main
The Eurasian Politician - Issue 5 (April 2002)
Antero Leitzinger, 16.10.2001
Politiikan myytteihin kuuluu kuvitelma aatteellisesta janasta, jossa äärioikeisto ja äärivasemmisto ovat äärimmäisen kaukana toisistaan. Islamistit on helppo mieltää äärioikeistoksi, mutta ovatko he lopulta sen kauempana sosialisteista kuin taannoiset kansallissosialistit? Molempia ääripäitä yhdistää läntisen maailman, demokratian ja vapauden halveksunta sekä suorastaan patologinen amerikanvastaisuus.
Yhdysvallat on ollut muslimien paras liittolainen Afganistanissa, Bosniassa ja Kosovossa. Usama bin Ladin ei palopuheessaan kuitenkaan mainitse näitä tapauksia, vaan vetoaa koko maailman muslimeihin arabimaiden puolesta - ja tarkoittaa silloin vain Irakia, joka aloitti Persianlahden sodan miehittämällä toisen arabimaan, Kuwaitin. Hän viittaa tietenkin myös Palestiinaan, kuten on tapana, mutta tietää varmasti itsekin tekevänsä sillä huonon palveluksen palestiinalaisille. Usama bin Ladin vaikuttaa pikemminkin provokaattorilta, joka yrittää lietsoa länsimaissa islamofobiaa ja ulkomaalaisvastaisuutta.
Islamistien viha amerikkalaisia kohtaan ei perustu islamiin, ei ulkopoliittisiin tosiasioihin, eikä ole loogisesti perusteltavissa edes solidaarisuuden nimissä. Vaikka Irak ja Iran, jotka 1980-luvulla surmasivat toistensa muslimiväestöä miljoonittain, tuomitsevat amerikkalaisten ohjusiskun Talibania vastaan, kumpikaan maa ei ole tuominnut venäläisten iskuja Tshetsheniaan tai Intian toimintaa Kashmirissa.
Stéphane Allix kirjoitti Le Monde Diplomatique -lehdessä jo tammikuussa 1997 Talibanin mielenkiintoisesta taustasta. Taliban aloitti suosittuna kansanliikkeenä Kandaharissa 1994, mutta oli muuttanut melkoisesti muotoaan edettyään Kabuliin kaksi vuotta myöhemmin. Sillä välin Taliban oli saanut ammattimaisen armeijan tykistöineen ja ilmavoimineen, tiedusteluorganisaation sekä oman turvallisuuspoliisin. Näitä johtivat entinen kommunistihallinnon puolustusministeri Shahnawaz Tanai, puolisen tusinaa muuta kenraalia ja kommunistihallinnon pahamaineisen salaisen poliisin KhAD:in asiamies Mohammed Akbar. Taliban-hallinto koostuikin pian kommunisteista, jotka kasvattivat parran!
Usama bin Ladin hääräsi 1980-luvulla Pakistanissa afgaanien parissa. Hän kuului palestiinalaisprofessori Abdullah Azzamin johtamaan järjestöön, joka kanavoi arabien rahaa ja vapaaehtoisia Afganistaniin. Usama bin Ladinilla ja egyptiläisillä terroristeilla, jotka lymyilivät afgaanien parissa, oli kuitenkin riitaa Azzamin kanssa, koska heitä ei kiinnostanut niinkään Afganistanin vapauttaminen kuin terroristien kouluttaminen muuhun käyttöön. Kun Azzam sai surmansa salaperäisessä autopommi-iskussa 1989, Usama bin Ladin kaappasi järjestön, käännytti arabitaistelijat kotimaihinsa ja unohti itsekin Afganistanin yli kuudeksi vuodeksi. Usama bin Ladin ei osoittanut mitään mielenkiintoa esimerkiksi Tadzhikistanin vapauttamiseen, vaikka maassa oli verinen monivuotinen sisällissota.
Usama bin Ladin ei ole ainoa äveriään arabiperheen vesa, jonka intohimona oli kapinoida kapitalismia ja globalisaatiota vastaan. Samaa harrasti egyptiläisen asianajajan poika Mohammed Atta, joka johti Yhdysvaltain terrori-iskuja. Myös hänen kumppaninsa olivat rikkaista perheistä ja Euroopan yliopistoissa kouliutuneita. Samaa "taistolaisen" vallankumouksellisen prototyyppiä edusti jo iranilainen Mustafa Khamran Savehi, joka perusti perheen Kaliforniassa 1960-luvulla, mutta ryhtyikin opiskelemaan terrorismia Egyptissä ja Libanonissa. Hän siirtyi "punaisten shiialaisten" ryhmästä maailmanlaajuiseen muslimiopiskelijoiden organisoimiseen ja hänen niinikään Kaliforniassa opiskellut oppilaansa toteutti Teheranin lähetystövaltauksen 1979.
Islamistiset terroristijärjestöt tulivat julkisuuteen 1980-luvun kuluessa samalla kun perinteisemmät, ateistiset palestiinalaisjärjestöt menettivät merkitystään. Kristitty marxilainen Georges Habash, jonka PFLP:n kautta Neuvostoliitto oli kanavoinut tukeaan eri terroristijärjestöille ympäri maailmaa, ei enää palvellut tarkoitustaan yhtä hyvin kuin uskoon tulleet nuoremmat aatetoverinsa. Algerian sosialistisen FLN:n aktivisti Bou-Ali "Yassin" pani alulle algerialaisen islamistiterrorismin 1980-luvun puolivälissä, jolloin jopa veteraanisosialisti Ahmed Ben Bella, Leninin kunniamerkin kantaja, ylisti ajatolla Khomeinia. Näihin aikoihin Neuvostoliitto kehotti Iranin kommunisteja yhteistyöhön islamistien kanssa. Politbyroossa uudenlaista radikalismia edusti KGB-kenraali Heidar Aliev, nykyinen Azerbaidzhanin presidentti; varovaisempi Kazakstanin puoluejohtaja Dinmuhammed Kunajev erotettiin virastaan, mikä johti Alma-Atan mellakkaan joulukuussa 1986 ja salaperäisten "etnisten kahakoiden" aaltoon Neuvostoliiton muslimitasavalloissa. Seurauksista on kirjoitettu enemmän Suomessa 1997 toimitetussa kirjassa "Caucasus and the unholy alliance".
Kansainvälinen terrorismi oli jo 1970-luvulla monisäikeisesti verkottunut, eikä se hävinnyt mihinkään "kylmän sodan" päätyttyä, vaan ainoastaan naamioitui islamin nimissä.
Afganistanissa neuvostoarmeija joutui hylkäämään istuttamansa kommunistihallinnon, mutta sen kouluttamat sotilaat löysivät itselleen uuden kodin Talibanin joukoista. Heidän suojiinsa palasi myös Usama bin Ladin. Ääripäät kohtaavat toisensa yhä uudelleen ja saavat toisiltaan vaikutteita. Yhdysvaltain lipun repiminen ja polttaminen yhdistää kummasti eräitä ryhmiä - pakistanilaisista koraanikoulujen kasvateista Euroopan punavihreisiin mellakoitsijoihin!
Antero Leitzinger
tutkija