main
The Eurasian Politician - Issue 5 (April 2002)
Antero Leitzinger, 16.10.2001
Silkkitiellä sijaitseva Afganistan oli jo Aleksanteri Suurelle ja mongolivalloittajille tärkeä etappi suurille suunnitelmille, joiden päämäärät olivat kauempana. Kutsu "Pyhään Sotaan" liikuttaa aivan muita kuin afgaaneja, jotka ovat kärsineet sodasta kylliksi yli 20 vuoden ajan. Tämän päivän terroristien suhdeverkosto on vanhaa perua ja asetelmassa on tuttuja piirteitä, kunhan nähdään julkisivun taakse. Tuliko stalinisteista islamisteja partaa kasvattamalla?
Brittiläistä siirtomaahallintoa 30 vuotta palvellut sir Olaf Caroe julkaisi pashtujen historiansa "The Pathans" (1958) uudessa painoksessa (1983) epilogin Venäjän politiikasta. Hän huomauttaa siinä, kuinka niin venäläiset kuin pakistanilaisetkin ryhtyivät 1970-luvulla ennennäkemättömän vilkkaaseen tienrakennukseen pashtujen alueella, Afganistanin ja Pakistanin rajan molemmin puolin. Venäjä oli aina elätellyt haaveita yhtenäisestä Pashtunistanista, joka pirstoisi ja heikentäisi Neuvostoliiton ja Intian välisiä valtioita.
Usama bin Ladin tuli Pakistaniin alunperin tienrakennusprojekteja varten. Hänen firmansa odotti pääsevänsä rakentamaan teitä Keski-Aasiasta Intian valtamerelle. Pakistan oli 5.8.1978 tunnustanut Afganistanin ensimmäisen kommunistihallituksen, eikä Afganistanin kommunistien keskinäisten vallankaappausten ja Neuvostoliiton entistä avoimemman sekaantumisen tarvinnut merkitä liiketoimien keskeytymistä. Sotilasdiktaattori Zia ul-Haqin valta saattoi horjua milloin hyvänsä ja sota Intian kanssa oli vielä tuoreessa muistissa. Liikemiehet vainuavat tilaisuuksia hyvissä ajoin.
Tuliko Usama rakentamaan uutta silkkitietä vai paraatireittiä Intian valtamerelle?
On syytä muistaa, että neuvostojoukkojen joulukuussa 1979 surmaama presidentti Hafizullah Amin oli itsekin kommunisti, joka oli syrjäyttänyt edeltäjänsä verisessä vallankaappauksessa. Kommunistien veljesviha, keskinäiset juonittelut ja salamurhat Afganistanissa eivät olleet ilmiönä sen kummallisempia kuin suomalaiskommunistien "revolverikapina" 1920 tai Stalinin puhdistukset.
Sissisota Afganistanissa ei kuitenkaan laantunut ja naapurimaihin pakeni miljoonia afgaaneja. Kesäkuussa 1982 Yhdysvaltain kongressi purki aiemmat taloudelliset sanktionsa Pakistanin suhteen. Vasta tämän jälkeen Pakistan ryhtyi kanavoimaan länsimaista rahaa ja aseita afgaanisisseille.
Afganistan on monien kansallisuuksien kotimaa, puskurivaltio suurvaltojen välissä. Kommunistihallinto nojautui pashtuihin, minkä vuoksi vastarinta alkoi tadzhikkien asuttamassa maan koillisosassa, legendaarisen Ahmedshah Masudin johdolla. Pakistanin turvallisuuspalvelu ISI suosi kuitenkin pashtujen sissiryhmiä hillitäkseen separatismia. ISI ohjasi Yhdysvaltain tukea ennen kaikkea pashtujohtaja Gulbuddin Hekmatjarille, joka oli amerikkalaisvastainen jyrkkä islamisti. Hekmatjar sai tukea myös Iranilta ja oleileekin nykyisin Teheranissa.
Usama bin Ladin soluttautui vuoteen 1984 mennessä Abdullah Azzamin johtamaan järjestöön, joka kanavoi Saudi-Arabian rahaa ja arabivapaaehtoisia Afganistanin sissiryhmille. Azzam olisi halunnut tukea Masudia, mutta Usama suosi Hekmatjaria. Azzamin kuoltua 1988 autopommi-iskussa, jota epäiltiin Hekmatjarin tekemäksi, Usama otti arabijärjestön komentoonsa ja lähetti taistelijat kotiin - taistelemaan omia hallituksiaan vastaan. Usama ei ollut vähääkään kiinnostunut Afganistanin kohtalosta, vaan huolehti egyptiläisten terroristien suojelemisesta. Persianlahden sodassa Usama asettui Irakin puolelle Saudi-Arabiaa vastaan.
Pakistanilainen rajakaupunki Peshawar, jossa sekä Usama että Hekmatjar viettivät aikaa 1980-luvun puolivälissä, kelpasi arabimaiden vallankumouksellisille ja muille rikollisille piilopaikaksi. He kävivät harvoin Afganistanin puolella, eikä heistä ollut afgaaneille merkittävää sotilaallista hyötyä. Hekmatjar myi 1987 amerikkalaisten lahjoittamat Stinger-ohjukset Iranille. Kaksi kolmannesta amerikkalaisaseista jäi pakistanilaisille välittäjille ja päätyi katukauppaan.
Afganistanin kommunistihallinto pysyi pystyssä neuvostojoukkojen vetäydyttyä 1989 vielä kolmen vuoden ajan Neuvostoliiton massiivisen ase- ja raha-avun turvin. Erään arvion mukaan Neuvostoliitto tuki Afganistanin kommunisteja 1989-1991 jopa 11 miljardin dollarin edestä! Samaan aikaan Pakistanin tuki sisseille lähes tyrehtyi, koska länsimaat olivat menettäneet mielenkiintonsa Afganistanin tulevaisuuteen.
Saudi-Arabia jatkoi omien suojattiensa tukemista Afganistanissa 1991-1992 kolmella miljardilla dollarilla. Tässä vaiheessa Usama bin Ladin oli kuitenkin jo unohtanut koko Keski-Aasian ja muutti Sudaniin teitä rakentamaan. Häntä ei kiinnostanut "Pyhä Sota" sisällissodan repimässä Afganistanissa tai Venäjän miehittämässä Tadzhikistanissa, sillä pääkohteina olivat Egypti, Saudi-Arabia ja länsimaat.
Afganistanissa toimi useita kommunistiryhmiä. Kiinan tukemat maolaiset vastustivat neuvostomiehitystä. Neuvostoliiton 1977 yhteistyöhön pakottamat siivet Khalq ("Kansa") ja Parcham ("Viiri") taistelivat sekä toisiaan vastaan että keskenään ajoittain verisestikin. Khalq-siipi, joka oli kallellaan maolaisiin, piti valtaa 1978-1979 ja selvitteli keskinäisiä välejään syyskuun 1979 vallankaappauksessa. Neuvostoliiton valtaan nostattama, kaupunkilaisälymystön suosima Parcham-siipi hallitsi Kabulia 1979-1992.
Useimmat Khalq-siiven kommunistit, jotka olivat tärkeitä nimenomaan sotilaina, loikkasivat Hekmatjarin puolelle huhtikuussa 1992, mutta osa oli liittynyt sisseihin jo paljon aikaisemmin. Esimerkiksi kandaharilainen Turan Abdulrahman oli Khalq-siiven sotilasakatemian kasvatti, joka osallistui syyskuun 1979 vallankaappaukseen ja paheksui neuvostomiehitystä. Hän liittyi Islamilaiseen vallankumousliikkeeseen, jonka sisseistä moni siirtyi edelleen Islamilaisen puolueeseen. Sen joukoissa taisteli myös nuori Muhammed Omar, nykyisen Taliban-liikkeen johtaja, joka ryhtyi kutsumaan itseään mullahiksi ja sittemmin emiiriksi. Turan Abdulrahman ilmestyi julkisuuteen 1994 Talibanin ensimmäisenä sotilaskomentajana, taistelijanimellä "mullah Bordzhan".
Taliban muodostui 1994 Kandaharin seudun Islamilaisen puolueen sisseistä, jotka tyypillisesti omaksuivat itselleen vallankumoukselliset taistelijanimet ja kutsuivat itseään mullaheiksi, vaikka eivät olekaan harjoittaneet mullahin (islamilaisen papin) virkaa. "Mullah Bordzhanin" jälkeen Talibanin sotilaskomentajaksi tuli Khalq-siiven kapinallinen Shahnawaz Tanai, joka oli joutunut eroamaan kommunistihallinnon puolustusministerin virasta 1990 ja toiminut nelisen vuotta Hekmatjarin joukoissa.
Talibanin omatekoisia mullaheja on Mohammed Akbar, kommunistien pahamaineisen salaisen poliisin KhAD:in osastopäällikkö, joka perusti Talibanin turvallisuuspalvelun. Sotilastiedustelua on opettanut 1980-luvulla neuvostotiedustelua palvellut Shahsawar. Talibanin ilmapuolustuksen asiantuntija on Khalq-siiven kenraali Mohammed Gilani.
Ranskalaistoimittaja Stéphane Allix on arvovaltaisen Le Monde diplomatique -lehden artikkelissaan tammikuussa 1997 luonnehtinut Talibania kommunistien Khalq-siiven kostoksi Afganistanin kansalle. Se on suhtautunut vanhoihin tovereihin valikoivasti, kohdistaen vainoa lähinnä Parcham-siiven edustajiin. Näihin kuuluu Uzbekistanin tukema kenraali Abdulrashid Dostam, joka on vaihtanut puolia lukemattomia kertoja.
Talibanilla on syynsä salailla johtajiensa henkilötietoja ja elämäkertoja länsimaisilta tiedotusvälineiltä. He eivät ole lainkaan yhtä tuntemattomia ja salaperäisiä Venäjän tiedusteluelimille.
Kun Taliban valtasi Kandaharin syksyllä 1994, Pakistanissa haaveiltiin maantien ja jopa rautatien avaamisesta Afganistanin kautta Turkmenistaniin. Kalifornialainen öljy-yhtiö UNOCAL tarttui venäläisen maakaasuyhtiö Gazpromin esittämään ajatukseen rakentaa tien rinnalle öljy- ja maakaasuputket. UNOCALin osuus herätti länsimaissa huomiota syksyllä 1996, kun Taliban valtasi Kabulin, mutta Gazpromin osallisuutta ei tutkittu, vaikka Venäjän pääministerinä oli tuolloin yhtiön suuromistaja ja entinen johtaja Viktor Tshernomyrdin, yksi maailman rikkaimmista miehistä.
Venäjä antoi syksyllä 1996 ristiriitaisia lausuntoja Talibanista. Lyhyen aikaa vallan tuntumassa ollut kenraali Aleksandr Lebed kauhisteli Talibania ja vaati tukea sen vastustajille - Afganistanin lailliselle hallitukselle, jonka kanssa myös Venäjä oli diplomaattisuhteissa. Länsimainen lehdistö levitti Lebedin näkemyksiä ja käsitystä, jonka mukaan Taliban olisi vanhojen kommunistien ja nyky-Venäjänkin leppymätön vihollinen. Samaan aikaan muut venäläiset ja Turkmenistanin presidentti tyynnyttelivät mielialoja. He antoivat ymmärtää, ettei Taliban olekaan uhka Keski-Aasian entisille neuvostotasavalloille.
Venäjä on noudattanut Afganistanin suhteen kaksiraiteista politiikkaa siitä pitäen kun Khalq ja Parcham eriytyivät toisistaan. Virallisesti Venäjä tukee yhä parchamilaisia, mutta todellisuudessa se haluaa saada myös khalqit yhteistyöhön, vaikka nämä ovat olleet ideologisesti omaperäisiä ja liittolaisina epäluotettavia. Asetelma muistuttaa vuodesta 1979.
Vaikka punalippu on vaihtunut Talibanin valkoiseen lippuun, ideologinen kiihko ja amerikkalaisvastaisuus ei ole haalistunut. Geopolitiikka ja strategiset linjat periytyvät pitkälle.
Antero Leitzinger
tutkija, Helsinki