main
The Eurasian Politician - Issue 4 (August 2001)
Anssi Kullberg, 27.6.2001, Tartto
Varhaiskeskiajalla purjehti arabialainen tutkimusmatkailija Ibn Fadlan ylös Idl-jokea ja kuvasi siellä eläviä itäslaaveja "barbaarisiksi, likaisiksi ja haiseviksi". Kyse oli Volga-joesta (tataarinimeltään Idel/Itil) ja Ibn Fadlan oli ensimmäisiä, jotka kuvailivat Venäjää "sivistyneelle maailmalle".
Tiettävästi ensimmäinen länsieurooppalainen, joka vieraili Moskovassa, oli Ambrosio Contarini vuonna 1477. Toinen italialainen, Marco Polo, oli jo yli 150 vuotta aikaisemmin sotavankitoverinsa Rustichellon kynän kautta kuvaillut eurooppalaisille matkojaan 1200-luvun lopun Kaukasian ja Keski-Aasian maissa ja Kiinassa.
Kaukasia ja Keski-Aasia olivat "sivistyneet" ja myös kiinteässä yhteydessä välimerelliseen Eurooppaan kauan ennen Venäjän "löytämistä". Silti monien eurooppalaisten mieliin on syöpynyt mielikuva, että Venäjän siirtomaavalloitus Kaukasiassa ja Turkestanissa olisi ensi kerran tuonut valtion ja järjestäytyneen yhteiskunnan näille alueille.
Kuitenkin mm. maailman vanhimpiin kuuluneet kristilliset kuningaskunnat Georgia ja Armenia sijaitsivat Kaukasiassa kauan ennen Venäjän syntyä. Mustanmeren rannikoiden ja silkkitien kauppakaupungit kukoistivat keskiajalla ja alueen korkealaatuiset tuotteet matkasivat venetsialaisten, genovalaisten, tataarien, arabien, kreikkalaisten ja muiden kauppiaiden mukana Eurooppaan. Dagestan ja Turkestanin emiirikunnat kukoistivat islamilaisen oppineisuuden ja runouden koteina.
Professori Kaj Öhrnberg Helsingin yliopistosta kuvaa maailmankatsomusten eroa, joka vallitsi – ja monessa suhteessa vallitsee edelleen – jylhien Kaukasusvuorten eri puolilla. Pohjoisen venäläiset näkivät etelässä kylläkin dramaattista romantiikkaa, kuten venäläisten kirjailijoiden Kaukasiaa romantisoivista kirjoituksista voi havaita, mutta heille kaukasialaiset, turkkilaiset ja persialaiset edustivat vääräuskoista, villiä ja vapaata vihollista, joka Venäjän imperiumin piti valloittaa, kukistaa ja sivistää.
Samalla etelän muslimit samoin kuin kristityt georgialaisetkin näkivät Kaukasusvuorten pohjoispuolella aukenevan "pimeyden valtakunnan", jonka asukkaat olivat väkivaltaisia, sotaisia ja juopottelevia raakalaisia, vieraita valloittajia ja maahantunkeutujia, idän sivistyksen hävittäjiä.
Euroopan ja Kaukoidän yhdistävä romanttinen silkkitie halki Euraasian sisäosien – Persian, Kaukasian, Turkestanin ja Afganistanin – sykki vielä eloa nuoren Gustaf Mannerheimin toteuttaessa Keski-Aasian tutkimusmatkansa vuosina 1906-1908. Suurimmalle osalle tämän päivän suomalaisista mielikuvat Kaukasiasta, Turkestanista ja Afganistanista ovat kuitenkin kaukana kulttuureja yhdistävän kaupan romantiikasta. Uutiset kertovat lähinnä sodista, epätoivosta ja kauppatavarana esiintyvät otsikoissa öljyn lisäksi huumeet ja aseet.
Ensin venäläis-turkkilaiset sodat, sitten Venäjän ja Kiinan siirtomaavallan laajeneminen silkkitien maille ja lopuksi kahden kommunistisen imperiumin synty eristivät alueen maailmanpolitiikan periferiaan. Neuvostovallan hajoaminen kuitenkin palautti alueen tietoisuuteemme. Siitä on tulossa suurvaltain geopolitiikan uusi sydänmaa.
Sydänmaan käsitteen loi geopolitiikan klassikko Halford Mackinder 1900-luvun alussa, mutta Kaspian, Turkestanin ja Länsi-Kiinan alueelle sen sijoitti Donald Meinig vuonna 1956. Kylmän sodan jälkeen Sisä-Aasian ovat nostaneet strategiseen keskiöön alueen suuret luonnonvarat, erityisesti öljy, sekä kasvava väestöpotentiaali. Valitettavasti samat syyt ovat tehneet Kaukasian ja Keski-Aasian alueesta myös ympäröivien suurvaltojen välisen hegemoniapolitiikan taistelukentän. Amerikkalainen Euraasian asiantuntija, puolalaissyntyinen Zbigniew Brzezinski onkin luonnehtinut aluetta "suureksi shakkilaudaksi".
Silkkitien maailma on palannut romanttisena myös populaarikulttuuriin: Viimeisin James Bond –elokuva "Kun maailma ei riitä" sijoittuu Kaspian öljypelin ytimeen, Bakun-Ceyhanin öljyputkisuunnitelman ympärille. Öljyputki avaisi Kaspian uusille öljyvaltioille, Azerbaidzanille, Kazakstanille ja Turkmenistanille, Venäjästä ja Iranista riippumattoman väylän Georgian kautta Turkkiin ja länteen. Tämä lisäisi erityisesti Georgian ja Azerbaidzanin painoarvoa ja taloudellista itsenäisyyttä.
Suunnitelmaa vastustavat Venäjä ja Iran sekä näistä riippuvainen Armenia. Iranin politiikan asiantuntija Olivier Roy huomauttaakin, että Euraasian öljyn ympärille on syntymässä kaksi vastakkaista akselia, jotka ylittävät uskonto- ja kielirajat. Itä-länsi-akseli on muodostumassa USA:n johdolla ja sitä tukevat Turkki, Georgia ja Azerbaidzan. Pohjois-etelä-akseli on muodostumassa Venäjän johdolla, Iranin, Armenian ja Turkmenistanin ollessa sen lenkkejä.
Mikäli asetelma laajenee koko Euraasian kattavaksi, voi odottaa Kaukasian itsenäisyysmielisten valtioiden nojaavan yhä epätoivoisemmin lännen ja Turkin tukeen, kun taas Venäjän liittoutuessa Kiinan kanssa saattavat kaikki Keski-Aasian tasavallat yhtyä tähän blokkiin, kuten Shanghain huippukokouksesta voisi päätellä. Venäjän-Kiinan liitto kaavailee eteläisiksi liittolaisikseen Irania ja Intiaa, mikä rikkoisi Kiinan-Pakistanin liittosuhteen ja tekisi tällöin Pakistanista luonnollisen jatkeen itä-länsi-akselille. Uuden kahtiajaon voi olettaa leviävän myös Lähi-itään.
Mikäli suurvaltapeli kiristyy, tulee itsenäisyytensä puolesta kamppailevista pienistä kansoista ja valtioista keskisessä Euraasiassa pelinappuloita. Tämä voi tuoda tukijoita tšetšeeneille, kashmirilaisille, uiguureille, Irakin kurdeille sekä Keski-Aasian ja Iranin demokratialiikkeille itä-länsi-akselilta, kun taas Turkin ääriliikkeiden, osseettien, abhaasien, Karabaghin ja afgaanitalibien voi odottaa epävakauttavan itä-länsi-akselin maita pohjois-etelä-akselin eduksi. Asetoimitusten reitit tapaavat istua yksiin Euraasian geopoliittisen pelin kanssa.
Samuel Huntington ennusti Euraasian konfliktien syntyvän uskontoja jakaville rajalinjoille. Hänen teoriaansa on hyödynnetty paljon sekä itseään toteuttavana ennustuksena että propagandan taustana, mutta tosiasiallinen tilanne osoittaa Huntingtonin olleen väärässä. Uskontoja on toki käytetty konfliktien voimavarana, mutta liittosuhteet ja vihollisuudet ovat seuranneet kylmän realismin shakkipeliä.