main
The Eurasian Politician - Issue 4 (August 2001)
Kirjoittaja: Sergei Grigoriants
Käännös: Anssi Kullberg
Lähde: Riippumaton tiedotuskeskus "Glasnost", www.glasnostonline.org
Perestroikan aikakausi Neuvostoliitossa alkoi Juri Andropovin valtaantulosta ja hänen kuuluisasta lausunnostaan: "Jos emme onnistu parantamaan tilannetta kolmessa vuodessa, katastrofi on väistämätön". Perestroikan aika päättyi Vladimir Putinin valtaantuloon, muistolaatan palauttamiseen Lubjankaan ja kukkakehään Andropovin salaiselle patsaalle Lubjankan sisäpihalla. Kommunistinen ideologia on, kuten Andropov aavisti, vaihdettu nationalistiseen, ja FSB:n upseerit smoin kuin muiden KGB:n osastojen upseerit, eivät enää vain kontrolloi maata vaan nyt myös hallitsevat sitä.
Viimeiset kahdeksan vuotta on Glasnost-säätiö ollut ainoa järjestö, joka on varoittanut tällaisten seurausten suuresta todennäköisyydestä. Valitettavasti olimme oikeassa.
Tänä päivänä, kun asiasta ei ole enää epäilystä, kaksi kysymystä odottaa vastaustaan: Ensinnäkin, onko kaikki Venäjällä tapahtunut seurausta perusteellisesti harkitusta juonesta kaapata valta Venäjällä? Oliko tämä juoni suunnattu NKP:tä vastaan yhtä hyvin kuin myös Venäjän kansaa, joka kaipasi vapautta ja vaurautta eikä KGB:n valtaa? Sisältyikö tähän juoneen niiden järjestelmällinen salamurhaaminen, jotka vastustivat KGB:n vallan perustamista – demokraattien kuten Andrei Saharov, kristillisten kuten Aleksandr Men ja vieläpä sotilaiden kuten kenraali Rohlin? Vai onko kaikki, mitä viimeisten neljäntoista vuoden aikana on tapahtunut, yksinkertaisesti luonnollista seurausta Venäjän väestön aktiivisimman ja elinvoimaisimman kerrostuman valtaantulosta – salaisen palvelun upseerien ja rikollismaailman pyövelien?
Toinen kysymys on helpompi muotoilla: Mitä Venäjä on saavuttanut sen myötä, että salaisen palvelun upseerit ovat nousseet valta-asemaan, ja mitä tämä lupaa Venäjän, sen naapurien ja koko maailman tulevaisuudelle?
Emme ole vielä valmiita arvailemaan vastausta ensimmäiseen kysymykseen. Liian monta erikoistutkintaa ja analyysiä pitää ensin tehdä suunnattoman salaisen ja tuhotunkin aineistovuoren pohjalta. Tähän kysymykseen näyttää olevan mahdotonta vastata lähitulevaisuudessa. Lisäksi kysymys on muotoiltava toisin: Kuinka Andropovin päämäärät ja hänen kumppaniensa (erityisesti Mihail Gorbatšovin) ensiaskeleet vuosina 1986-1991 ovat ennaltamääränneet tämän päivän "perestroikan" seurauksia Venäjällä? Entä missä määrin tämä prosessi oli spontaania, luonnollista tulosta Venäjän sosiaalisten ryhmien suhteiden ja todellisten mahdollisuuksien kehityksestä? Joidenkin ihmisten "romanttisena" ajanjaksona pitämä 1980-luvun loppu muistetaan aikana, jolloin demokraatit ja kommunistit ottivat yhteen.
Todellisuudessa ainakin viisi ryhmää olisi mainittava: Näistä lukuisin oli niiden ihmisten joukko, jotka eivät olleet sopeutuneet muutoksiin ja elivät epätoivossa. Kolme muuta ryhmää sen sijaan kaipasi muutoksia. Nämä olivat kommunistipuolueen liberaalit ja eurokommunistit, jotka näkivät Venäjän tulevaisuuden sen menneisyydessä ja uskoivat, että Venäjä voisi jälleen jonain päivänä saavuttaa eurooppalaiset naapurinsa. Jossain vallan reunamilla oli pieni joukko dissidenttejä, jotka oli vapautettu vankiloista ja jotka naiivisti uskoivat voittaneensa ja hehkuttivat triumfiaan Perestroika-klubeissa ja "Kahdeskymmenes vuosisata ja maailma" -lehdessä, jotka KGB oli varta vasten heitä varten organisoinut.
Kaikkein aktiivisin oli kuitenkin tietysti muuan toinen vallan ja yleisön kerrostuma. Glasnost-lehdellä oli hyvin hankala suhde heihin. Tosiasia on, että Glasnost-lehti ei jakanut KGB:n dissidenteissä inspiroimaa illuusiota voitosta. Tämän vuoksi vuosien 1987 ja 1993 välillä esiintyi monia yrityksiä ostaa tai tuhota Glasnost-lehti. Yritykset tuhota lehti eivät kaipaa lisäselvityksiä – salainen palvelu hävitti maan tasalle Glasnostin toimistot vuosina 1988, 1992 ja 1993, mikä pakotti meidät aloittamaan kaiken alkutekijöistään. Oli myös yrityksiä "puhua järkeä" meille, kuten vuonna 1988, kun minut pakotettiin toimituksemme (Kirill Popovin asunnon) edessä nousemaan autoon ja vietiin poliisiasemalle, jossa kaksi "historioitsijaa" (kuten heidät esiteltiin) yritti taivutella minua useiden tuntien ajan: "Miksi ette halua puhua kanssamme? Mehän olemme tekemässä samaa kuin tekin – Puolue on määrännyt meidät tekemään maastamme demokraattisen."
Minä kuitenkin tiesin tarkkaan, että me ajoimme takaa aivan eri päämääriä kuin tuo valtakoneiston aktiivisin sektori, jolle iskulause "Eurooppa Atlantilta Uralille" merkitsi, että Ural saavuttaisi Atlantin. Kaikkien noiden vuosien ajan he rakensivat leveää rautatietä Suomen läpi kohti Ruotsia ja "uuden ajattelun" valekaavun alla he rakensivat enemmän ydinsukellusveneitä kuin koko muu maailma yhteensä. He siirsivät miljardeja dollareita ulkomaille – koko Neuvostoliiton kultavarannon sekä NKP:n, KGB:n ja Komsomolin varat. Varsovan liiton maiden salaisten poliisien päälliköiden kokouksessa he suunnittelivat, mikä rooli hallituksessa "demokraateille" annettaisiin, niin että heidät voitaisiin diskreditoida ja heihin kohdistuisi kansan tyytymättömyys. He todella tekivät asioita, joita me vastustimme, ja näyttää siltä, että he ovat onnistuneet.
Tiedämme kyllä osittain vastauksen kysymykseen siitä, kuinka se kaikki alkoi, mutta emme ymmärrä täysin, mitä seurasi sen jälkeen: Menettivätkö he kontrollin hallittuun perestroikaan? Oliko Boris Jeltsinin valtakauden kaaos spontaania vai etukäteen suunniteltua? Entä oliko elokuun 1991 vallankaappaus (Gennadi Janajevin juntta) suunnattu Jeltsiniä vastaan, vai tarkoitettu päin vastoin auttamaan hänet valtaan? Menettikö salainen palvelu kokonaan moraalinsa 1990-luvun puolivälin paikkeilla, kuten entinen KGB:n kenraali Oleg Kalugin kirjoittaa, vai eikö pieni joukko heistä vain odottanut aikaansa vaan loi aktiivisesti sille perustaa?
Toinen kysymys näyttäisi olevan helpompi, joten yritän vastata siihen jossain määrin. Yksikään ihminen tai sosiaalinen ryhmä ei voi antaa muille enemmän kuin omistaa eikä voi tehdä itselleen tai yhteiskunnalle mitään muuta kuin mitä tietää ja mihin on tottunut. Tämän vuoksi se, mitä olemme saaneet Putinilta, Ivanovilta ja Tšerkesovilta, on varsin luonnollista. Olemme saaneet takaisin lehdistön monopolisoinnin, lisääntyvän sensuurin, puhelimien ja internetin vakoilun ja vakoiluskandaalien ja rikossyytteiden lavastamisen. Pääasia on kuitenkin heidän aikeensa vakauttaa ja legitimoida diktatuurinsa muutetun perustuslain ja uusien sangen demokratianvastaisten lakien avulla niissä instansseissa, joissa salainen palvelu ei halua tai ei voi soveltaa tämänhetkisiä lakeja omiin tarpeisiinsa.
Nykyisen johtajan päätavoitteena on kaiken vallan ja omaisuuden haltuunsaaminen Venäjällä. Tämä prosessi etenee kuitenkin samanaikaisesti, kun maan johto taistelee Venäjän hyvin heikkoa kansalaisyhteiskuntaa vastaan: Vanhoja hallituksesta riippumattomia kansalaisjärjestöjä kielletään ja uusien rekisteröinti kielletään. Putin sääti kansalaisjärjestöjen budjettien laittoman kontrollin. Kansalaisjärjestöjen – kuten tänä vuonna Greenpeacen ja Glasnost-säätiön – toimistoihin tunkeudutaan erityisesti maakunnissa mutta myös Moskovassa. Salaisen palvelun agentteja solutetaan olemassaoleviin kansalaisjärjestöihin ja uusia järjestöjä luodaan salaisen palvelun "omien" hallinnassa. Tämä toimintamuotojen sarja on meille kaikille hyvin tuttu neuvostoajalta, mutta se on myös kokenut eräitä muutoksia ja sopeutunut uusiin olosuhteisiin.
Uuden regiimin luonteenomainen piirre on salaamaton ylimielisyys ja uho, jota meidän hiljaisuutemme oikeuttaa ja joka perustuu KGB:n upseerien myötäsyntyiseen halveksuntaan tavallisia kansalaisia kohtaan. Tänä päivänä tämä ylimielisyys on tullut esiin kaapista ja sen tunnusti Kremlin ideologi Gleb Pavlovski klassisessa lausahduksessaan: "Ihmiset kyllä syyttävät itseään kaikesta." Sen näkee myös Putinin ironisessa hymyssä, joka leviää televisiolähetyksiin ympäri maailman: "Mitä on tapahtunut sukellusveneellenne?" "Ei mitään ole tapahtunut. Se upposi." Ja hymy, jonka takana ovat tämän päivän Kreml ja Lubjanka.
On tässä yleistyksessä toki jonkin verran epäoikeudenmukaisuutta. Venäjänmaa on laaja ja niin on myös salainen palvelu laaja ja sangen vaihteleva – siellä työskenteli ja työskentelee yhä hyvin erilaisia ihmisiä. Itse asiassa ellei kenraali Rohlinia olisi salamurhattu, meidän olisi pitänyt valita KGB:n everstiluutnantti Vladimir Putinin ja KGB:n kenraali Jevgeni Primakovin väliltä. Tämä merkitsee sitä, että meidän olisi pitänyt valita valtaannousija kahdesta ryhmästä salaisen palvelun upseereja: niistä (Putin), jotka olivat valmiita menemään kuinka pitkälle tahansa – aloittaa sota, jossa tuhansia ihmisiä tapettaisiin ja vieläpä räjäyttää kerrostaloja omassa pääkaupungissaan – ja niistä (Primakov), jotka eivät olleet valmiita menemään niin pitkälle.
Valitettavasti ensin mainitut ovat nyt tulleet valtaan – juuri siksi, että he ovat valmiita aivan mihin tahansa. Ennemmin tai myöhemmin, kun omaisuus ja valta on jälleen jaettu uudelleen, uusi raju vastakkainasettelu salaisen palvelun ja yhteiskunnan välillä alkaa taas. Pelkäänpä, että tämä on meidän väistämätön tulevaisuutemme.
Muistan maininneeni eräässä artikkelissa, että salaisen palvelun upseerit sallivat Dzerzhinskin monumentin kaatamisen Lubjankan edestä vain, jotteivät joutuisi Lubjankaa kohti vyöryneen väkijoukon lynkkaamiksi. "Ei sinun olisi tarvinnut meistä huolehtia, Sergei Ivanovitš", sanoi KGB:n kenraali Kandaurov minulle Izvestian julkaistua tuon artikkelin. "Meillä oli tarpeeksi konekiväärejä heidän kohtaamiseensa." Tässä nähdään jälleen kerran salaisen palvelun ja kansan historiallinen suhde, jota ollaan palauttamassa.
Tässä kysymyksessä on kuitenkin toinenkin näkökulma: Mitkä ovat seuraukset muulle maailmalle siitä, että salainen palvelu on jälleen noussut hallitsemaan Venäjää – globalisaation ja tietovallankumouksen olosuhteissa?
Andropovin seuraajain modus operandi on ollut aggressiivinen ja täysin militarisoitu sisä- ja ulkopolitiikka sekä taistelu kansalaisyhteiskuntaa vastaan. On helppo tunnistaa Putinin mielenkiinto Keski-Aasiaan, Iraniin, Irakiin, Libyaan, Kuubaan ja Pohjois-Koreaan. Putinin mukaan on meneillään maailman jakaminen uudelleen kaksinapaiseksi. Ja me olemme diktaattorien ja terroristien navassa. Itse asiassa lähes kaikki valtaapitävät tänä päivänä ovat turvallisuusorganisaatioista. Kenraali Anatoli Kvašninin johtama pääesikunta, joka lisää vaikutusvaltaansa, on sotilasvallan aggressiivisin osa.
Rauhanomaisen kehityksen ja yhteistyön politiikka vaatisi sellaisia taitoja ja ammattiosaamista, jota Venäjän nykyisillä johtajilla ei ole. On selvää, että Venäjän talous nykyisessä huonossa jamassaan on tuomittu militarisaatioon pikemminkin kuin liberaaliin kehitykseen. Jotta Venäjä voisi kenraali Augusto Pinochetin regiimin tapaan yhdistää sotilasdiktatuurin liberaaliin talouspolitiikkaan, se tarvitsisi erään tärkeän asian. Hyväksykää tämä kyseenalainen esimerkki: Se tarvitsisi kenraalien ehdottoman rehellisyyden ja henkilökohtaisen voitontavoittelun puuttumiseen, jota löytyi noilta raitiovaunulla töihin matkustaneilta Pinochetin juntan aikana. Venäjällä sen sijaan kenraalit puuttuvat maan talouteen ja tulos on samanlainen kuin Alfredo Stroessnerin juntan aikaan Paraguayssa, kaikkine katastrofaalisine seurauksineen taloudelle, kansakunnalle ja maalle.
Näyttää siltä, että diktatuurin, militarisaation ja köyhän talouden vallitessa uudet Venäjän vallanpitäjät tulevat tarvitsemaan sensuurin lisäksi yrityksiä eristää Venäjä muusta maailmasta poliittisista ja taloudellisista syistä. Sensuuri samoin kuin näennäisesti yksityisen mutta tosiasiallisesti valtiollisen tiedonvälityksen luominen Vladimir Gusinskin ja Boris Berezovskin televisioasemien ja sanomalehtien tilalle ovat nyt todellisuutta.
On vielä vaikeaa arvioida, kuinka he tulevat onnistumaan näissä pyrkimyksissään nykyajan kaikkien viestintäkeinojen ja monimutkaisten taloussuhteiden vallitessa ja kuinka he tulevat taistelemaan niitä uusia Venäjän sukupolvia vastaan, jotka varmasti tulevat heitä vastustamaan. Pelkään joka tapauksessa, että juuri tämä on se, mitä olemme kohtaamassa.
Joka tapauksessa Venäjää ollaan alistamassa uuteen sosiaaliseen kokeeseen. Se on varmasti hyvin mielenkiintoista, mutta ei lainkaan hauskaa.
* * *
Kunnioitettu Sergei Grigoriants on pitkän linjan ihmisoikeusaktivisti Venäjällä ja Glasnost-säätiön puheenjohtaja. Tämä on hänen luentonsa riippumattoman tiedotuskeskuksen "Glasnostin" järjestämässä seminaarissa.