main
The Eurasian Politician - Issue 4 (August 2001)
Anssi Kullberg, 24.6.2001, Tartto
Venäjän valtioideaa on hallinnut kaksi ulottuvuutta: imperialistinen pyrkimys alueen ja vaikutusvallan laajentamiseen sekä pyrkimys hierarkkiseen ja keskitettyyn vallankäyttöön. Venäläinen historioitsija Sergei Medvedev kutsuu näitä nimillä "kulttuurit 1 ja 2". Venäjän-tutkija Arto Luukkanen osoittaa kirjassaan "Hajoaako Venäjä?" Venäjän perineen molemmat mongolien valtakunnalta, jonka paikan Euraasiassa Venäjä myöhemmin otti.
Tutkija Antero Leitzinger kirjoittaa artikkelissa "Venäjä ja Kiptšakin kirous", kuinka mongoliperintö häiritsee Venäjän sopeutumista muuttuvaan maailmaan. Imperiumien strategiset perusideat samoin kuin hallitsemisen kulttuuri säilyvät, vaikka hallitsijat ja dynastiat vaihtuvat ja imperiumit muuttavat muotoaan, laajenevat ja kutistuvat, hajoavat ja taas yhdistyvät. Venäjän voimistuessa mongolivaltakunta oli jo itsessään hajonnut ja Venäjä peri sen läntisen osan, Kiptšakin kaanikunnan, paikan.
Venäläiset ovat halunneet nähdä itsensä Bysantin perillisinä, mutta kuten Luukkanen kirjassaan havaitsee, "kolmannen Rooman" idea tuli Venäjälläkin tunnetuksi vasta myöhään. Venäjän kääntyminen ortodoksiseen uskoon ja Bysantin prinsessan naiminen olivat itäslaavien ruhtinaille strategisia siirtoja Puolaa vastaan. Myöhemmin ristiretki-ideaa käytettiin perustelemaan nykyisin Venäjänä tuntemaamme aluetta pitkään hallinneiden tataarikaanikuntien valloitusta. Ajatus kristillisestä imperiumista antoi myös luvan "yhdistää" slaaviruhtinaskuntia Moskovan alle tämän ollessa mongolikaanien vasalli.
Mitä tapahtui Bysantin perinnölle? Monessa suhteessa se päätyi Turkin imperiumin valtioideaksi. Osmanien valtakunta teki Konstantinopolista pääkaupunkinsa ja vastasi lopulta alueeltaan ja hallintorakenteeltaan Bysantin imperiumia. Vain uskonto vaihtui. Samalla tavoin Venäjä otti mongolien paikan pohjoisen idän imperiumina. On sanottu, että bysanttilainen purppura peitti vain vaivoin Tšingis-kaanin irvistyksen Venäjän strategisessa luonteessa.
Kiptšakin kaanikunnan "suuri tehtävä" oli valloittaa takaisin suurkaanin alaisuuteen Tšingis-kaanin hajonneen imperiumin osat. Lännessä johtavaksi vasalliksi noussut Moskovan suuriruhtinaskunta peri suoraan tämän ajatuksen, joka kytkeytyi satoja vuosia mongolivaltakunnan osien sisäiseen valtataisteluun. Tämä imperiumien ja vasallien sisäinen valtataistelu jatkuu Euraasiassa tänä päivänäkin.
Vuosisatoja Venäjä on pyrkinyt laajentumaan Euraasian itäisiin ja eteläisiin maihin. Kiptšakin perintöön yhdistyivät kristillinen ristiretkiajatus ja eurooppalainen siirtomaakilpailu. Venäjä on Pietari Suuren ajoista lähtien peilannut länttä. Yksi sen päävastustajista oli pitkään Itävalta-Unkarin imperiumi. Sen perillinen, Itävallan viimeisen keisarin poika, nykyisin Paneurooppa-liikettä johtava Otto von Habsburg puhuu jatkuvasti Venäjästä Euroopan viimeisenä siirtomaaimperiumina, joka takertuu menneisyyden malleihin eikä siksi kykene sopeutumaan rauhanomaiseen muutokseen Euraasiassa.
Eurooppalaisten suurvaltain etsiessä siirtomaita merten takaa Venäjä laajensi siirtomaavaltaansa Euraasiassa: Siperiassa, Kaukoidässä, Turkestanissa ja Kaukasuksella. Kun nuori suomalainen eversti C.G.E. Mannerheim suoritti Venäjän ja Kiinan siirtomaikseen jakamaan Turkestaniin tutkimusmatkan tsaarin tiedustelutehtävissä 1906-1908, Keski-Aasia oli vasta tuoreeltaan valloitettu. Venäjän vallan laajentuminen etelään tapahtui myöhään, vasta 1700-1800-luvuilla. Puola, Baltia ja Suomi olivat kuuluneet Venäjän valtapiiriin jo pitkään ennen kuin Venäjä saavutti yhteyden turkkilaisten hallinnassa olleeseen Mustaanmereen vuonna 1774. Kaukasian valloitus tapahtui vasta 1801-1859 ja Turkestanin valloitus 1864-1885. Pohjois-Kaukasiassa Tšerkessia, Tšetšenia ja Dagestan kykenivät vastustamaan Venäjän laajentumista aina vuoteen 1859, jolloin kuuluisa imaami Shamil viimein antautui tsaarin joukoille.
Kiptšakin perintö on vaikuttanut tsaarien, neuvostovallan ja nyky-Venäjän politiikkaan. Kun ristiretkien aika oli ohi, alettiin puhua geopolitiikasta, elintilasta ja pyrkimyksestä jäätymättömien merten ääreen. Venäjä peilasi taas läntistä kilpailijaansa. Kun Saksa etsi elintilaa idästä, Venäjällä vallitsi "Drang nach Süden". Katariina Suuri ja Grigori Potemkin unelmoivat Jerusalemin valloituksesta ja loivat suunnitelman Konstantinopolin valloittamiseksi. Nikolai I sitoi valtakuntansa ikuiseen siirtomaasotaan Kaukasuksella ja hänen pelättiin uhkaavan brittien siirtomaavaltaa Intiassa. Kenraali Aleksei Jermolov onnistui tekemään Persian šaahiin vaikutuksen väittämällä, että Venäjä periytyi mongoli-imperiumista ja Jermolov itse polveutui Tšingis-kaanista.
Balkanista, Kaukasiasta ja Keski-Aasiasta tuli vyöhykkeitä, joilla imperiumit kilpailivat ja sotivat alueidensa ja valtansa laajentamiseksi. Siinä sivussa, 1800-luvun lopulla, syntyivät nykyisinkin muodissa olevat sivuvaikutukset: kansanmurha ja etninen puhdistus. Sen ajan ensimmäinen ja pahin esimerkki oli Tšerkessian hävittäminen vuonna 1856, jota seurasivat muihin kaukasialaisiin, armenialaisiin ja balkanilaisiin kohdistuneet veriteot Venäjän ja Turkin imperiumien voimainmittelössä.
Venäjän laajentuminen on sittemmin kääntynyt länteen vain, kun hallitsijaksi on noussut "zapadnikki" tai "ateisti". Sellaisia olivat Pietari Suuri ja Stalin. Georgialaisen Iosif Dzugašvilin johtamana Venäjä saavutti suurimman länsilaajentumisensa halliten Berliiniä, Budapestiä ja Prahaa puolen vuosisadan ajan. Stalinin aikana Kremlin valta lopulta ulottui aina manner-Kiinaan saakka. Ainoa osa Kultaisen Ordan tavoitealuetta, joka jäi valloittamatta, oli Il-kaanin valtakunta, joka oli jakautunut synnyttäen Turkin sunnalaisen ja Iranin šiialaisen imperiumin. Näitä Venäjän ei koskaan onnistunut kukistaa, vaikka Konstantinopolia havittelikin ja vaikka Täbriz oli Venäjän miehittämänä 1900-luvulla.
Kun Neuvostoliiton valtapolitiikka oli taas kääntynyt lännestä etelään, Kreml keskittyi ulkopolitiikassaan vaikutusvaltaan Lähi-idässä. Eteläsuuntaus huipentui Afganistanin miehitykseen vuonna 1979. Satojen vuosien ajan Venäjän pyrkimys Euraasian herruuteen on kilpistynyt kahteen vuoristokansaan: lännessä kaukasialaisiin ja idässä afgaaneihin. Pienet kansat eivät ole vain tulleet imperiumien polkemiksi. Ne ovat myös asettaneet suurille rajat.