main
The Eurasian Politician - Issue 4 (August 2001)
Anssi Kullberg, 25.6.2001, Tartto
Kuka muistaa vielä Vladimir Zhirinovskia? Tuo äärinationalisti ja entinen KGB:n kapteeni sopi hyvin pelotteeksi länsimaille ja sai Kremlin johtajien mielipiteet vaikuttamaan maltillisilta, vaikkei hänen puolueensa koskaan olennaisissa kysymyksissä ollut eri mieltä Kremlin kanssa. Jos jätetään huomiotta hänen räyhäävä tyylinsä, hänen ajatuksensa eivät koskaan poikenneet venäläisen geopoliittisen ajattelun valtavirrasta. Samaa toistavat nyky-Venäjällä suositun geopoliitikon Aleksandr Duginin kirjoitukset.
Zhirinovski selitteli lännelle vuonna 1997: "Emme halua valloittaa koko maailmaa. Venäjän legitiimin alueen lisäksi me haluamme hallita vain kolmea maata: Turkkia, Irania ja Afganistania." Suomalaiset muistavat vielä liiankin hyvin, kuinka laajasti Zhirinovski tulkitsi "Venäjän legitiimin alueen". Jukka Tarkka kirjoitti Turun Sanomissa tuoreeseen presidentti Mauno Koiviston kirjaan viitaten: "Venäjään kuuluvat kaikki ne alueet, jotka se on joskus vallannut ja joilla on vuodatettu venäläistä verta."
Vierailullaan Lontoossa viime vuonna Vladimir Putin odotti lännen ymmärtävän ja tukevan Venäjän vallan laajentamista etelän islamilaisiin maihin kristikunnan yhteisenä tehtävänä "islamin laajentumista" vastaan. Tosin mikään islamilainen kansakunta ei ole laajentunut tai hyökännyt kristikuntaa vastaan satoihin vuosiin. Silti uhkakuva kukoistaa lännessäkin.
Amerikkalainen teoreetikko Samuel Huntington tuli kuuluisaksi epäilyttävästi 1800-luvun rotuteorioita muistuttavalla opillaan sivilisaatioiden törmäyksestä. Kirjassaan hän vaati länsimaita "hyväksymään Venäjän ortodoksisen sivilisaation ydinvaltiona ja alueellisena suurvaltana, jolla on legitiimit turvallisuusetunsa eteläisillä rajamaillaan". Turvallisuusedut käsittävät Huntingtonin mielestä "monista etelän islamilaisista kansakunnista koostuvan cordon sanitairen ylläpidon ja valloittamisen".
Tämän "suojavyöhykkeen" voisi laajimmillaan nähdä kolmena vyönä: sisimpänä nykyisin Venäjän federaation eteläreunan muodostavat kaukasialaiset ja tataarilaiset tasavallat, sitten itsenäistyneet Azerbaidzanin ja Keski-Aasian tasavallat sekä uloimpana Zhirinovskin puheissa mainitut Turkki, Iran ja Afganistan. Syyriaan, Irakiin ja Iraniin Venäjällä on pitkään ollut läheinen strateginen suhde.
Ajatus vallan laajentamisesta islamilaiseen etelään on hallinnut Venäjän ajattelua aina, kun sen ulkopolitiikka on ollut voimakkaan imperialistista. Suunta on muuttunut suurten murrosten aikana, joita ovat luonnehtineet Grigori Rasputinin, Aleksandr Kerenskin ja Jegor Gaidarin kaltaiset uudistajat. Vielä Kiovassa vuonna 1990 Boris Jeltsin julisti: "Venäjä ei tavoittele keskusvaltaa missään uudessa imperiumissa. Venäjä ymmärtää paremmin kuin muut tuon roolin tuhoisuuden, vaikkakin se oli Venäjä, joka esitti tuota roolia niin pitkään. Mitä Venäjä sillä saavutti? Tulivatko venäläiset sen seurauksena vapaammiksi? Vauraammiksi? Onnellisemmiksi? Historia on opettanut meille, ettei kansa, joka alistaa muita, voi olla onnekas."
Sittemmin Jeltsin kuitenkin määräsi armeijansa Moldovaan, Georgiaan, Karabaghiin, Tadzikistaniin ja lopulta Tšetšeniaan. Viimeisin murroskausi näyttäisikin päättyneen viimeistään vuonna 1993. Jo vuonna 1994, samana vuonna, jona Venäjä hyökkäsi vuonna 1991 itsenäiseksi julistautuneeseen Tšetšeniaan, jopa vannoutuneena länsimielisenä pidetty ulkoministeri Andrei Kozyrev vaati, että "Venäjän on säilytettävä sotilaallinen läsnäolonsa alueilla, jotka ovat olleet sen etupiirissä vuosisatoja." Syyskuussa 1995 Jeltsin julisti "pitävänsä Venäjän johtavana voimana uudessa valtioidenvälisessä poliittis-taloudellisessa järjestelmässä, joka luotaisiin entisen Neuvostoliiton tilaan".
Venäjän länsirajan kansojen onneksi pyrkimykset laajentaa Kremlin valtapiiriä kohdistuivat ensin etelään. Vaikka Venäjä uhitteli Baltian maille, tuki Transnistrian separatisteja Moldovaa vastaan ja sitoi Valko-Venäjää itseensä, on huomattava, että Ukraina on yksi niistä harvoista IVY-maista, joita vastaan Venäjä ei käyttänyt asevoimaa. Venäjän politiikka länsirintamalla on ollut sivistyneempää kuin Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa.
Vaikka venäläistä nationalismia hallitseekin slavofiilinen aate, joka yhdistää venäläiset serbeihin, on imperiumin "suuri tehtävä" suunnattu etelän valloittamiseen. Neuvostovallan romahdus palautti ennen silkkitienä kukoistaneen mutta kauan syrjäseuduksi eristetyn Kaukasian ja Turkestanin alueen öljyvaroineen maailmanpolitiikan keskiöön. Suurin osa tästä alueesta on uskonnoltaan islamilaista ja kieleltään turkkilaista.
Länsi vetoaa Sisä-Aasian maihin tarjoten näille mahdollisuutta hyötyä valtavista luonnonvaroistaan myymällä öljyä maksukykyiseen länteen. Venäjä sen sijaan suhtautuu alueeseen edelleen vanhojen mallien mukaisesti siirtomaana, valloitusalueena, jota sen "kuuluu" hallita. Siksi Venäjä on tsaarinajoista lähtien niin innokkaasti markkinoinut islamin ja kristinuskon vastakkaisuutta.
Venäjä on kuitenkin liitossa Iranin, Irakin, Syyrian ja Libyan kanssa, tärkeiden islamilaisten "ongelmamaiden". Vastustajinaan Venäjä pitää maallistunutta ja demokratisoituvaa Turkkia sekä uudistuvaa Pakistania. Nämä kaksi voimakasta, länsimielistä ja varsin vakaata islamilaista maata ovat ainoat, joilla olisi kyky Venäjän sotilaalliseen lyömiseen etelässä.
Yleensä Venäjä on mieluummin peilannut voimaansa länteen kuin kohdannut nöyryyttävän pakon uudistua. Puhutaan nk. Potemkinin kulisseista. Venäjä käy mieluummin ristiretkeä islamin kuvitteellista uhkaa vastaan kuin kohtaa arvovaltansa menetyksen suhteessa euraasialaiseen kilpailijaansa Kiinaan. Venäjän "pyhä sota" muslimeja vastaan on kuin Don Quixoten sota tuulimyllyjä vastaan. Vaarana on, että tuulimyllyistä voi tulla totta. Sota radikalisoi maltillisetkin Kaukasian muslimit.
Kiina on jo noussut haastamaan Venäjän vaikutusvallan Aasiassa. Jos Venäjä muuttaisi asennettaan suhteessa entisiin siirtomaihinsa, voisivat vahvat Keski-Aasian valtiot toimia puskurina Kiinaa vastaan samoin kuin suojata mahdollisilta ääri-islamilaisilta liikkeiltä, joita Afganistanin, Tadzikistanin ja Kaukasian sodat ovat siittäneet. Ollakseen vahvoja ja vakaita, Kaukasian ja Keski-Aasian valtioiden olisi kuitenkin oltava riippumattomia ja perustua kansalaistensa legitiimiksi kokemaan valtaan.