main
The Eurasian Politician - Issue 4 (August 2001)
Jukka Tarkka
Julkaistu alun perin Turun Sanomissa 5.6.2001
Euroopan unionin ja NATO:n laajenemista Itämeren piiriin syntyy tahtotiloja ja pyrkimyksiä, joita ei voi ymmärtää ottamatta huomioon Neuvostoliiton jättämää historiallista muistijälkeä.
Baltian maat ponnistelevat kuroakseen umpeen jälkeenjääneisyyden, joka syntyi puoli vuosisataa kestäneen neuvostovallan aikana. Länsi-Euroopan mailla on julki lausumaton tarve hyvittää se, että ne hylkäsivät Baltian maat hädän hetkellä.
Suomen liittyminen Euroopan unioniin oli samanlainen jälkikäteinen reaktio Neuvostoliiton ahdistavaan valta-asemaan kuin on Baltian maiden pyrkimys NATO:on. Koska Baltian maat kokivat kovempia kuin Suomi, niille ei riitä pelkkä unionin jäsenyys, kuten ehkä Suomelle.
Suomi selvisi sekä toisesta maailmansodasta että kylmästä sodasta itsenäisenä ja terveenä. Nyt se yrittää sopeutua työvoittona saatuun menestykseensä olematta omahyväinen.
Ruotsi on vuosisatojen saatossa menestynyt aina Suomea paremmin, eikä en ole tarvinnut edes ponnistella. Nyt se yrittää sopeutua helppoon onnistumiseensa.
Kylmän sodan vaikutus näkyy siinä, miten eri tavoin Ruotsi ja Suomi suhtautuvat unioniin. Suomelle se on kansallinen saavutus ja aktiivisen kehitystyön kohde. Ruotsille se on ikävystyttävä itsestäänselvyys, jonka irvailu on suosittua yhteiskunnallista viihdettä.
Baltian maat eivät näe tai tunnusta EU:n turvallisuusvaikutusta, vaikka Suomi on loistava todiste sen poliittisesta tehosta. Balteille kelpaa vain NATO:n turvatakuu. Moni ulkopuolinen viisas, Suomen ulkopoliittinen johto mukana lukien jarruttelee Baltian ylenmääräistä NATO-intoa.
Varoittelijoiden mukaan Venäjän turha ärsyttämien loisi Eurooppaan taas jakolinjan, jollaisista juuri on päästy eroon, se järkyttäisi alueen vakautta. Se lisäisi turvattomuutta.
Heidän viisautensa perustuu eilispäivän totuuksiin ja ummistaa silmät nykyisyydeltä. Itämeren piirissä on jo nyt jakolinja. Se on epävakaa, turvallisuusvajeesta kärsivä alue.
Venäjä, ja monet lännessäkin, vaativat Baltian kansoja luopumana siitä, mikä ne itse arvioivat hyväksi omalle turvallisuudelleen. Se luo epävakautta, sillä toteutumattomat toiveet purkautuvat joskus kuitenkin, tavalla tai toisella.
Venäjä ilmoittaa ja osoittaa pitävänsä Baltian maita etupiirinään. Epävakaus syntyy siitä, kun joku ilmoittaa käyttävänsä valtaa siellä, missä sellaiseen valtaan ei haluta alistua.
Uusia jakolinjoja ei synny Eurooppaan siitä jos Baltian maat liittyvät turvallisuusjärjestelmään, johon ne haluavat liittyä. Jakolinja synty siitä jos länsi hyväksyy vaieten Venäjän etupiiriin maat, jotka eivät halua kuulua siihen.
Itämerta sanottiin aikanaan rauhan mereksi, mikä tarkoitti sitä, että neuvostolaivasto hallitsi sen ulappaa ja neuvostoarmeija sen rantoja. Se oli näennäisvakautta, jonka alla oleva epävakaus alkoi purkautua heti kun sitä patoava asevoima raukesi.
Sekä Ruotsi että Suomi väittivät olevansa kylmän sodan ulkopuolisia. Molemmat olivat kuitenkin sen eturintamaa, mutta vastakkaisilla puolilla. Ruotsi omasta halustaan, Suomi vastoin tahtoaan.
Ruotsi oli salaisesti NATO:n innokas apulainen. Se rakensi mittavan infrastruktuurin ollakseen uskottava osa lännen puolustusta.
Suomi väitti olevansa puolueeton, mutta Neuvostoliitto osoitti pitävänsä sitä luoteisen sivustansa hyökkäyksen tukialueena. Jokainen näki tämän jo kartalta, ja kaikki ymmärsivät sen, vaikka suomalaiset kuinka yrittivät hämätä.
Venäjän etupiirivaatimuksen avoin hyväksyminen nykytilanteessa tuottaisi pahemman epävakauden kuin neuvostoaikana pinnan alle painettu jännite.
Kylmän sodan aikainen näennäistasapaino vaikuttaa nykyisen tilanteen taustalla niin kuin historia tavallisesti vaikuttaa.
Baltian maiden kokemustausta on niin traumaattinen, että unioni, joka täyttää suomalaisten unelmat lähes täydellisesti, riittää heille tuskin aluksikaan. Vain NATO riittää niille, ja ne tuntevat olevansa kuolemanhädässä ilman sitä.
Baltian maiden turvattomuuden tunne perustuu historian lisäksi nykyisen Venäjän turvallisuus- ja sotilasoppeihin sekä sen poliittiseen käyttäytymiseen.
Venäjän vastustus Baltian maiden NATO-jäsenyydelle voidaan tulkita osoitukseksi siitä, että Kremlillä on tavoitteita, joiden saavuttaminen vaikeutuisi jos Baltia liittyisi läntiseen puolustusliittoon.
Viimevuotisessa presidenttikampanjassaan Vladimir Putin puhui Venäjän suuruudesta ja sen valtion vahvuudesta tavalla, joka muistutti neuvostoaikojen paraatipatriotismia. Baltian kansat tietävät, mitä käytännössä merkitsee Venäjän suuruus ja sen valtion vahvuus.
Venäjän sotilasoppi otti 1990-luvulla käyttöön lähiulkomaan käsitteen. Sen mukaan Venäjä voi puuttua aseellisestikin lähialueidensa sisäiseen tilanteeseen jos venäläisiä vähemmistöjä kohdellaan siellä huonosti. Baltia oli viestin keskeisin kohdealue.
Viime vuonna uusittuun turvallisuuskonseptiin tukeutuva sotilasoppi ei puhu enää lähiulkomaista. Se määrittelee tilanteet, joissa Venäjä ilmoittaa ottavansa oikeuden käyttää sotavoimaa, ydinaseet mukaan lukien.
Tällainen tilanne olisi muun muassa se, että valtio, johon Venäjällä on turvallisuusvelvoitteita, ryhtyy sotilaalliseen yhteistyöhön ydinasevaltion tai ydinasein varustautuneen liittokunnan kanssa. Rivien välissä on viittaus myös Baltiaan.
Turvallisuuskonseptin perustuva merisotadoktriini kuvaa Venäjän merivoiman pahimmaksi uhaksi sen, että siltä suljetaan pääsy valtamerille, mikä on ollut Venäjän painajainen Pietari Suuren ajoista lähtien.
Oppi määrittelee Venäjän tavoitteeksi torjua valtamerille johtavien väylien rannoilta sellaiset maat ja liittokunnat, jotka voisivat rajoittaa Venäjän merivoiman liikkeitä. Mikään ei ole muuttunut neuvostovuosien ajoista – eikä tsaarin Venäjänkään ajoista.
Venäjän nykyinen heikkous antaa lännelle mahdollisuuden hymähdellä hyväntahtoisesti näille opeille. Niillä, joilla on omaa kokemusta siitä, mitä kova puhe käytännössä saattaa merkitä, ei ole varaa kevytmielisyyteen.
Myös NATO:lla saattaa jo nyt olla omat nappulansa Itämeren alueen pelilaudalla.
Sen huippukokouksen 1999 hyväksymä uusi strateginen konsepti sisältää uuden käsitteen kriiseistä, joihin NATO:lla on turvallisuusetuja, vaikka liittosopimuksen 5. artiklaan perustuvaa puolustusvelvoitetta ei olisikaan (non-Article 5 crisis).
Sen mukaan NATO on valmis puuttumana tilanteeseen myös oman toimialueensa ulkopuolella syntyviin kriiseihin jos näyttää siltä, että niiden kehittyminen saattaisi johtaa uhkatilanteisiin liittokunnan kannalta.
Siksi NATO:lle ei ole samantekevää, mitä Venäjä tekee Baltian maille, vaikka nämä eivät vielä olisikaan NATO:n jäseniä.
Itämeren alueen epävakaus perustuu toisaalta siihen, että Baltian maat haluavat muuttaa tilannetta liittymällä NATO:on ja toisaalta siihen, että Venäjä kiistää näiden maiden oikeuden toteuttaa omaa tahtoaan.
Itämeren aluetta vaivaa poliittinen paine ja epävarmuus. NATO:n tulo sen näyttäväksi voimaksi voisi hyvinkin purkaa eri suuntiin raastavia jännitteitä. Voisiko NATO olla Itämeren vakautta edistävä tekijä?
Sellaista tarvittaisiin hallitsemaan pinnan alla vaikuttavia ristikkäisiä voimia kun Baltian maat pyrkivät NATO:on, Venäjä vaatii niitä etupiiriinsä, Ruotsi ja Suomi painavat päänsä historian pensaikkoon, ja NATO on kahden vaiheilla.
* * *
Julkaistu kirjoittajan luvalla. Jukka Tarkka on valtiotieteen tohtori ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija.