main
The Eurasian Politician - Issue 4 (August 2001)
Anssi Kullberg, 22.4.2001, Tartto
Eilen, 21. huhtikuuta, tuli kuluneeksi tasan viisi vuotta siitä kun Tšetšenian ensimmäinen presidentti Dzoxar Dudajev sai surmansa venäläisten raketti-iskussa yhdessä henkivartijansa ja kahden sotilasneuvonantajansa kanssa. Hänen venäläinen vaimonsa, nykyisin Istanbulissa omaa synnyinmaataan paossa oleva taiteilija Alla Dudajeva, ja yksi seurueen henkivartijoista pelastuivat kuin ihmeen kaupalla. Tartossa on ollut tapana juoda komentaja Dudajeville malja talossa, jossa hän asui ja toimi, nykyisessä Barclay-hotellissa. Olihan Dudajev se mies, joka Tarton strategisen pommittajadivisioonan, Baltian tärkeimmän neuvostotukikohdan, komentajana kieltäytyi noudattamasta Kremlin määräystä "murskata virolaisten separatistien liikehdintä" voimakeinoin vuonna 1991.
Dudajeviä on kiittäminen, että Baltia itsenäistyi vähällä verenvuodatuksella eikä Suomen naapurissa alkanut täysimittainen sota. Ilman häntä Baltia voisi tänä päivänä olla otsikoissa samanlaisena "ikuisena konfliktipesäkkeenä", jossa Venäjällä on lupa toimia niin kuin se toimii Balkanilla, Moldovassa ja Kaukasuksella. Ilman Dudajeviä Suomi joutuisi ottamaan kantaa tuhansien Suomeen ja Euroopan Unioniin virtaavien virolaisten pakolaisten asiaan ja protestoimaan, että Venäjä aika ajoin "vahingossa" pommittaa Suomen alueella toimivia "balttilaisten kansainvälisten terroristien tukikohtia". Baltia pelastui tältä. Dudajev erosi puna-armeijasta ja palasi takaisin kotimaahansa Tšetšeniaan, jossa tuli samana vuonna 1991 valituksi presidentiksi. Valitettavasti hänen kotimaallaan ei ollut yhtä hyvä onni kuin Virolla. Vuonna 1994 ne Moskovan turvallisuuskomiteassa, jotka vastustivat Boris Jeltsinin ja Pavel Gratšovin mielipuolista hanketta pommittaa koko Kaukasus keskiajalle, eivät olleet yhtä rohkeita ja vahvoja tuhoisien käskyjen uhmaamisessa kuin Dudajev oli ollut Tartossa.
* * *
Moldovan presidentiksi noussut venäläismielinen – ja etninen venäläinen – kommunisti Vladimir Voronin kävi Moskovassa, puhui kuin Lucastro ikään ja käyttäytyi kuten vasalli isäntänsä jalkojen juuressa. (‘Lucastro’ on liikanimi Valko-Venäjän diktaattorille Aljaksandr Lukašenkalle.) Voronin julisti, että Moldovan pitäisi nyt "vastustaa Eurooppaa niin kuin Kuuba vastustaa Yhdysvaltoja". Voroninin noustua valtaistuimelle Chisinaussa on Transnistrian troijanhevonen nyt viimein nielaissut koko Moldovan itäiseen kurimukseen, tehden Prut-joesta Euroopan itärajan, jonka takana avautuvat Venäjän valtapiirit. Länsi ja erityisesti ETYJ näyttivät olevan enemmän kuin innokkaita passiivisesti sinetöimään tämän valitettavan asiaintilan. Sen sijaan, että Sloboista ja Lucastroista päästäisiin eroon, Eurooppa on saanut yhden lisää – aivan Keski-Euroopan kynnykseltä.
Samaan aikaan vapaan isoveljen pääkaupungissa Bukarestissa vanha politrukki Ion Iliescu on periaatteessa tullut järkiinsä eikä häntä monista puheistaan enää uskoisi entiseksi Nicolae Ceausescun kätyriksi, joka vielä 90-luvun alkupuolella tuotti bussilasteittain Jiu-laakson kaivosmiehiä pieksemään Bukarestin bulevardeilla mieltään osoittaneita opiskelijoita ja intellektuelleja. Nyt Iliescu vastaanotti nöyränä entisen pääkriitikkonsa, erään oppositiolehden, toimittajakunnan ja halusi osoittaa romanialaisille, että hän ei ole niin kuin oppositiolehtiä kovin käsin vaientaneet Ukrainan presidentti Leonid Kutšma ja Moldovan entinen presidentti Petru Lucinschi. Lucinschikin murskasi opiskelijamellakoita Chisinaussa omalla valtakaudellaan, mutta maailma jätti Moldovan tapahtumat tapansa mukaan huomiotta.
Ryhmä ukrainalaisia opiskelijoita oli kateellinen romanialaisille, mutta vannoi, että "me teemme vielä Kutšmalle niin kuin te teitte Ceausesculle". Heidän toivonsa on kuitenkin hupenemassa: Kutšma erotti juuri uudistusmielisen pääministerinsä Viktor Juštšenkon ja nimitti tilalle nomenklaturaan kuuluvan oligarkin. Chisinaussa tunnelma on vielä ankeampi. Kukaan ei tiedä, mistä oikein tulivat ne "kansan massat", jotka äänestivät kommunistit valtaan. Chisinaun yliopistossa anotaan joukolla oleskelulupia Romaniaan niin kauan kuin niitä vielä saa. Jo 600’000 moldovalaista on paennut maasta työnhakuun – Romaniaan ja sieltä ehkä myöhemmin länteen.
Romaniassa moldovalaiset parveutuvat nyt Corneliu Vadim Tudorin äärikansallismieliseen Suur-Romania-puolueeseen, joka on vaihteeksi karistanut yltään Vladimir Putinin ihailun ja Moldovan tapahtumien vuoksi pitääkin Venäjää Romanian kansan suurimpana uhkana. Silti puolue on vaarallinen ja jos Tudor kumppaneineen nousisi Romanian johtoon, saisivat Putin, Kutšma, Lukašenka ja Voronin jälleen yhden kumppanin Itä-Euroopan autoritääristen johtajien joukkoon. Tudor opiskeli kommunismin aikana puolueen luvalla ja Securitaten agenttina historiaa Wienissä, jossa hän oppi myös kansallismieliseksi. Ironista kyllä Itävalta on patologisimmin Romanian-vastainen maa Dnestrin länsipuolella ja Jörg Haider pelkää romanialaisten ja muiden itäeurooppalaisten invaasiota Itävallan työmarkkinoille.
Putin haluaa liittää Voroninin liekaansa, sillä Venäjä havittelee ympärilleen autoritääristen ja Moskovasta valtansa ammentavien vasalliruhtinaiden hallitsemia voivodikuntia. Yllättävää kyllä, se osa entistä imperiumia, josta tämä KGB-kenraalien vasalleiksi nostamisen prosessi alkoi, nimittäin Georgia ja Azerbaidzan, sinnittelee ehkä kaikkein parhaiten (Baltian lisäksi) erossa Kremlin mustekalan lonkeroiden kuristuksesta. Preussilaisesta poliisivaltiosta viehtynyt tsaari Nikolai I rakensi Venäjästä "Pahuuden imperiumin", jota hallitsi salainen poliisi. Aikansa karikatyyreissä hänet kuvattiinkin mustekalaksi. Mustekalan pää vaihtoi sittemmin moneen kertaan nimeään: Ohranasta tuli Tšeka, NKVD, KGB ja lopulta FSB. Olennainen ei muuttunut.
Nyt Venäjän "sekurokratialla" on meneillään voimakas ekspansio rajojen ulkopuolelle. Pahuuden imperiumi koettelee rajojaan, tietäen että vain Washington voi nuo rajat määritellä, koska yhtenäistä ja konsistenttia eurooppalaista ulkopolitiikkaa ei ole – ei edes oman mantereen puolustamiseksi. Idässä Venäjälle tarjoaa ylivoimaisen vastuksen Kiina, josta Venäjä haluaa vaieta, koska on häviöllä. Etelässä vain Turkki ja Pakistan ovat riittävän voimakkaita pystyäkseen patoamaan Venäjän ekspansion. Turkin kanssa Romania ja Bulgaria eivät historiallisista syistä ole osanneet ryhtyä yhteistyöhön, ellei länsi tule mukaan tasapainottavaksi voimaksi. Turkista on kuitenkin tullut yksi näiden maiden tärkeimmistä kauppakumppaneista ja yhä useammat näkevät sen myös tärkeänä strategisena kumppanina, Romania ja Bulgaria kun ovat puristuksissa Venäjän ja sen Balkanin-liittolaisen Serbian välissä.
Romanialainen historiantutkija, joka puhuu äidinkielensä lisäksi ranskaa, italiaa, englantia, saksaa, unkaria, viroa ja venäjää, kertoi romanialaisten vähittäisestä turhautumisesta lännen harjoittaman ilmeisen tahallisen destabilisaatio- ja diskriminaatiopolitiikan vuoksi, jonka tarkoituksena näyttää olevan syöstä Romania ja koko Balkan väkisin osaksi Venäjän imperiumin etupiiriä. Samuel Huntingtonin "Clash of Civilizations" on käännetty myös romaniaksi – kielelle, jonka puhujat saattavat vihata Huntingtonin paljon harmia aiheuttanutta teoriaa enemmän kuin yksikään toinen kansakunta. Bulgarialainen tuttavamme kertoi otaksuvansa, että Tetovan tapahtumat ovat samoin osa lännen ja Venäjän salaliittoa Balkanin maiden eristämiseksi ja sysäämiseksi Venäjän valtapiiriin. Balkanilaiset puhuvat yhä avoimemmin Venäjän masinoimasta verisestä Jugoslavian kuningaskunnan palatsivallankumouksesta ja samoin Venäjän organisoimasta ensimmäisen maailmansodan aloituksesta Habsburgien ja Osmanien suvaitsevien ja monikansallisten imperiumien pilkkomiseksi.
"Kuka muu tästä voisi hyötyä kuin Venäjä? Kuka muu voisi olla Tetovan alueen provokaatioiden takana?" Tällaisia kysymyksiä kuulee Balkanilla yhä useammin. Niin kutsutuista sisseistä ei tiedä mitään sen kummemmin Skopje kuin UÇK, Prishtina tai Tiranakaan. Heille ei löydy tunnettuja johtajia, ohjelmaa eikä tukijaa. Tetovan läheisten vuorten salaperäisten provokaattoreiden toiminnan tuomitsivat ensimmäisinä UÇK:n johtaja Hashim Thaci, Kosovan albaanien maltillinen johtaja Ibrahim Rugova sekä Makedonian albaanipuolueiden johtajat, etunenässä suurinta albaanipuoluetta (Demokraattinen albaanipuolue) johtava Arben Xhaferi. Samoin varsinainen Albania on selvästi tuominnut Tetovan provokaattorien toiminnan.
Makedonia on ihanteellinen kohde destabilisaation aloittamiselle Balkanilla. Se on historiallinen, koska Venäjän terroripolitiikka eräässä mielessä alkoi nk. "makedonialaisista terroristeista" ja koko Makedonia-myytin luominen oli Stalinin ja Titon – niin kauan kuin he olivat vielä ystäviä – suurenmoinen voimannäyttö etnisen politiikan manipuloinnissa, ja ennen kaikkea siinä, kuinka manipuloidaan läntistä puhetta ja kirjoittelua Balkanin tapahtumista. Katariina Suuren ja Grigori Potemkinin "kreikkalainen suunnitelma" oli saanut kommunistisen vastineensa Balkanilla. Ja nyky-Venäjä on jälleen palannut samaan suuruudenhulluun perinteeseen, jonka pääasiallinen suunta on etelä: Balkan, Kaukasia ja Lähi-itä. Tavoite on entinen: Euraasian herruus ja Tšingis-kaanin imperiumin uudelleensyntyminen. Ivan Kalitan ja Iivana Julman antamassa muodossaan vain mongoli-imperiumikin on kalvennut ja siitä on tullut todella "grozny" (julma), varsinainen "Pahuuden imperiumi".
* * *
Palataanpa kuitenkin tämän kirjoituksen alkuun, jossa pelottelin teitä sillä, mitä olisi tapahtunut Suomen välittömässä läheisyydessä, jos tulevalla Tšetšenian presidentillä ei olisi ollut niin suurta sisua ja uhmaa, että hän rohkeni kieltäytyä Kremlin määräyksistä. Nykyisin moni suomalainen ja länsieurooppalainen voi kokea Balkanin ja Kaukasuksen tapahtumat kovin kaukaisiksi, olivat ne miten hirvittäviä hyvänsä. Siteitä näille alueille on varsin harvoilla. Suurin osa ei koe eikä kohtaa henkilökohtaisia menetyksiä, kun Tbilisissä, Prishtinassa, Argunissa tai Chisinaussa pannaan toimeen verilöyly ja kun toisiaan kopioivat kansainväliset tietotoimistot julkaisevat aiheesta virheitä vilisevän pikku-uutisen.
Entäpä jos sota todella tulisi lähelle? Baltian maat ovat heikkoja eivätkä ole ennenkään pystyneet tukeutumaan luonnollisimpiin liittolaisiinsa – toisiinsa. Reunavaltiopolitiikka Suomesta Mustallemerelle epäonnistui aikoinaan sotien välisenä aikana eikä mikään nykyhetkessä näytä, että historiasta olisi opittu, kun tosipaikka taas tulee. Ja tositilanteessa voidaan olla pikemmin kuin kukaan meistä uskaltaa ajatella. Baltian maat voidaan destabilisoida kahdessa viikossa. USA tietää tämän ja niin kauan kuin Baltian maat voidaan pitää NATO:n ulkopuolella, niillä ei ole mitään toivoa, kun ensimmäinen uutinen "Narvan etnisestä konfliktista" tai "Daugavpilsin hallituksesta" leviää Reutersin ja BBC:n mukana ympäri maailman. Siinä vaiheessa on myöhäistä – lohikäärme on porteillamme.
Entäpä sitten Keski-Eurooppa? Tänään Moldova, huomenna Romania ja Bulgaria? Sinä päivänä, jona destabilisaatio – lännen hiljaisella myötävaikutuksella – saavuttaa Romanian, on jo liian myöhäistä. Silloin Euroopan sydän on jälleen palannut keskiajalle; sota on jokaisen eurooppalaisen arkea ja Euroopan sydänmailla raivoaa rutto, joka on monin verroin hulluja lehmiä vakavampi. Eurooppa jakautuu jälleen kerran, ja uudelleen fanatisoitunut Venäjä syöksee mantereemme uuteen suursotaan. Ainoa, mikä sen voi pysäyttää, on se, että läntisessä suurvallassa hallitsee riittävän vahva ja suoraselkäinen hallitus, joka on valmis aloittamaan uuden kylmän sodan. Jossain vaiheessa kehitystä kylmä sota voi olla ainoa keino pelastaa maailma kuumalta suursodalta.
Romania on suurin ja merkittävin Venäjän länsirintaman ei-slaavilainen ja länsimielinen maa, jota Venäjä ei pysty yksiselitteisesti miehittämään sotilaallisin keinoin. Mutta jos Romania kaatuu lännen mielissä, on viimeinen este serbien ja venäläisten välistä raivattu. Putin painostaa jo Voroninia allekirjoittamaan sopimuksen, joka alistaisi Moldovan armeijan Venäjälle. Romanian presidentti ei tule vastaavaan milloinkaan suostumaan – ei edes Iliescu. Niinpä Venäjä on länsirajallaan: se ei voi laajentaa valtaansa Romaniaan samoilla menetelmillä kuin Ukrainaan ja Moldovaan. Romania voidaan kuitenkin destabilisoida, ja silloin Unkari, NATO-maa, ei enää ole syrjässä tapahtumien kulusta. Jos Romania kaatuu, Bulgarialla ei ole mitään toivoa. Siellä ei tarvita edes destabilisaatiota – vallanvaihto panslavisteille riittää.
Venäjä näyttää tällä hetkellä rakentavan uutta myyttistä "Pahuuden imperiumia", jossa yhdistyvät huonoimmat puolet kaikista Venäjän imperialismin historian tuhoisimmista suuntauksista: Ortodoksinen fundamentalismi ja uskonkiihko, kolmannen Rooman myytti ja missio, Tšingis-kaanin perintö, Pietari Suuren pakkomielle tehdä Venäjästä länsimaa mutta ilman liberalismia ja demokratiaa, Katariinan ja Potemkinin megalomaaniset suunnitelmat Konstantinopolin ja Jerusalemin valloittamiseksi (mistä seuraisi seuraavaksi hyökkäys viimeiseen jäljellä olevaan kilpailijaan, Roomaan eli länteen), Aleksei Jermolovin raakuus, Nikolai I:n viehtymys vakoiluun, salaiseen poliisiin ja näennäiseen preussilaiseen sotilaskuriin myös siviilihallinnossa, järjestykseen, joka muuttuu irvikuvakseen mielivallaksi, ja tietenkin Stalinin irvimachiavelliläiseen näkemykseen siitä, kuinka politiikkaa tulee toteuttaa. Näistä elementeistä Putin on rakentamassa nyky-Venäjän kansallista missiota.
Unkarilaislehti Népszabadság luonnehti Putinin missiota tämän palautettua käyttöön vanhan neuvostohymnin (korvaamaan Jeltsinin aikaisen otteen operetista "Elämää tsaarin puolesta"): "Venäjä voi näin tervehtiä uutta vuosituhatta bysanttilaisella kotkalla, Pietari Suuren trikolorilla ja – tekstiltään kosmetisoidulla – stalinistisella hymnillä. Putin ei olisi tahtomallakaan voinut antaa todenmukaisempaa kuvaa nyky-Venäjästä, jossa bysanttilaiset poliittiset intriigit yhdistyvät omintakeisesti Pietari Suuren ambitioihin ja neuvostomentaliteettiin".
Miten lohikäärme voidaan pysäyttää? Mistä nousee meidän päiviemme Pyhä Yrjö valkealla ratsullaan? (Tätä kirjoitusta inspiroi tietenkin alati työpöydälläni oleva ikoni, jossa mainittu pyhimys taistelee pahuuden inkarnaatiota, punaista lohikäärmettä, vastaan.) Näyttää nimittäin siltä, että lohikäärme on saamassa yhä voimakkaamman otteen Moskovan ja sen satelliittien strategisesta käytöksestä. Tämä on hyvin vaarallinen oireyhtymä myös venäläisille itselleen.
Ensinnäkin, ainoa todellinen vastavoima on lännessä, mutta tämä voima on mobilisoitava johdonmukaisesti ja kohdistettava oikein. Moskova on väärä osoite ja niin alkaa olla jo Kiovakin, vaikka kerran Ukrainalla oli mahdollisuutensa nousta uudeksi Kiovan Rusiksi, Venäjäksi ilman sitä järjetöntä imperialismia, joka on syössyt tämän valtakunnan nykyiseen kiroukseensa. Ukrainaa pitäisi toki edelleen tukea, mutta sen varaan ei kannata laskea. Maailmaa ylen materiaalisesti ja geopoliittisesti tarkastelevat amerikkalaiset eivät ole koskaan oikein ymmärtäneet sitä, miten ratkaiseva vaikutus kansakuntien henkisellä tilalla on niiden voimavarojen suuntautumiseen. Ukraina ei ole henkisesti valmis ottamaan paikkaansa merkittävänä eurooppalaisena valtiona tai Venäjän haastajana Rusin perintöä tavoiteltaessa.
Sen sijaan ei-slaavilaiset reunavaltiot – Baltian maat, Romania, Turkki, Georgia ja Azerbaidzan – ansaitsisivat nyt kaiken mahdollisen tuen, jotta ne pystyisivät välttämään Moldovan kohtalon. Georgia ja Azerbaidzan tarvitsevat Turkin tuen. Jotta Turkki uskaltaisi hylätä sisäänpäinkääntyneen ja passiivisen ulkopolitiikkansa, se tarvitsee lännen tuen ja kannustuksen. Mitä tulee Baltian maihin ja Romaniaan, jotka sijaitsevat Keski-Euroopan kynnyksillä, Eurooppa on niille oikea viiteryhmä ja se, jonka tuen ne tarvitsevat. Nykyisessä kyvyttömyyden tilassaan Eurooppa ei kuitenkaan näytä valmiilta niiden konkreettiseen auttamiseen, joten toivo riippuu edelleen Washingtonista. Tämä on valitettava tosiasia.
Mitä meidän tulisi nyt tehdä, jotta voisimme täyttää oman velvollisuutemme paneurooppalaisina? Nyt, kun Serbian tilanne on kaikenlaisten maailmanpoliittisten voimien huomion kohteena, tulisi Euroopan ottaa erityisiksi kohteiksensa Baltian maat ja Romanian. Romania ja Moldova voisivat myös olla yhteisenä kiinnostuksen kohteena sekä Ranskan että muun Euroopan ulkopoliittisille suuntauksille – yhtyväthän Romaniassa Euroopan Unionin perspektiivissä kilpailevat välimerellinen ja itäeurooppalainen ulottuvuus. Ranska on perinteisesti välittänyt Romaniasta silloinkin, kun Keski-Euroopan maat ovat levittäneet romanialaisvastaista disinformaatiota ja yrittäneet sorsia Romaniaa ja sysätä sitä idän osaksi. Nyt olisi Ranskan velvollisuus puolustaa kielisukulaisiaan.
Tällä viikolla uhkaavat pilvet kerääntyivät jo Bukarestin taivaalle: Iliescu oirehti ensimmäistä kertaa joulukuun jälkeen huonoon suuntaan kiistellessään pätevän ja epäpoliittisen pääministerinsä Adrian Nastasen kanssa. Aiheena oli vanha tuttu Romanian murheenkryyni: presidiaalisuus. Iliescu näyttää edelleen uskovan Ranskan sentralistiseen malliin, kun taas Nastase haluaisi uudistaa Romaniaa parlamentaristisemmaksi ja lisätä alueiden itsehallintoa. Mitään parempaa Romania ei voisi toivoa. Iliescu on puolestaan halunnut salaista poliisia suoraan presidentin valtaan, mikä ei ole terve piirre maassa, jolla on sellainen lähihistoria kuin Romanialla. Kysymys kuuluu nyt, kuinka pahasti Iliescu voi jarruttaa ja siten vahingoittaa Romanian kehitystä. Jääkö hän historiaan miehenä, joka epäonnistui myös toisella presidenttikaudellaan vai miehenä, joka oppi menneisyyden virheistä? Epäonnistuminen voisi nykytilanteessa olla kohtalokasta...
AKK