main
The Eurasian Politician - Issue 5 (April 2002)
Anssi Kullberg 16.11.2001
Pohjoisen liiton taistelukykyyn ei ensin uskottu. Legendaarinen sotapäällikkö Ahmad Shah Massoud oli murhattu ja paikoilleen jämähtänyt asemasota oli jatkunut vuosia Panjshirin laaksossa ja Takharissa. Pohjoisen liiton taistelijoita vähäteltiin. Presidentti Burhanuddin Rabbanin hallitusta Faizabadissa kutsuttiin "oppositioksi", vaikka se on edelleen Afganistanin kansainvälisesti tunnustettu hallitus. Massoudin seuraajaksi valitusta Mohammed Fahimista ei tiedetty paljoa, kun taas Faizabadin tadzikkihallituksen epäluotettavasta uzbekkiliittolaisesta, kommunistikenraali Abdurrashid Dostumista, tiedettiin liikaakin, hän kun on tunnettu sotarikoksista ja huumekaupasta. Kolmas avainkomentaja, Heratin entinen kuvernööri Ismail Khan oli pitkään elänyt maanpaossa Iranissa.
Äkkiä kaikki muuttui. Ensin liittouma valtasi alueita koillisessa, sitten Mazar-i-Sharif kukistui, ja sen jälkeen nopeassa tahdissa Taloqan, Herat, Bamiyan ja lopulta Kabul. Pohjoisen liiton voittokulun nopeus ei kuitenkaan perustunut sotilaalliseen menestykseen vaan Talebanin voimakuplan puhkeamiseen, jolloin paikalliskomentajat yksinkertaisesti vaihtoivat armeijoineen puolta. Taloqanissa ja Bamiyanissa Taleban-hallinto muuttui yhdessä yössä "ystäviksi". Kabul vapautui lähes taisteluitta.
Kunduzissa seurasi järkytys, kun sovittu diili ei pitänytkään, vaan Taleban ryhtyi vastarintaan. Al-Qaidan pääpaikkoihin lukeutuvassa Jalalabadissa Taleban "katosi jäljettömiin" kun sen leiriin aikanaan loikannut pahamaineisen Gulbuddin Hekmatyarin puoluetoveri Yunus Khalis hylkäsi Talebanin ja Talebanin-vastaiset paštujohtajat palasivat Peshawarista.
Tunkua voittajan leiriin
Turussa vaikuttava sotilasneuvonantajani Christian Jokinen arvioi, että Talebanin oli pakko vetäytyä. Yhdysvaltain ilma-aseen käyttö sekä etulinjaan että selustaan oli tehnyt laajamittaisen uudelleenryhmittymisen lähes mahdottomaksi. Ilmapommitusten tehoa oli lisännyt Pohjoisen liiton alueellinen asiantuntemus. Maalien määrittämiseksi oli pohjoisen taistelijoiden tueksi lähetetty erikoisjoukkoja. Näin pommit ovat löytäneet maalinsa huomattavankin hyvin.
Talebanilla ei missään vaiheessa ollut todellista keskusjohtoa, sillä sen uskonnollisen ytimen muodostavilla mullilla Kandaharissa on ollut varsin rajallinen valta alueisiinsa. Armeija ja tiedustelu ovat olleet entisten kommunistien käsissä ja paikalliskomentajat ovat toimineet omavaltaisesti. Talebanin sotaonnen käännyttyä rotat jättävät uppoavan laivan. Jokinen näkee taustalla käytännön tosiasiat: AK-47:lla ei pudoteta stratosfäärissä lentäviä B-52-koneita. Pohjoisen liiton ollessa vielä Talebaniakin hajanaisempi sen komentajien joukkoon on ollut helppo loikata. Taloqanissa ja Kunduzissa nähtiin juuri molempien puolten paikalliskomentajien keskinäisiä sopimuksia.
Kaupunkien nopeaa vapautumista on osaltaan edistänyt väestön kyllästyminen Talebanin tyranniaan. Maaseudulla Talebanin säännökset eivät ole vaikuttaneet elämään lainkaan samassa määrin ja samoin kuin edeltäjänsä, kommunistipuolueen Khalq-siipi, Talebankin on nojannut maaseutuun.
Talebanin hävitessä tai ainakin muuttaessa kameleonttimaisesti väriään saattaa varsinainen kohde, terroristiverkosto Al-Qaida, joutua yhä ahtaammalle. Al-Qaida on kuitenkin linnoittautunut myös sosiaalisesti mikäli Talebanin tarjoama sotilaallinen suojelu pettäisi, kuten on käynyt. Al-Qaidan johtajat ovat luoneet naimakaupoin perhesiteitä Afganistanin johtaviin klaaneihin ja siten siirtäneet konfliktin henkilötasolle.
Paljonpuhutun laajapohjaisen hallituksen luominen ja määrittely tarjoavat jo melkoisia haasteita, mutta pitkällä tähtäimellä on vielä ratkaisevampaa, kuinka paikallishallinto tulee järjestymään ja nauttiiko Kabul maakuntien luottamusta. Afganistanin jakautuminen kahtia tadzikkien ja uzbekkien hallitsemaan pohjoiseen sekä paštujen hallitsemaan etelään olisi vaarallista, sillä se johtaisi paitsi etnisiin puhdistuksiin puolin toisin, myös konfliktin leviämiseen Pakistaniin, jossa on hyvin suuri paštuvähemmistö.
Afganistanin olisi toimittava itsenäisenä ja yhtenäisenä valtiona. Länsi ei myöskään saa jättää sitä pulaan kuten tapahtui neuvostomiehittäjän vetäydyttyä. Vapautettujen alueiden vakauttaminen vaatii kansainvälistä panosta. Tässä nousevat avainasemaan islamilaiset maat. Christian Jokisen mielestä rauhanturvaajana tulisi hyvinkin kyseeseen Turkki, jolta löytyy vaadittua sotilaallista voimaa ja joka on poliittisesti demokraattinen ja uskonnollisesti maltillinen. Turkilla on myös vielä ryvettymätön maine alueella. Britannialla, Yhdysvalloilla ja Pakistanilla on aiemman sekaantumisen myötä painolastinsa – Venäjästä puhumattakaan.
Myöskään EU:n roolia rauhanturvaamisessa Jokinen ei sulje pois. Kansainvälisen yhteisön tulee huolehtia niistä, jotka Pohjoisen liitto on vapauttanut: "Vapaus kuunnella musiikkia ja päättää parranajostaan ei vielä pelasta nälkäkuolemalta – talvi on jo saapunut vuorille."
Samalla on tärkeää varmistaa, ettei Afganistanin muutosta käytetä epävakauttamaan muita alueen maita. Pakistanin ensisijainen intressi Afganistanissa on ollut estää sen käyttö itseään vastaan. Afganistan on toiminut puskurina jäätymätöntä valtamerta kohti pyrkinyttä Venäjää vastaan samoin kuin vaarallisena selustana, jonka kautta vihamieliset suuret naapurit Intia ja Iran ovat voineet iskeä Pakistaniin.
Erityisen tulenarka on Intian vallasta eroon pyrkivä Kashmir, jossa Afganistanin kohtalo voisi toistua mikäli Kashmirin konflikti vielä entisestään pitkittyy. Intia on halunnut leimata koko asian Pakistanin aikaansaannokseksi, mistä ei suinkaan ole kyse. Selvä enemmistö kashmirilaisista kannattaa itsenäisyyttä ja pitää Pakistaniin liittymistäkin nykyistä miehitysjakoa parempana, mutta ei kannata alueella toimivia pieniä joskin väkivaltaisia dzihadistiryhmiä.
Pakistania johtaa maltillinen Pervez Musharraf, mutta ei hänkään voi perääntyä Kashmirin kysymyksessä, koska se ei olisi vain poliittinen itsemurha, vaan toisi Kashmirin konfliktin sisälle Pakistaniin samoin kuin paštujen kohdalla on käynyt. Pakistan ei kestäisi uutta miljoonien katkeroituneiden pakolaisten virtaa.
Afganistanista pohjoiseen sijaitsee Ferganan laakso Turkestanissa, jonka tasavaltain kehnot rajajärjestelyt ja itsevaltaiset johtajat ovat neuvostoperintöä. Se hyöty USA:n ja Venäjän yhteistyöstä voisi olla, ettei Venäjä enää mustasukkaisesti estäisi kansainvälistä yhteistyötä entisessä etupiirissään.