main
The Eurasian Politician - Issue 4 (August 2001)
Anssi Kullberg, 7.7.2001, Tartto
Venäläisanalyytikot ylpeilivät Ljubljanan huippukokouksen aikaan sillä, että lännen kädet oli käytännössä sidottu ajoittamalla Shanghain huippukokous vähän ennen George W. Bushin ja Vladimir Putinin kohtaamista Sloveniassa. Shanghaissa luotiin aiemman löyhän "Shanghain viitosten" paikalle Shanghain yhteistyöjärjestö, jota asiantuntijat ovat arvioineet Kiinan ja Venäjän johtaman lännenvastaisen blokin muodostamiseksi. Kiinan ja Venäjän lisäksi perustajina olivat Uzbekistan, Kazakstan, Kirgistan ja Tadzikistan.
Turkmenistan on edelleen pitäytynyt puolueettomuuspolitiikassaan IVY:n venäläismielisen kollektiivisen turvallisuussopimuksen ja kriittisen GUUAM-ryhmän välillä. Venäläismieliseen leiriin kuuluvat Valko-Venäjä, Armenia, Kazakstan, Kirgistan ja Tadzikistan – nyttemmin myös Moldova kommunistien noustua valtaan Chisinaussa. Venäjän ylivaltaan kriittisesti suhtautuvan GUAM-ryhmän perustivat Georgia, Ukraina, Azerbaidzan ja Moldova ja siihen liittyi myöhemmin Uzbekistan, jolla on omia haaveita Turkestanin voimakkaimpana valtiona ja yhteisiä etuja mm. Pakistanin ja Yhdysvaltain kanssa. GUAM:ista tuli GUUAM. Uzbekistanin lojaalisuutta epäiltiin kuitenkin alusta asti.
Uzbekistanin liittyminen "Shanghain viitosiin" lisäsi epävarmuutta Islam Karimovin itsevaltaisesti johtaman maan linjasta, mutta sai venäläisanalyytikot riemuitsemaan. Jevgeni Kuznetsov ja Aleksandr Jusupovski arvioivat Rossiiskije Vestin haastattelussa, että GUUAM-yhteistyölle Karimovin viimeisin takinkäännös olisi kuolinisku. Sen lisäksi, että Moldovassa valtaan nousi etninen venäläinen Vladimir Voronin ja että Ukrainan Leonid Kutshma kiemurtelee yhä skandaalien kourissa, venäläisanalyytikot arvelevat, ettei Azerbaidzankaan voi enää vapaasti toimia "USA:n vasallina" ja että näin ollen kaikkein länsimielisimpänä pidetyn Georgian asema on yhä ahtaampi.
Shanghain ja Ljubljanan tapahtumat nähdään kuitenkin ehkä liian varhain ja liian innokkaasti voittona Putinille, jonka oletetaan palauttavan Venäjän johtavaan asemaan Euraasiassa. Bushin kohteliaisuudet Putinille eivät suinkaan merkitse Yhdysvaltain periksiantamista Euraasian suurvaltapelissä ja lisäksi länsi ei ole ainoa haastaja Kremlin valtapyyteille. Jos Venäjän retoriikassa suhtaudutaankin halveksivalla uholla Putinia miellyttämään pyrkiviin Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan, Moskovan suhde Pekingiin on muuttumassa merkittävällä tavalla.
Kuznetsov huomauttaakin Kiinan eikä Venäjän olevan nyt suurvaltapelaajista aktiivisimmin haastamassa lännen hallitsemaa maailmanjärjestystä. Venäjä tukee Kiinaa, koska molemmat haluavat "moninapaisuutta" eli vastustaa Yhdysvaltain ja Euroopan maailmanlaajuista vaikutusvaltaa. Shanghaissa Putinin havaittiin aina pysyttelevän kunnioittavasti hieman Jiang Zeminin takana ja hän lähestyi muita osanottajia aina vasta hieman Jiangin jälkeen.
Venäjä haluaisi Shanghain blokkiin lisäksi eteläiset liittolaisensa. Kuznetsov totesi: "Se, mistä erityisesti pidin Shanghain kokouksessa, oli että foorumin jäsenet näyttivät innokkailta hyväksymään Intian ja Iranin, mutta hylkäsivät Pakistanin, vaikka tämä oli koonnut jo kaikki tarvittavat dokumentit." Venäjän kannalta Pakistan ja Turkki ovat ne eteläisen Euraasian valtiot, jotka se näkee pahimpina kilpailijoinaan ja lännen liittolaisina. Iran ja Intia, samoin kuin Syyria ja Irak, jakavat tämän käsityksen.
Jos Shanghain blokki muotoutuu Venäjän toivomalla tavalla, se merkitsee Kiinan ja Pakistanin pitkän mutta jo länsimielisen Pervez Musharrafin valtaantulon jälkeen selvästi rakoilleen liittosuhteen lopullista murtumista. Tämä edellyttäisi, että Kiina ja Intia pääsisivät keskinäiseen yhteisymmärrykseen monista kiistanalaisista alueistaan. Venäjä ja Kiina ovat Kuznetsovin mukaan jo pääsemässä yhteisymmärrykseen, joka nostaa Kaspian öljyvaltioiden länsisuuntauksesta haaveilevien niskakarvat pystyyn: "Kiina on nyt strategisesti uudelleenmuotoilemassa geopoliittista karttaa yhteistyössä Venäjän kanssa. Ja muuten, se on jättämässä Keski-Aasian Venäjän hoideltavaksi. Tämä on Beijingin tapa sanoa, että nämä ovat teidän laumaanne, hoidelkaa te ne, meillä on omat ongelmamme."
Toisaalta Uzbekistanin mukaantulo Shanghain blokkiin merkitsisi Uzbekistanin ja Pakistanin yhteisten Afganistania koskevien öljysuunnitelmien katkeamista ja sitä, että Uzbekistan suuntautuisikin Pakistanin asemesta Iraniin. Turkmenistanin pysytellessä kuitenkin puolueettomana tämä merkitsisi toimia tulenarassa Länsi-Afganistanissa. Kansallisten etujen perusteella näyttäisi siltä, että Uzbekistan on yhtä heikko lenkki Shanghain blokissa kuin se on ollut länsimielisessä GUUAM-yhteistyössäkin. Iranilla ja Turkmenistanilla on läheiset suhteet ja Karimovin hallinnon vihamielisyys Irania kohtaan tekee Tashkentin ja Teheranin lähentymisen sangen epätodennäköiseksi.
Länsi ei ole pysytellyt passiivisena ja nauttii edelleen suosituimmuusasemaa Tbilisin ja Bakun toiveissa irtautua lopullisesti Moskovan valtapiiristä. Venäjän ja Iranin vihamielisyys näitä valtioita kohtaan samoin kuin tuki Armenialle ovat vain vahvistaneet pyrkimystä ja niinpä Georgia on unohtanut epäluulonsa läntistä isoveljeä Turkkia kohtaan ja Azerbaidzan puolestaan on solminut yllättävän liiton Israelin kanssa sillä seurauksella, että Washingtonin juutalaislobby, joka siihen asti oli tukenut armenialaisia, siirtyi tukemaan Azerbaidzania. Turkista ja Israelista on tullut länsimaiden ohella merkittävimpiä investoijia Georgiassa, Azerbaidzanissa ja Uzbekistanissa.
Pitkällä tähtäimellä asetelmaan vaikuttaa vielä enemmän Pakistanin kyky uudistua ja parantaa mainettaan lännen silmissä Turkin kaltaisena länsisuuntautuneena ja demokratisoituvana vahvana muslimivaltiona. Kysymys on pitkälle siitä, kuinka nopeasti läntinen mielipide reagoi Pakistanissa jo useamman vuoden meneillään olleeseen nopeaan muutokseen.
Vielä pidemmällä tähtäimellä Mohammed Khatamin uudistukset Iranissa – tai niiden lopullinen ajautuminen kriisiin – voi johtaa Iraninkin Turkin ja Pakistanin tielle. Sellainen kauaskantoinen muutos Euraasian asetelmassa tuntuu vielä etäiseltä, mutta ei ole kaukana, mikäli kuuntelee Teheranin nousevan nuorison ja hyvinkin sekulaarin sotilasjohdon mielipiteitä.