main
The Eurasian Politician - Issue 4 (August 2001)
Anssi Kullberg, 19.7.2001, Tartto
Britannian kuninkaallisen merisotakoulun strategian laitoksen varajohtaja Geoffrey Sloan on kirjoittanut erittäin ansiokkaan artikkelin sir Halford Mackinderistä (1861-1947), yhdestä geopolitiikan perustajista ja sydänmaateorian luojasta. (Geoffrey Sloan: "Sir Halford Mackinder: The Heartland Theory Then and Now", teoksessa Colin S. Gray & Geoffrey Sloan (toim.): "Geopolitics: Geography and Strategy", Lontoo, 1999.) Mackinderillä itsellään oli sangen värikäs ura, johon kuului niin politiikkaa, maantiedettä, tutkimusmatkailua, kirjoittamista, sotilastehtäviä, tiedustelua, diplomatiaa kuin syrjityksi tulemistakin.
Geopoliitikkona Mackinder poikkesi paljon ja edukseen edeltäjistään, kuten Rudolf Kjellénistä ja Friedrich Ratzelista, joiden mystis-valtiokeskeistä geopoliittista traditiota Saksan (Haushofer, Schmidt, Lebensraum-oppi) ja Venäjän (tsaarinajoista nykypäivään) geopoliittiset perinteet sittemmin seurasivat. Mackinderille valtio ei ollut mystinen "organismi" eikä historia näyttäytynyt deterministisenä.
Mackinderin mukaan territoriaalivaltioiden jakaman maailmanjärjestyksen synty oli kuitenkin perustana geopolitiikan tärkeydelle. Samoin maantiede loi tietyt sangen muuttumattomat olosuhteet, joiden merkitystä tosin teknologia ja liikenne muuttivat jatkuvasti. Maantiede edusti Mackinderille "pitkää kestoa", Braudelin longue duréetä. Strategia puolestaan oli huomioinut maantieteen merkityksen Sun Tzun ajoista lähtien (n. 400-320 eKr.). Sloanin mukaan Mackinderin sydänmaateoria oli klassinen yhdistelmä näistä: maantieteen pysyvyydestä pitkällä tähtäimellä ja sen luomista puitteista sotilaallisen toiminnan näyttämönä.
Mackinderin sydänmaateorian tarina alkaa hänen luennoistaan Kuninkaallisessa maantieteellisessä seurassa 1887 ("New Geography"). Tuolloin esitetyistä ajatuksistaan hän kehitteli kokonaisteorian, jonka esitti vuonna 1904 ("The Geographical Pivot of History"). Buurisota Etelä-Afrikassa vuonna 1902 oli aiheuttanut suurta huolta Britannian tulevasta roolista maailmassa ja sitä seuranneessa jälkipyykissä yhdeksi brittien heikkoudeksi oli määritelty "brittiupseerien maantieteellinen ja kartografinen tietämättömyys konfliktin aikana".
The Timesin sotilaskirjeenvaihtaja everstiluutnantti Charles A’Court Repington julkaisi seitsemän kuukautta Mackinderin esseen jälkeen esseen "Geography and War", jossa ilmeisen mackinderiläisittäin yhdisti maantieteen sotilaallisiin operaatioihin. Repington korosti, että Mackinderin jo 1887 luoma "uusi maantiede" oli eräässä olennaisessa suhteessa erilaista kuin aiemmin luotu: Mackinder pyrki kokonaisnäkemykseen, jossa otettiin huomioon kaikki seikat, eri tieteenaloilta. Hänen analyysiensä ytimenä oli alue, joka piti ymmärtämän kokonaisuutena. Alueeseen liittyivät Mackinderin "maantieteellisessä synteesissä" kaikki eri vaikuttavat tekijät, kun aiempi maantiede oli kuvannut kerrallaan vain jotain asiaa.
Mackinderin sydänmaateorialla oli poliittinen tilaus Britannian ja Venäjän siirtomaakilpailun taustaa ajatellen. Sydänmaateoria korosti mannerperustaisen valtion voimaa merivaltoihin nähden ja sitä, että Venäjä hallitsi Euraasian mantereen sydänmaita. Kuitenkin miltei heti Mackinderin luennon jälkeen Japani hyökkäsi Port Arthuriin ja Venäjää, sydänmaan mannervaltaa, nöyryytettiin Mantšuriassa Venäjän ja Japanin välisessä sodassa. Japanilaisten ratkaiseva voitto Tsushiman salmien meritaistelussa toukokuussa 1905 oli isku Mackinderin sydänmaateorialle tuoreeltaan, mistä syystä hänen teoriansa joutui huonoon valoon. Venäjällä samankaltainen geopolitiikka kuitenkin huomioitiin ja tsaari kiinnitti entistä tarkempaa huomiota Turkestaniin ja Kiinaan, lähettäen sinne myös nuoren eversti C.G.E. Mannerheimin tiedustelumatkalle 1906-1908.
Mackinder selitti teoriaansa sillä, että 1500-luvulta 1800-luvun loppuun vallinnut merivaltojen herruus oli päättymässä ja "postkolumbiaaninen aika" alkamassa. Rautateiden ja infrastruktuurin kehitys nostaisi mannervallan, sydänmaan, mahdollisuuksia toteuttaa luontainen pyrkimyksensä Euraasian ja koko maailman herruuteen väkivalloin. Mackinderin teorian taustalla oli tietty käsitys euraasialaisen imperiumin luonteesta ja sen suhteesta Eurooppaan ja länteen:
"It was under the pressure of external barbarism that Europe achieved her civilisation. I ask you, therefore, for a moment to look upon Europe and European history as subordinate to Asia and Asiatic history, for European civilisation is, in a very real sense, the outcome of the secular struggle against Asiatic invasion." (Mackinder, 1904, s. 423.)
Mackinder jatkaa analysoimalla Venäjän imperiumin luonnetta – tai hän puhuu teoreettisella tasolla "sydänmaan imperiumista", nähden Venäjän luonnollisena jatkeena mongoli-imperiumille. Jo mongoleilla oli nähtävissä kolme pääasiallista historiallista laajentumissuuntaa: länteen, jossa ne uhkasivat Puolaa, Sleesiaa, Määriä, Unkaria, Kroatiaa ja Serbiaa [otan vapauden tulkita Siberian tässä Silesiaksi eli Sleesiaksi, koska kyseessä on melko varmasti kirjoitusvirhe]; lounaaseen Kaspianmeren ja Hindukushin väliselle alueelle; sekä Kiinaan.
Venäjällä on samat taipumukset ja sama etulyöntiasema pystyä laajenemaan kolmeen eri suuntaan. Avoin aromaa on ihanteellista valloittajille, jotka ennen liikkuivat hevosin ja joiden ekspansiota nyt tukee rautateiden kehitys sekä sittemmin kehitetyt tankit. Pysyville pienille ja kukoistaville sivilisaatioille tällainen maasto oli mitä epäedullisin. Toisin kuin vuoristoiset ja rikkonaiset alueet, kuten Balkan, Kaukasus ja Afganistan. Eurooppa on laajan mittakaavan esimerkki maantieteellisesti rikkonaisesta alueesta.
Mackinder torjuu kuitenkin jo etukäteen mahdolliset syytökset historiallisesta determinismistä ja valtiodarwinismista, jollaista saksalaiset ja venäläiset geopoliitikot saarnasivat historiallisena tehtävänään. Mackinderin mukaan viime kädessä kuitenkin ratkaisevat ihmisten suhteellinen määrä, viriilisyys, varustus ja järjestäytyneisyys.
Vuonna 1919 Mackinder oli kehittänyt sydänmaateoriaansa muuttuneissa olosuhteissa. Siihen kuuluivat nyt reuna-alueina Itämeren alue, purjehduskelpoiset Keski- ja Ala-Tonava, Mustameri, Turkki, Kaukasia, Persia, Tiibet ja Mongolia. Näiden väliin jäivät Euraasian kolme mantereista imperiumia: Brandenburg-Preussi, Itävalta-Unkari ja Venäjä. Nämä hallitsivat aluetta, johon merivalloilla ei ollut kontrollia. Hän huomioi myös, että mikäli sydänmaan imperiumi saisi hallintaansa Arabian, voisi se Suezin kautta myös hallita "maailman risteystä".
Vuodesta 1918 maailman väkimäärä alkoi Mackinderin mukaan olla sellainen, että se mahdollistaisi sydänmaalta nousevan imperiumin, joka uhkaisi maailmanlaajuisesti läntistä vapautta. Venäjän ohella hän alkoi kiinnittää kasvavassa määrin huomiota Saksan "järjestystä ja päämäärätietoisuutta korostavaan filosofiaan", josta tulisi Mackinderin mukaan nousemaan geopoliittinen uhka. Hänen mukaansa tärkeintä olisi ratkaista Väli-Euroopan kysymys ja siten aikaansaada tasapainotila saksalaisten ja slaavien väliin. Hän kannattikin uusien valtioiden synnyttämistä Itä-Eurooppaan ja näiden tukemista. Puskurivaltiostrategia alkoi selvästi nousta esille Mackinderin ratkaisussa sydänmaan uhkaan.
Vuonna 1919 Mackinderin ystävästä lordi Curzonista tuli ulkoministeri ja tämä avasi hänelle viimein mahdollisuuden päästä vaikuttamaan huipputason politiikkaan. Aiemmin hän oli pysynyt aktiivisena vaikuttajana alahuoneessa, mutta hänellä ei ollut tarvittavaa poliittista taustavoimaa noustakseen kabinettitasolle. Curzon piti Mackinderin ajatuksista.
Vuonna 1920 Mackinder esitti uusien rajojen vetämistä ja Venäjän hajottamista. Hänen mielestään Britannian piti lakata tukemasta Venäjän uudelleenyhdistämispyrkimyksiä ja sen sijaan alkaa tukea Valko-Venäjän, Ukrainan, Georgian, Azerbaidzanin, Armenian sekä Dagestanin (johon Mackinderin mallissa kuului myös Tshetshenia) itsenäisyyttä. Hän suositti myös, että valkoisten hallitsemasta Etelä-Venäjästä tunnustettaisiin erillinen itsenäinen valtio, mutta vaati samalla ehdotonta linjaa suhteessa bolshevikkeihin.Hänen mielestään ratkaiseva geopoliittinen etu valvottavanaan Britannialla oli rautatie Batumista Bakuun (lähes samaa reittiä kuin nyt suunnitteilla oleva Bakun-Ceyhanin öljyputki).
Curzon lähetti Mackinderin Britannian lähettilääksi Etelä-Venäjälle, joka oli kenraali Denikinin joukkojen hallinnassa. Mackinderille annettiin samalla salaisia tiedustelutehtäviä. Kirjeessään ystävälleen Curzonille 23.11.1919 Mackinder viittaa ilmeisiin tiedustelutehtäviinsä, perustellessaan "lääkärinsä" ottamista mukaan lyhyelle tehtävälle: "I have reason to know that the YMCA are preparing a considerable humanitarian mission to South Russia, which I am told is to be backed by a large sum of money. The most experienced Anglo-Russian – men here like Bagge, Reilly, and Dukes – assure me that this charitable mission will probably do more to increase British influence among the Russian masses than anything else. My idea is that my Doctor would act as liaison officer in this respect." Tässä mainitut Sidney Reilly ja Paul Dukes kuuluivat brittitiedustelu SIS:n kyvykkäimpiin agentteihin Neuvosto-Venäjällä 1917-1919. (Christopher Andrew: "Secret Service", Heinemann, Lontoo, 1986, s. 319-324.)
Mackinder vastusti Britannian sokeaa tukea Denikinille, kiinnitti huomiota tämän typerään politiikkaan puolalaisia, ukrainalaisia, kaukasialaisia ja muita ei-venäläisiä kohtaan ja vaati, että Britannia valkokenraalien massiivisen tukemisen asemesta antaisi näille vain pientä defensiivistä tukea bolshevikkeja vastaan ja siirtyisi tukemaan itsenäisiä ei-venäläisiä puskurivaltioita Venäjän ympärillä. Hänen mukaansa Denikinin tukeminen johtaisi ennen pitkää bolshevikkien voittoon ja sydänmaan vihamielisen imperiumin syntyyn, kun taas ainoa tapa voittaa bolshevikit olisi hajottaa Venäjän imperiumi.
Mackinder raportoi 1920, että Koltshak, Judenitsh ja Denikin ovat väärä tukikohde. Sydänmaan imperiumi oli ongelman ydin – se pitäisi jakaa, ei yrittää säilyttää. Venäjä oli padottava lännessä uusilla itsenäisillä valtioilla sekä luomalla puskurit Kaspian ja Kaukasuksen alueelle.
"It is only by strong immediate measures taken before the thawing of the Volga ice that the advance of Bolshevism, sweeping forward like a prairie fire, can be limited, and kept away from India and Lower Asia, pending the outcome of Poland and the Odessa. It must be remembered, moreover, that the very success of that Polish and South Russian advance, on a line extending from the Gulf of Finland to the Sea of Azoff, would tend to drive the Bolsheviks into Asia, and, it is essential, therefore, to regard the Caspian and Caucasian barrier as a part of the larger policy. But I cannot look upon a Caucasian barrier as more than a temporary expedient of a not very substantial character: the only final remedy is to kill Bolshevism at the source."
Seurauksena kirjeenvaihdosta Curzon pyysi Mackinderiltä täyttä tiedusteluraporttia Venäjän kokonaistilanteesta sekä Denikinin oudosta linjasta ei-venäläisiä valtioita kohtaan. Curzon antaa samalla ymmärtää, että raportilla voitaisiin vaikuttaa hallituksen linjaan Venäjän-politiikassa. Tsheka oli noina aikoina paljastanut kaikki brittitiedustelun operaatiot bolshevikkien alueella eikä luotettavaa tietoa Neuvosto-Venäjän oloista ollut nimeksikään. Tästä syystä Venäjän-politiikkaa koskevat mielipiteet Britanniassa vaihtelivat jyrkästi.
Mackinder tuotti "holistisen" raportin, jossa näkyy hänen pyrkimyksensä alueelliseen kokonaisnäkemykseen ja sen mukaisiin poliittisiin ratkaisuihin. Hänen raporttinsa oli yhdistelmä tiedusteluraporttia ja geopoliittista näkemystä siitä, kuinka saavutettaisiin vakaus Itä-Euroopan ja sydänmaan välille tukemalla lukuisien pienten valtioiden syntyä ja säilymistä. Curzon esitti raportin hallitukselle ja Mackinder puolusti sitä hallituksen edessä, vedoten rohkeiden mutta oikeiden johtopäätöstensä puolesta "kokonaisnäkemyksenä".
Mackinderin raportin tiivistävä muistio toteaa: "He would range up all the anti-Bolshevist states, from Finland to the Caucasus, giving them a certain amount of support. Denikin should be re-equipped for devensive purposes but on a more modest scale than before. We must be prepared to hold the Baku-Batum line and to take control of Denikin’s fleet on the Caspian. Any policy of support to individual states merely involved waste of money without anything effective being done. It was necessary to adopt the whole policy or to do nothing."
Lloyd Georgen hallitus jatkoi kuitenkin Denikinin massiivista tukemista ja "yhden Venäjän politiikkaa". Mackinderiä ei uskottu eikä varsinkaan hänen vaatimuksiaan puskurivaltioiden itsenäisyyden tukemisesta kannatettu. Mackinder sanoi, että hänen ehdotustensa hylkääminen tulisi lisäämään Venäjän todennäköisyyttä nousta suureksi sydänmaan mahdiksi, joka tulisi uhkaamaan Eurooppaa hyvinkin pian. Hän myös ennusti, että Venäjällä tulisi väistämättä valtaan "jakobiinitsaari", totalitaarinen diktaattori. Mackinder vedettiin pois tehtävistään Etelä-Venäjältä.
Hän kehitteli kuitenkin toisen maailmansodan edellä kolmannen version sydänmaateoriastaan, jossa hän ennusti Neuvostoliiton kykenevän sodassa pitkällä tähtäimellä parempaan sotilastuotantoon turvatun aasialaisen sydänmaan turvin, ja varoitti samalla Saksan noususta toiseksi kilpailevaksi sydänmaan mannervallaksi, joka pyrkisi tuhoamaan anglosaksisen merivallan. Hän kehitti ratkaisuksi "amfibisen voiman" käsitteen, yhdistäen merivallan maihinnousuihin. Tätä käytettiin menestyksekkäästi toisessa maailmansodassa. Sen jälkeen puolestaan Mackinderin 82-vuotiaana luoma teoria atlanttisesta liitosta Euroopan turvana ("Midland Ocean") inkarnoitui myöhemmin NATO:n hahmossa.
Neuvostoliiton hajotessa vuonna 1991 sama tilanne syntyi taas: ketju "sydänmaan imperialismia ja keskusta" vastaan itsenäisyyttään säilyttämään pyrkiviä valtioita Virosta Azerbaidzaniin itsenäistyi. Tätä on seurannut uusi historiallinen déjà vu, jossa suuri osa Mackinderin ajan geopoliittisista ajatuksista, ilmiöistä ja poliittisista ratkaisuista on toistettu. Mackinder kirjoitti vielä vanhoilla päivillään toisen maailmansodan kynnyksellä, että hänen tarkoituksensa oli ollut tarjota Britannialle ja Euroopalle "kokonaisnäkemys", jolla olisi estetty "jakobiinitsaariuden" nousu Venäjälle. Tämän "jakobiinitsaarin" Venäjän Mackinder määritteli jo vuosisadan alussa "militaristiseksi Venäjäksi, joka pyrkisi hallitsemaan Euraasian sydänmaata".
Sama tilanne vallitsi 1990-luvulla ja edelleen. Länsi tuki sokeasti Jeltsiniä, kunnes tämä politiikka johti jälleen kerran "jakobiinitsaarin" nousuun ja Venäjän pyrkimyksiin luoda euraasialaisen sydänmaan imperiumin politiikkaa. Ehkä selvimpänä osoituksena tästä on se, että Putinin Venäjä on nostamassa saksalaisten Lebensraum-geopoliitikkojen ajatuksista ammentavan ja itsensä Mackinderin sydänmaateorian demoniseksi peilikuvakseen kääntäneen venäläisen kiihkokansallisen geopoliitikon Aleksandr Duginin virallisen ideologin asemaan.
Myös länsi on samalla havahtunut sydänmaateorian uuteen käyttökelpoisuuteen. Nyt sen ytimenä on Kaspian öljy. S. Frederick Starr totesi, että "Keski-Aasia on jälleen avain koko Euraasian turvallisuuteen". ("Making Eurasia Stable", Foreign Affairs, 75/1.) Yhdysvaltain johtaviin Euraasian kokonaisstrategian asiantuntijoihin lukeutuva Zbigniew Brzezinski samoin korostaa keskisen Euraasian "sydänmaan" merkitystä avainalueena "suuressa shakkipelissä" hegemoniaan pyrkiviä imperiumeja vastaan.
AKK
PS. Englanninkielisessä käännöksessä on muutamia tästä puuttuvia yksityiskohtia.