat ihmetteli tällöin, uskooko armeija kykenevänsä pitämään koko sodan salassa omalta kansaltaan.
Kaikki tällaiset erityispiirteet ovat tuttuja myös eurooppalaisesta politiikasta tai vaikkapa talouselämästä ajalta ennen vapaita markkinoita. Vapaamuurarit saivat alkunsa muurarien killasta eli ammattiyhdistyksestä, joka kehitti ideologian ja riitit suojakseen. Entisajan hovihankkijat ja nykyajan kanta-asiakasedut varjelivat omia asiakaskuntiaan ja yksinoikeuksiaan. Pitkälle 1800-luvulle elinkeinotoimintaa ja kauppaa rajoitettiin, eikä työmarkkinoita ole vieläkään vapautettu sääntelystä. Ammattiliittojen toiminnassa on nähtävissä paljon samanlaista kähmintää, jäykkää muutosvastaisuutta ja hurskastelua kuin arabivaltioissa ja -puolueissa.
Mitä tästä kaikesta voisi oppia Usama bin Ladinin johtaman terrorismin suhteen? Ensinnäkin sen, että terroristit tukeutuvat mieluummin vanhoihin koeteltuihin keinoihin kuten lentokonekaappauksiin ja autopommeihin kuin länsimaissa suurta huolta herättäneisiin bakteeriaseisiin tai muihin uusiin menetelmiin. Innovaatiota voidaan odottaa ainoastaan länsimaissa kasvaneilta terroristeilta. Yhdysvaltain terrori-iskujen tekijät olivatkin vahvasti eurooppalaistuneita nuoria, vaikka pidättäytyivätkin vielä kohtuullisen tutuissa aseissa.
Terroristit muodostavat verkoston, jonka solut ovat kuitenkin tiukan hierarkkisesti järjestäytyneitä. Terroristien keskinäiset linkit sekä yhteydet aseistajiin, rahoittajiin ja mahdollisiin toimeksiantajiin pysyvät pitkään käytössä. Vanhoja luotettavia välittäjiä ei ohiteta hetken huumassa, vaikka uudet tarjoukset houkuttelisivatkin. Urkkijoiden ja pettureiden pelko hillitsee terroristeja. Tuskin yksikään maailmankuulu terroristi on säästynyt epäilyiltä, että toimisikin Israelin tiedustelupalvelun hyväksi - tällaista on esimerkiksi Patrick Seale kirjoittanut "Abu Nidalista", jonka on viimeksi epäilty olevan kuolemansairaana Egyptissä.
Usama bin Ladin uskoi epäilemättä, että Yhdysvallat olisi vastannut terrori-iskuihin samaan tapaan kuin kolme vuotta sitten - pikaisilla ja summittaisilla ohjusiskuilla, jotka vieläpä osuivat harhaan. Hän on elänyt suhteellisen eristyksessä fanaattisten kannattajien ympäröimänä ja uskoo varmasti, että länsimaiden paniikinomaiset ja tehottomat vastatoimet nostattaisivat arabimuslimeita vallankumoukseen tietyissä maissa. Kohteina ovat ilmeisimmin Saudi-Arabia ja Egypti. Muiden arabimaiden ja maailman muslimien kohtalo ei Usama bin Ladinia liikuta. Hänen "kakkosmiehensä" ja terrori-iskujen todennäköisin koordinaattori on egyptiläinen Ayman az-Zawahiri, mutta toimeksiantaja saattaa löytyä myös Irakista tai Saudin suvun sisältä. Vain pari viikkoa ennen terrori-iskua Saudi-Arabian kuningas erotti turvallisuuspalvelunsa johtajan - prinssin, joka oli neljännesvuosisadan ajan maksanut öljymiljardeista "lunnaita" useille äärivasemmistolaisille terroristeille (pelkästään "Abu Nidalille" 50 miljoonaa dollaria) ja islamisteille (mm. Usama bin Ladinin afgaanikontaktille Gulbuddin Hekmatjarille, jota muut afgaanisissit epäilivät KGB:n provokaattoriksi).
Yhdysvaltain hallinto vaihtui kuitenkin viime talvena ja republikaanien tyyli poikkeaa siitä, mihin Usama bin Ladin ja kansainvälinen media odotti. Ohjusiskuja valmisteltiin lähes neljä viikkoa ja jatkoa on luvassa vielä pitkään. Ilmeisesti Usama bin Ladin otti henkilökohtaisen suuremman riskin kuin oli kuvitellut ja vaaransi myös suojelijansa. Omaperäisen ja vähä-älyisen mulla Muhammed Omarin ympärillä on neuvostokoulutuksen saaneita tykistön ja ilmavoimien kenraaleja sekä turvallisuuspalvelun päällikkö. Heillä ei varmastikaan ollut tarkoituksena vaarantaa omaa tulevaisuuttaan.
Usama bin Ladin häviää sotansa, tällä kertaa totaalisemmin kuin Saddam Hussein konsanaan. Hänen mukanaan tuhoutuvat osa egyptiläisistä terroristeista ja Talibanin johdosta. Näiden parissa on varmasti kehitelty eri skenaarioita yhtenäisen julkisivun takana ja on tärkeää seurata, ketkä lopulta selviävät ja miksi. Joku aina selviää...
Kahdensadan vuoden takaiset killat muuttuivat nykyaikaisiksi ammattiyhdistyksiksi, mutta eivät menettäneet tarkoitustaan ja yhteiskunnallista valtaansa. Eurooppalaiset puolueet ovat vaihtaneet nimeään ja ryhmittyneet uudelleen (Tanskan ja Norjan liberaaliset Venstre-puolueet ovat nykyisin oikeistopuolueita, konservatiiveista tuli uusliberaaleja ja sosialidemokraateista hyvinvointivaltion puolustajina todellisia konservatiiveja), mutta säilyttäneet järjestörakenteensa ja tietyt perinteensä. Samoin arabisosialistien muodonmuutos islamisteiksi on tapahtunut ja jatkuu tulevaisuudessa ilman että mitään varsinaista uutta syntyisi tai vanhaa kuolisi pois. Arabiterroristien tappioiden kierre katkeaa vasta jos heidän kulttuurinsa uudistuu.
De Atkinen mukaan arabien yksilöllinen rohkeus ei tuota tulosta ennen kuin heidän keskuudessaan vallitsee kunnioituksen, luottamuksen ja avoimuuden ilmapiiri, joka on nykyaikaisen sodankäynnin "marssimusiikkia".
Arabialaisen ajanlaskun mukaan eletään vuotta 1422. Kun kristikunta oli sen ikäinen, Johann Gutenberg vasta harjoitteli kirjapainotaitoa. Keskiajan ja uuden ajan taitteen tutkijat ovat korostaneet nykyaikaisen kirjanpainamisen merkitystä, koska se vaikutti ratkaisevasti uskonpuhdistukseen ja -sotiin seuraavalla vuosisadalla. Erimielisyyttä on lähinnä siitä, missä määrin perimmäinen vaikuttaja oli sanan voima tai raha, jonka avulla kirjapainojen omistajat ja kirjojen julkaisijat saattoivat lietsoa kansanjoukoissa ja levittää kauas omia uskomuksiaan tai uskonnollista oikeutustaan politiikalleen.
Islam ei ole vielä kokenut reformaatiota, mutta perinteisten koulukuntien sijasta islamin tulkintoja ja käytännön sovellutuksia ohjaillaan jo oleellisesti median ja rahan voimalla. Miljardi muslimia kaikkialla maailmassa muodostaa mielikuvaansa omasta uskonnostaan yhä vähemmän kotikasvatuksensa ja kylämullan opetuksien nojalla, ja yhä useammin kansainvälistyneet tiedonvälityksen perusteella. Reuters, AP, CNN ja BBC kertovat englannintaitoisille muslimeille, etenkin opiskelijoille ja toimittajille, mitä maailmalla milloinkin tapahtuu ja mitä mieltä muslimit kollektiivina ovat asioista. Vaikka maailman suurimmassa muslimimaassa Indonesiassa on yhtä paljon muslimeja kuin kaikissa arabimaissa yhteensä, uutiset virtaavat yksisuuntaisesti: indonesialaisille kerrotaan Palestiinasta suunnattoman paljon enemmän kuin arabeille Acehista.
Valtamediasta muslimeille peilautuva omakuva on eurooppalaisen uhkakuva: hullu terroristi, joka räjäyttää talon maassa X koska maa Y ei ole vetäytynyt maassa Z miehittämästään kylänpuolikkaasta. Uutisarvo on aivan erilainen, jos Y on Israel kuin jos se olisi Myanmar, väärällä puolella maailmaa. Myös uskonkohdista korostuvat eurooppalaisittain oudoimmat kärjistykset ja väärinkäsitykset, jotka saattaisivat olla maailman muslimien hiljaiselle enemmistölle outoja.
Toisaalta mediaa ohjaillaan rahalla. Naisten asemaan ja julmiin ruumiinrangaistuksiin on kiinnitetty paljon enemmän huomiota Afganistanissa kuin Saudi-Arabiassa, mitä ei voi selittää millään muulla kuin sillä, että afgaaneilla on vähemmän varaa puolustautua.
Elintason yleisen kohoamisen takia tulevaisuuden sodissa rahalla sinänsä on pienempi ja medialla suurempi merkitys kuin Gutenbergin aikoihin. Aseet ovat kallistuneet ja sotilaista on tullut mukavuudenhaluisia, joten rahakin on sijoitettu viisaammin kun sillä manipuloidaan mediaa.
Yhdysvaltain terrori-iskujen tekijät tiesivät, että he saavat teolleen ja "asialleen" julkisuutta. Toisin kuin aiemmin, tekijät eivät esittäneet juhlallisia julkilausumia, joten "asia" on jäänyt arvailujen varaan. Se kuitenkin oli arvattavissa, että epäselvissä tilanteissa media kohdistaa huomionsa palestiinalaisiin ja Usama bin Ladiniin. Oli myös selvää, että islamilainen terrorismi vaikeuttaa muslimien elämää länsimaissa ja islamilaisten kansallisten vapautusliikkeiden toimintaa Venäjällä, Kiinassa ja Intiassa. Jos tarkoituksena on provosoida reaktioita oletettuja syyllisiä vastaan, ne ovat helposti ennustettavissa ja tarpeellisia todisteita voidaan lavastaa.
Ennemmin tai myöhemmin terrori-iskuja tullaan toteuttamaan ja terrorismin uhalla pelottelemaan niin, että media voimistaa tekojen ja sanojen vaikutusta, suodattaa tietoa sekä kanavoi uutisoinnin tarkoituksenmukaisesti. Tätä vastaan puolustautuvan yhteiskunnan on tunnettava tiedotusvälineiden omistussuhteet ja muut riippuvuudet, toimittajakunnan koulutus, disinformaation ketjut sekä käyttökelpoiset myytit, joilla voidaan lietsoa ennakkoluuloja, ulkomaalaisvihaa, sotahysteriaa tai sodanvastaista mielialaa. Perinteisen valtiollisen sensuurin ja toimittajakunnan itsesensuurin sijaan on kehitettävä viestinnän tutkimusta, disinformaation häirintää ja vastapropagandaa.
Islamista vallitsevat mielikuvat ovat liian epämääräisiä ja arkaluonteisia, jotta yleisöä voisi pitää immuunina median manipuloinnille. Länsimaisen yleisön alttiutta voivat hyödyntää 1) valtiot, joilla on ongelmia muslimivähemmistöjen kanssa; 2) islamistiset ryhmät, joiden intresseissä on polarisoida asenteita; 3) rasistiset ryhmät, jotka haluaisivat lopettaa maahanmuuton muslimimaista tai vuorovaikutuksen (kaupan, turismin, diplomaattisen yhteistyön) niiden kanssa.
Median myötävaikutuksella on mahdollista synnyttää yhtä lailla uusi islamilainen koulukunta kuin levittää islamofobiaa. Kun länsimaissa on huomattavat, mutta vielä heikosti integroituneet muslimivähemmistönsä, islamisteista ja islamofobeista voidaan houkuttelevan helposti luoda "viides kolonna", jolle voidaan antaa samanlainen rooli kuin Euroopan juutalaisille vuosina 1873-1945.
Öljykriisistä lähtien tiedetään, että suhtautuminen islamilaisen maailman asioihin heijastuu myös maailmantalouteen. Öljyrikkailla arabimailla on intressejä soluttautua islamistisiin ryhmiin ja tukea maltillista uutisointia (Saudi-Arabian ihmisoikeustilanne ei saa niin paljon julkisuutta, että siitä olisi harmia poliitikoille tai liikemiehille), mutta vastaavasti löytyy tahoja, joilla on yhtä suuri intressi päinvastaiseen toimintaan.
Sanotaan, ettei pirua saa maalata seinälle. Sen jälkeen kun "kylmä sota" loppui, kuten on haluttu ajatella, Venäjän poliittisen edistyksen epäileminen on tulkittu ajastaan jälkeen jääneeksi venäläisvastaiseksi kiivailuksi. Vielä pari vuotta sitten oli sallittua pohtia, piileekö Venäjän turvallisuuspalveluissa, armeijassa tai kommunisteissa uhka demokraattiselle kehitykselle ja "pimeitä voimia", jotka sabotoivat uudistuksia. Sen jälkeen kun nämä tahot palasivat valtaan tai todistivat olleensa vallassa kaiken aikaa, tällaisetkin vihjailut on tuomittu kauan kuolleeksi oletetun vihollisen manaamiseksi.
Kaikista hurskaista toiveista huolimatta FSB jatkaa KGB:n työtä ja Venäjällä on strategiset intressinsä, joiden edistämisessä se ei välttämättä tyydy toimimaan länsimaiden asettamissa rajoissa. Entinen KGB:n eversti Stanislav Lunev, joka loikkasi länteen 1992, varoittaa yhä länsimaita hyväuskoisuudesta. Lunev on lähes kymmenen vuoden ajan korostanut, että Venäjän turvallisuuspalveluissa ovat vanhat uhka- ja viholliskuvat yhä voimassa, että suhteita terroristijärjestöihin ei ole koskaan katkaistu, että neuvostotiedustelun onnistui soluttautua hyvin syvälle amerikkalaiseen politiikkaan sekä tiedotusvälineisiin, ja että järjestäytynyt rikollisuus jo aikoinaan verkottui kommunistisen puolueen, neuvostohallinnon ja turvallisuuspalvelujen rakenteisiin.
Lunevin ohella länsimaita on varoitellut joulukuussa 1994 Yhdysvaltoihin loikannut Venäjän tiedeakatemian entinen tutkija Aleksandr Nemets, jonka mukaan Venäjällä ennakoitiin Yhdysvaltain terrori-iskujen taloudellisia vaikutuksia jo kesällä. Nemets epäilee Venäjän järjestäytynyttä rikollisuutta joko terrori-iskun tilaamisesta tai siitä, että se on "sisäpiiritiedoillaan" eli etukäteen varoituksen saaneena keinotellut mm. lentoyhtiöiden osakkeilla ja valuutalla.
Kun tiedetään Venäjän järjestäytyneen rikollisuuden vanhat kanavat kansainväliseen terrorismiin ja Afganistaniin, häikäilemättömyys sekä miljardivoittojen mahdollisuus ennakoimalla lento- ja vakuutusyhtiöiden osakkeiden kurssin lasku, dollarin arvon lasku ja öljyn hinnan tilapäinen nousu, ovatko epäilyt liioiteltuja?
Taloudellisten mahdollisuuksien lisäksi terrori-iskut tuottivat Venäjälle poliittista etua. Venäjä riensi tarjoamaan kansainvälistä yhteistyötä terrorisminvastaisessa taistelussa ja sisällyttää siihen Tshetshenian sodan. Yhdysvallat on listannut terroristijärjestöihin Uzbekistanin islamilaisen liikkeen, joka on perin vaatimaton jos ylipäätään toimiva ryhmä - sen kerrotaan ottaneen lunnaita muutamasta japanilaisesta geologista ja ampuneen joitakin kirgizistanilaisia poliiseja, mutta useimmat väitteet samoin kuin ilmeisen perusteettomat syytökset Tashkentin pommi-iskusta perustuvat pelkästään Uzbekistanin turvallisuuspalvelun tietoihin.
Länsimaisen mielipiteen kiristyminen muslimeja vastaan lisää ymmärtämystä Venäjän pogromeille, joita toistaiseksi on kohdistettu kaukasialaisiin, mutta tulevaisuudessa voidaan ulottaa muslimeihin yleensä - myös tataareihin, mikäli Tatarstan pyrkisi todelliseen itsenäisyyteen. Pitkällä aikavälillä muslimiväestön osuuden lisääntyminen ja kansallisen identiteetin kehittyminen vaarantaa Venäjän valtion olemassaolon aivan samalla tavalla kuin Keski-Aasian islamin nähtiin hajottavan Neuvostoliittoa.
Venäjällä voisi olla myös lyhyen aikavälin poliittisia tavoitteita. Afganistanin rinnastaminen Georgiaan voisi oikeuttaa hyökkäyksen tshetsheenisissejä vastaan, joiden Venäjä on pitkään väittänyt tukeutuvan Georgian puolelle. Jo intervention uhalla pelottelu voisi estää Eduard Shevardnadzea hakemasta Georgialle jäsenyyttä NATO:ssa tai lopettaa Bakun-Ceyhanin öljyputkiprojektin.
Venäjän armeijassa on yllin kyllin kenraaleja, joiden mielestä Afganistanin sota loppui väärin ja turhaan. Sajidmuhammed Nadzhibullahin kommunistihallinnon kukistuttua huhtikuussa 1992 Venäjä keskittyi Tadzhikistanin demokraattisen hallituksen kaatamiseen ja Kabulissa vallan ottaneiden etnisten tadzhikkien sitomiseen sisällissotaan Afganistanissa. Venäjä jatkoi tukeaan Abdulrashid Dostamille, joka hallitsi Pohjois-Afganistania vuoteen 1998 saakka, mutta suuri osa kommunistihallinnon asevoimista palveli islamistijohtaja Gulbuddin Hekmatjaria ja tämän heikennyttyä Taliban-liikettä.
Usama bin Ladin tunsi afgaanisissejä Hekmatjarin välityksellä ja tuli Kabuliin ensi kerran vasta toukokuussa 1995 kun joukot olivat luopumassa Hekmatjarista ja tämä hakeutui kansallisen yhtenäisyyden hallitukseen. Välittömästi sen jälkeen Usama bin Ladin ja loput Hekmatjarin kommunistikenraaleista siirtyivät Talibanin puolelle. On erittäin todennäköistä, että Usama bin Ladinin ja FSB:n välillä on vain yksi linkki - mahdollisesti Talibanin turvallisuuspalvelun johtaja, joka toimi aiemmin kommunistien KhAD:in palveluksessa. Vielä todennäköisemmin yhteyttä pitää Ayman az-Zawahiri, Usama bin Ladinin "kakkosmies", jonka terroristitoverit toteuttivat Anwar Sadatin murhan 1981 - hankkeen, jossa KGB oli epäonnistunut 1970-luvun alussa.
Venäjän rooli itse terrori-iskuun saattaa olla vaatimaton ja välillinen. Kun Venäjän turvallisuuspalveluja on epäilty Moskovan kerrostalojen räjäytyksistä kaksi vuotta sitten ja kun ketään muutakaan syyllistä ei ole saatu kiinni, ei turvallisuuspalvelujen menetelmistä tai ainakaan terrorisminvastaisen taistelun tehokkuudesta voi olla kuin huolissaan. On hyvin mahdollista, että järjestäytynyt rikollisuus on kytkenyt erilaisia asioita yhteen itsenäisesti. Usama bin Ladin on teollaan - jos hän on terrori-iskut määrännyt - ilahduttanut myös Saddam Husseinia, eikä se silti todista, että tämä olisi ollut asiasta ennalta tietoinen saati antanut ohjeita käytännön toteutuksesta.
Terrori-iskun päätekijät olivat peräisin Hampurista. Mistä he tulivat Saksaan 1990-luvun alussa? Missä he matkailivat silloin kun heidän epäiltiin käyneen Afganistanissa? Ellei näihin kysymyksiin löydy yllättäviä vastauksia, ei ole luultavaa, että tekijöiden jälkiä voitaisiin seurata kovin pitkälle. Toisaalta suuri osa tekijöistä liittyi mukaan Britanniasta. Kuuluivatko he yhteen vai oliko heidät tilattu mukaan "täytteeksi", lopullisesta tarkoituksesta tietämättömiksi turvamiehiksi? Lehtitietojen mukaan lentokoneissa oli kaikkiaan 19 terroristia, mutta kuka oli kahdeskymmenes? (Mm. NZZ 27.9. on arvaillut, että Pennsylvaniaan pudonneesta koneesta puuttui viides mies, jotta ryhmät olisivat olleet yhtä suuret. Sveitsiläislehden mukaan tämä olisi ollut marokkolaissyntyinen Ranskan kansalainen Habib Zacarias Moussaoui.)
Todisteiden puutteessa oleellista ei ehkä kuitenkaan ole se, mistä ja kenen tieten terroristit lähtivät viimeiselle matkalleen, vaan se, miksi tiedotusvälineet eivät ole epäilleet Venäjää edes huvin vuoksi. Palestiinalaisia ja Usama bin Ladinia epäiltiin ennen kuin matkustajalistoja julkaistiin, eikä vieläkään ole kerrottu varmuudella, ketkä kaikki terroristeiksi epäillyistä todellakin jättivät jälkeensä todisteita (laukkuja, itsemurhaviestejä, ääninäytteitä "mustista laatikoista", outoa käytöstä) ja ketkä on mahdollisesti laskettu mukaan vain siksi, että sattuivat olemaan arabimatkustajia kyseisillä lennoilla. Oliko lennoilla lainkaan muslimeja, joita ei ole epäilty?
Venäjän syyttömyyden puolesta vahvimpia viitteitä on se, ettei mitään dramaattista ole tapahtunut. Tshetsheenien kohtelussa ja Georgiassa ei ole tapahtunut muutoksia (YK-tarkkailijoiden helikopterin ampuminen Abhasiassa voisi olla huono enne), mutta nähtäväksi jää, millaisen kokoonpanon saa Afganistanin tuleva hallitus. Kun myös Ahmed Shah Masud raivattiin tieltä juuri ennen terrori-iskuja, Dostamin ja Talibanin sotilassiiven asema näyttäisi vahvistuneen. Jos nämä eivät kuitenkaan jaa valtaa keskenään, eikä Usama bin Ladin katoa jäljettömiin "Tshetsheniaan", ei Venäjän osallisuudesta ole poliittisia viitteitä. Myöskään Israel ei ole toiminnallaan antanut aihetta epäillä vakavasti sellaista salaliittoa, jollaisesta arabimaissa on huhuttu.
Normaalisti ketään ei pitäisi epäillä rikoksista kevein perustein. Tässä tapauksessa media on tuominnut Usama bin Ladinin ja paheksunut muslimien asenteita ympäri maailmaa vailla riittäviä todisteita. Yksittäisiä ilonpurkauksia on lueteltu kaikkialta, missä muslimit ovat kokoontuneet, mutta terrori-iskuista yhtä lailla vahingoniloiset muut tahot on armeliaasti säästetty julkiselta huomiolta.
Jos siis viattomiakin sopii tarkastella tavallista epäluuloisemmin silloin kun epäilyt kohdistuvat muslimiryhmään, tasapuolisuuden nimissä olisi median olettanut edes teoriassa tutkivan sellaisiakin vaihtoehtoja, joissa valokeilaan olisi joutunut Venäjän tai Jugoslavian (Serbian) suhteet Irakiin, Talibaniin ja erilaisiin arabiterroristiryhmiin. Kun sota Afganistanissa lisää sisäpoliittista jännitystä nimenomaan Pakistanissa ja vaikuttaa Kashmirin kysymyksen arviointiin, myös Intialla olisi ollut riittämiin motiivia tilata terrori-isku. Intian tiedotusvälineet ehtivätkin jo kertoa lentokoneesta, jossa virheellisesti luultiin olevan terroristeja, että se oli lentämässä Pakistaniin ja että vaatimukset kohdistuivat Kashmiriin.
Venäläiset, serbit ja oletettavasti muutkin kristityt, ateistit tai hindut ovat ilmeisesti kuitenkin epäilysten yläpuolella. Samaan aikaan muslimit eivät nauti edes normaalia suojaa julkisilta syytöksiltä ja nimien julkistamiselta erilaisilla "mustilla" listoilla. Jos Intiassa, Venäjällä tai muualla maailmassa lentokone katoaa, media tuntee hyvin tavanomaiset epäilyksenalaisensa. Tämän pitäisi huolestuttaa niitäkin, jotka uskovat "kylmän sodan" päättymiseen ja siihen, että Venäjä, Intia, Uzbekistan ja Kiina ovat vilpittömästi mukana yhteisissä ponnisteluissa terrorismin kitkemiseksi.
ALE