main
The Eurasian Politician - Issue 3 (February 2001)
Anssi Kullberg, 28.1.2001
Lukuisat artikkelit ja julistukset läimivät jälleen Turkkia samoihin aikoihin, kun Ranskan parlamentti on juuri päättänyt "tunnustaa armenialaisten kansanmurhan" – ikään kuin historiallisista tosiasioista voitaisiin päättää äänestämällä. Turkkilaisvastaiset järjestöt ja hallitukset painostavat länsimaiden hallituksia "tunnustamaan", että vuosisadan alkupuolella Itä-Anatoliassa tapahtui armenialaisiin kohdistunut kansanmurha. Ranskan parlamentaarikkojen julistus aiheutti jälleen uuden skisman Turkin ja niiden eurooppalaisten välillä, jotka tuntevat tarpeelliseksi muistaa symbolisin julistuksin Osmanien imperiumin romahtamiseen liittyneiden murhenäytelmien armenialaisia uhreja. On totta, että paljon armenialaisia surmattiin joukolla epäselvissä olosuhteissa myöhäisen Osmanivaltakunnan sisällissotien aikana, mutta niin surmattiin myös paljon turkkilaisia, kurdeja ja erityisen paljon kaukasialaisia muslimeja, joita murhattiin keisarillisen Venäjän ja sen satelliittien toimesta. Satelliitit käsittivät armenialaisia ja muita Turkkia vastaan toimineita terroristiryhmiä.
"Kuka muistaa enää armenialaisia?" kuuluu kuuluisa mutta historialliselta taustaltaan epäilyttävä lause, joka pantiin Adolf Hitlerin suuhun paljon myöhemmin – aikana, jolloin Neuvostoliiton salainen palvelu alkoi luoda virallista mytologiaa armenialaisten kansanmurhan ympärille. Päämäärä oli ilmeinen: Venäjän vihollisten destabilisaatio, hajottaminen ja hallitseminen, joka kohdistuisi Kaukasian ja Itä-Anatolian armenialaisiin, turkkilaisiin, kaukasialaisiin ja kurdeihin. Armenialaiset piti saada vihamielisiksi kaikkia naapureitaan kohtaan – turkkilaisia samoin kuin azereja, kaukasialaisia muslimeja ja jopa kaukasialaisia kristittyjä, kuten georgialaisia vastaan. Näin tehtiin armenialaisten vanhasta ja ylpeästä kansakunnasta suuren stalinistisen imperiumin vähäisiä vasalleja.
Vanhaa monofysiittistä kirkkokuntaa tunnustavat armenialaiset ovat ikivanha kansa, joka sittemmin tunnettiin oikeastaan koko Turkin valtakunnan alueella Balkanilta Lähi-itään kaupunkeihin porvaris- ja käsityöammatteihin keskittyneenä väestönä. Armenialaisia on usein kutsuttu Kaukasian juutalaisiksi. Vasta 1930-luvulla monet salaperäiset muutokset alkoivat ilmaantua armenialaisten poliittisiin mielipiteisiin, identiteettiin ja historialliseen mytologiaan seurauksena siitä, että Neuvostoliiton salainen palvelu otti hallintaansa kaikki tärkeimmät armenialaispuolueet ja -ryhmittymät. Ennen tätä aikaa eli muuan sankarillinen armenialainen nimeltä Anushavan Zatikjan. Hän onnistui pakenemaan bolševikkien vankileiriltä Itä-Karjalasta järjestäen itsensä ja viiden muun kaukasialaisen vangin paon – osa hänen tovereistaan oli muslimeja. Ryhmä ylitti sitten rajan Suomeen, jossa Zatikjan sittemmin toimi yhteistyössä Suomen sotilastiedustelun kanssa, organisoiden aseiden toimittamista armeenien ja azerien yhteiselle vastarintaliikkeelle bolševikkejä vastaan. Suomalaisten lisäksi heitä auttoi Suomessa toiminut venäläinen vastarintamies Anatoli Toll sekä ukrainalainen Groshko. Zatikjan toimi yhteistyössä myös Pariisin vaikutusvaltaisten armenialaisten kanssa. Mitä onkaan tapahtunut Ranskan vaikutusvaltaisen armenialaislobbyn hengelle näiden vuosikymmenten aikana, joina KGB solutti diasporaa? Missä ovat tämän päivän Anushavan Zatikjanit?
Toisin kuin Hitlerin sanomaksi väitetyssä lauseessa todetaan, varsin monet ihmiset todella muistavat armenialaisten kohtaloita sadan vuoden takaa tänäkin päivänä. Mutta kuka muistaakaan vielä tšerkessejä? Suuri ja kerran niin kunniakas kaukasialainen kansakunta pyyhkäistiin käytännössä maan pinnalta vuoden 1864 kansanmurhassa, joka oli 1800-luvun suurin yksittäinen rikossarja ihmiskuntaa vastaan. Tsaarin-Venäjän suorittamassa kansanmurhassa 90 prosenttia kaikista tšerkesseistä joko surmattiin tai ajettiin pakolaisina Turkkiin. Turkki oli ainoa lähimailla sijaitseva valtio, joka oli tarpeeksi ystävällismielinen vastaanottamaan tsaristisen terrorin uhreja. Kuka muistaa Balkanilla vuosisadan vaihteen aikoihin riehuneen kansanmurha-aallon uhreja? Verilöylyn järjestivät serbit ja sitä tuki Venäjä – samat asetelmat, jotka vallitsevat tämän päivänkin kansanmurhissa Balkanilla ja Kaukasiassa.
Turkki on kohdannut paljon ongelmia Kaakkois-Turkin kurdialueilla ja sitä ovat piinanneet äärijärjestöt kommunisteista (mm. maolainen terroristijärjestö PKK, joka väittää edustavansa kurdien asiaa, vaikka sen kaaderit puhuvatkin turkkia) äärioikeistoon (Turkin islamistit). Silti Turkki on edelleen läntisen ja eurooppalaisen sivilisaation ainoa uskottava etuvartio molempia pahoja, kommunismia ja islamismia, vastaan. Näitä terrorismia ja epävakautta levittäviä voimia sen sijaan tukevat ja aseistavat Venäjä ja sen eteläiset islamilaiset liittolaiset. Kuitenkin kun Turkki suojelee yhteiskuntajärjestystään ja vapauttaan – ja siinä samalla myös Euroopan vapautta ja yhteiskuntajärjestystä – eurooppalaiset osoittavat kiitollisuuttaan syyttämällä Turkkia pidätettyjen kommunistien ja islamistien "ihmisoikeuksien loukkaamisesta".
Ihmisiä hakataan myös Ranskan vankiloissa, eikä Ranskaa kuitenkaan olla potkimassa ulos Euroopasta korsikalaisten ja bretonien sortamisesta tai algerialaisten raaoista joukkomurhista, joista ei ole kulunut kovinkaan kauaa. Ja jos palataan kauas historiallisiin rikoksiin, niin kuin ranskalaiset ovat mielellään Turkin kohdalla tehneet, voidaan kysyä, miten meidän pitäisi suhtautua siihen, että Ranskan ja Espanjan kristilliset totalitaristit murhasivat kataarit viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen vain, koska näiden kristillisyys erosi valtavirrasta? Pitäisikö Euroopan parlamenttien myös panna Ranska tuomiolle Napoleonin rikoksista tai hugenottien (ranskalaisten kalvinistien) verisistä joukkomurhista? Ranska ei ole vieläkään julkisesti pyytänyt anteeksi niitä hirveitä rikoksia, joita se on tehnyt minunkin kaukaisia esi-isiäni vastaan. En silti kosta tätä nykyisille ranskalaisille, ja Ranskan rikoksista huolimatta katson sen olennaiseksi osaksi yhteistä Eurooppaamme. Niin katson myös Turkin – ja Armeniankin.
Samat ranskalaiset, jotka vaativat Turkin eristämistä, ovat suureen ääneen puolustaneet Venäjää ja Serbiaa – noita kahta ainoaa maata kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa, jotka ovat toistuvasti syyllistyneet sekä kansanmurhiin että aseellisiin hyökkäyksiin naapurimaitaan vastaan. Siltä varalta, että lukijan muisti olisi lyhyt, mainittakoon, että vuodesta 1992 Venäjä on hyökännyt asevoimin Georgiaa, Azerbaidzaniin, Moldovaan, Tadzikistaniin (kaikki nämä neljä valtiota on Venäjä itse tunnustanut itsenäisiksi), Tšetšeniaan, Ingušiaan ja Dagestaniin. Sillä välin serbit ovat puolestaan hyökänneet Sloveniaan, Kroatiaan, Bosnia-Hertsegovinaan ja Kosovaan. Venäjä tukee aseellisesti neljää kvasivaltiota – Transnistriaa, Abhasiaa, Etelä-Ossetiaa ja Karabaghia – Moldovan, Georgian ja Azerbaidzanin alueilla. Kaikki neljä kvasivaltiota perustettiin aseellisella miehityksellä ja silkalla terrorihallinnolla.
Transnistria käyttää neuvostoaikaista punalippua ja neuvostohymniä sekä on kohdistanut stalinistista terroriaan Moldovan romanialaista enemmistöä vastaan. Abhasiassa vain 15 prosenttia väestöstä oli abhaaseja ja niinkutsuttu sisällissota Georgiaa vastaan merkitsi itse asiassa Venäjän hyökkäystä ja miehitystä. Venäjä perusti Abhasiaan terroriregiimin, jota johtaa KGB:n upseeri Vladislav Ardzinba, joka puhuu venäjää, ei abhaasia. Ossetiassa Venäjän joukot auttoivat ossetialaisia kansalliskiihkoilijoita ajamaan kodeistaan rauhanomaiset georgialaiset (etelässä) ja inguušit (Prigorodnijen alueella). Suuri osa Ossetian asukkaista pakeni venäläisjoukkoja ja osseettifanaatikkoja Georgian ja Ingušian alueilla, joissa ennestäänkin oli Venäjän raakuuksia paenneita pakolaismassoja. Karabaghissa Venäjän ja Iranin tukemat armenialaiset eivät vaivautuneet miehittämään Azerbaidzanilta vain armenialaisenemmistöistä aluetta, vaan yhteensä 20 prosenttia Azerbaidzanin maa-alasta. Azerbaidzan on Turkin tavoin sekulaari (maallinen) valtio. Tšetšeenit ja inguušit ovat samoin maltillisia sufimuslimeja. Lähin islamistinen valtio, Iran, on Venäjän liittolainen Turkin ja Kaukasian maltillisia muslimeja vastaan.
Turkki on hyvin varovainen ulkopolitiikassaan ja se on perinteisesti välttänyt kaikkia mahdollisia vastakkainasetteluita Venäjän kanssa – mikä on varsin yllättävää, kun ajatellaan, kuinka massiivisessa määrin Venäjä on pyrkinyt epävakauttamaan ja tuhoamaan Turkin. Kemal Atatürkin peruja olevan sisäänpäinkääntyneen ja varovaisen ulkopolitiikkansa vuoksi Turkki on ylläpitänyt hyvin maltillista linjaa Kaukasuksen ja Keski-Aasian sukukansojaan kohtaan. Turkkilaisten häpeäksi on mainittava, että Turkki hiljattain jopa käännytti maahan Georgiasta käsin pyrkiviä tšetšeenipakolaisia. Kristitty Georgia näyttääkin olevan Tšetšenian ainoa todellinen ystävä (ehkäpä Baltian maiden ja Puolan lisäksi). Turkkia voitaisiin myös kritisoida siitä, että maa haaskaa aikaansa ikuisiin kiistoihin hankalien pienempien naapureidensa kanssa sekä Maritsan että Araratin takana, vaikka todellinen kansallinen uhka Turkkia vastaan on tullut Venäjältä, Iranista ja arabimaista.
Turkki on kuitenkin perinteisesti ollut avoin sorretuille kansoille. Turkki oli yksi eniten turvapaikkoja Kosovan albaanipakolaisille myöntänyt Euroopan maa, vaikka Turkki ei suinkaan ole rikkaimpien joukossa. Turkilla on historiallisesti ollut merkittävä rooli kaikkien niiden kansanmurhien uhrien suojelemisessa, jotka Euroopan vasemmistointellektuellit ja ranskalaiset parlamentaarikot näyttävät aina unohtavan. Turkissa ovat laajimmat entisen Neuvostoliiton alueen ulkopuoliset diasporat sekä tšetšeenejä että tšerkessejä. Turkissa on myös paljon balkanilaista alkuperää olevia – slaaveja, albaaneja, kreikkalaisia... Lisäksi Turkki suojelee paraikaa Pohjois-Irakin de facto itsenäistä Kurdistania ja on tukenut kurdeja näiden taistelussa Irakin kansanmurhapolitiikkaa vastaan.
Ranska sen sijaan on ollut Venäjän ja Syyrian lisäksi ensimmäisiä maita, jotka vaativat YK:n Irakin-vastaisen kauppasaarron murtamista. Heti, kun länsi – Turkki mukaan lukien – lakkaa suojelemasta Pohjois-Irakin kurdeja, Irak tulee jatkamaan aloittamaansa kurdikansan hävittämistä, jota on toteutettu jopa kemiallisin ja biologisin asein. Ranska on kovaan ääneen haukkunut Yhdysvaltoja ja Britanniaa Irakin pommituksista – saman Saddam Husseinin Irakin, joka 80-luvulla murhasi jopa 250’000 kurdia myrkkykaasuilla. Ranskan parlamentin mielestä Turkin pitää tänä päivänäkin kärsiä siitä, mitä tapahtui armenialaisille sata vuotta sitten, mutta kurdien kansanmurhaan syyllistyneen Saddamin johtama Irak ei ansaitse edes kauppasaartoa. Kun Irak saa vapaat kädet, se merkitsee, että Turkki tulee jälleen vastaanottamaan tuhansia henkensä edestä pakenevia kurdipakolaisia. Miksi kuitenkin Euroopassa arvostetaan enemmän pääasiallisesti ei-kurdilaisen terroristijärjestö PKK:n ja sen lukemattomien läntisten haaraosastojen ääntä kuin niiden miljoonien kurdien, jotka ovat taistelleet olemassaolostaan Turkin rinnalla?
Torstaina 25. tammikuuta 2000 Euroopan neuvosto päätti palauttaa Venäjälle täydet äänioikeudet, jotka oli hetkeksi jäädytetty Tšetšeniassa jatkuvat kansanmurhan vuoksi. Samassa Euroopan neuvoston istunnissa kuitenkin Turkkia ja Latviaa, kahta demokraattista maata, kritisoitiin "ihmisoikeuksien loukkaamisesta". Venäjän tapauksessa Eurooppa ei välittänyt siitä, että Venäjä itse asiassa on fascistinen valtio, joka jatkaa täysimittaista sotaa, joukkomurhia ja terroria tšetšeenikansaa vastaan, levittää väkivaltaa ja uskonnollista kiihkoilua kaikkialle muuallekin Pohjois-Kaukasiaan. Ei myöskään haitannut, että kaikkialla Venäjällä lisääntyvässä määrin vainotaan eri vähemmistöjä, ennen kaikkea kaukasialaisia, mutta myös muita muslimeja, juutalaisia, georgialaisia ja venäläisiä toisinajattelijoita. Ei haitannut, että Venäjä on lakkauttanut pienpuolueet ja uskonnonvapauden ja julistanut monia läntisiäkin lähetystyötä tekeviä kirkkokuntia "laittomiksi" ja "likvidoitaviksi".
Ei haitannut, että tämän kirjoittamista edeltäneellä viikolla neljän päivän kuluessa Venäjän johdon siunauksella pidätettiin ja pahoinpideltiin lukuisia journalisteja. Vapaa tiedonvälitys on Venäjällä tuhoutumassa ja jo kaksi Vladimir Gusinskin Media-Mostin korkeaa virkailijaa on pidätetty kaasujätti Gazpromin tekemien epäilyttävien syytösten pohjalta. Kreml käyttää Gazpromia, nykyisin enenevässä määrin myös Iteraa, terrorisoimaan entisiä ja nykyisiä siirtomaitaan. Samaan aikaan, kun Vladimir Putin vaatii Gusinskin pidättämistä Espanjassa, hän on kiihkeästi protestoinut Pavel Borodinin pidätystä vastaan Yhdysvalloissa. Borodinia syytetään valtavasta rahanpesusta ja järjestäytyneestä rikollisuudesta.
Euroopan neuvostolle ei myöskään merkinnyt mitään, että Putin on alistanut koko sodanjohdon tiedustelupalvelu FSB:lle (entiselle KGB:lle), joka nykyisellään hallitsee jo koko Venäjänmaata. Tämänkaltaiseen "vahvaan johtajuuteen" Eurooppa on kannustanut Venäjää hyvin määrätietoisesti. Sitä kehitystä, jota Venäjä on osoittanut, kutsutaan "demokratisoitumiseksi", joka vaatii paljon tukea lännestä. Mitä Turkin oikein oletetaan oppivan tästä tullakseen hyväksytyksi Euroopan yhteyteen? Pitääkö Turkin alkaa käyttäytymään samoin kuin Venäjä ja Serbia, jotta se ansaitsisi kaikki puheet siitä, että sitä "ei saa eristää" ja että sitä "täytyy ymmärtää"? Pitäisikö Turkin ratkaista "kurdiongelmansa" samalla lailla kuin Venäjä on toiminut tšetšeenien suhteen, vai kenties siten kuin toinen Ranskan lemmikki, Irak, ratkaisi omia kurdiongelmiaan Halabjassa – tai kuten Saddamin poika pyyhkäistessään kaikki poliittiset vangit joukkohautoihin, jolloin Amnesty Internationalin protestitkin vihdoin hiljenivät?
Eurooppa tekee kaikkensa osoittaakseen Turkille, että sen olisi luovuttava nykyisestä politiikastaan ja jäljiteltävä pikemminkin Venäjää ja Serbiaa. Venäjän lisäksi on onneksi toinenkin valtio, Serbia, joka on ansainnut tulla kutsutuksi "demokratisoituneeksi", joten maailmalla lienee vielä toivoa, vaikka sitä piinaavatkin sellaiset hirmuiset ihmisoikeuksien loukkaajat kuin Latvia ja Turkki sekä sellaiset vaalibyrokratiasta pilaa tekevät suurvallat kuin USA. Onneksi demokratian ja varsinkin vaalien tiedetään toimivan loistavasti sellaisissa maissa kuin Serbia, joissa kolmannes väestöstä putoaa vaalien ulkopuolelle tai Venäjällä, jossa ei tarvitse laskea kokonaisten tasavaltojen ääniä lainkaan, kun äänet on laskettu ja tulokset tiedetään jo ennen ensimmäisen äänestyspaikan avautumista. Serbiaa johtaa nyt entinen äärikansallinen – Vojislav Koštunica on kovemman linjan nationalisti kuin Kroatian Franjo Tudjman oli konsanaan – kun taas Slobodan Miloševic, Radovan Karadzic, Ratko Mladic ja muut kumppanit ovat edelleen vapaalla jalalla.
Sen sijaan, että Kosova rauhoitettaisiin ainoalla järkevällä tavalla – tunnustamalla maan itsenäisyys, kuten tunnustettiin marxilaisten johtaman Itä-Timorin kohdalla vasta hiljattain – valmistelevat länsivallat nyt uutta sotaa kuvittelemalla, että Kosova voitaisiin sulauttaa jälleen Serbian yhteyteen. Kohtalonsinfoniaan taustalla soittavat kaikki nuo vasemmistolaiset toimittajat, jotka valittavat uraaniammuksista ja levittävät valheita Racakin verilöylystä. Kukaan ei kysy, miksi Venäjälle, Serbialle, Irakille ja Kiinalle oli niin tärkeää ajoittaa uraaniammuskohu juuri Yhdysvaltain presidentinvaihdoksen yhteyteen. Kukaan ei kuuntele, kun suomalainen patologiryhmä Helena Rannan johdolla on järkyttynyt siitä, kuinka serbimieliset propagandistit tahallisesti tulkitsevat väärin heidän tuloksiaan – tuloksethan vahvistavat, että Racakissa joukkomurhattiin albaaneja, mutta heidän ampumisensa olosuhteista patologien raportti ei kerro. Racakista puhutaan, mutta kukaan ei välitäkään niistä tuhansista serbien terrorin kohteeksi joutuneista albaaneista, joita on serbijoukkojen lähdettyä kaivettu Kosovan joukkohaudoista. Tappoivatko albaanit toisiaan? Mitä tekemistä serbijoukoilla sitten oli Kosovassa ylipäätään?
Turkkia kiusataan jatkuvasti siitä, että se pitää vankiloissaan aseellisten terroristijärjestöjen aktivisteja. Näille terroristeille riittää kyllä solidaarisuutta, mutta Tšetšenian ja Kosovan pelkästään etnisen taustansa vuoksi keskitysleireille ja vankiloihin suljetut siviilit eivät nähtävästi ansaitse solidaarisuutta, jota kyllä jaetaan Belgradin ja Moskovan "demokratisoituville" hallituksille. Kun Turkki uudisti vankiloitaan – paradoksaalista kyllä, täyttämään EU:n Turkille asettamia vaatimuksia – protestoivat vangitut toverit ja heidän kiihkomieliset äänitorvensa lännessä, että vallankumouksen tekeminen vankilasta käsin tulee vaikeammaksi, jos vangit saavat erillisissä huoneissa enemmän yksityisyyttä. Sama väki Euroopassa, joka välittää kovasti Turkin ammattivallankumouksellisista, pysyttelee täysin hiljaa niistä albaaniopiskelijoista – mukaan lukien kaksi tuttavaani – jotka katosivat, kun Serbian "terrorismin vastaisen operaation" ensimmäisenä kohteena Kosovassa oli Prishtinan yliopisto. Onko Koštunica vapauttanut ketään niistä vangituista albaaneista, jotka vietiin Serbiaan? Missä ovat läntiset protestit näiden ihmisten puolesta, joista useimmat on vangittu vain siksi, että he ovat albaaneja?
Nyt tietenkin tullaan arkaluontoiseen uskonnolliseen kysymykseen: Ovatko Euroopan intomielisimmät turkkilaisvastaiset ja venäläismieliset agitaattorit yleisesti ottaen sitä mieltä, että Eurooppa pitäisi "puhdistaa" ei-kristityistä, etenkin muslimeista kuten albaaneista ja tšetšeeneistä, ja että tämä "jalo" päämäärä oikeastaan pyhittää käytetyt ikävät keinot? Ovatko he sitä mieltä, että tämä ikävä velvollisuus on annettu Venäjän ja Serbian harteille ja nämä maat siksi ansaitsevat Euroopan solidaarisuuden ja tuen toteuttamilleen "puhdistuksille"? [Tähän tapaanhan taisi professori Jyrki Käkönenkin kirjoittaa Helsingin Sanomissa.] Tällaista ajattelua voi nimittäin lukea joka päivä Venäjän ja Serbian lehdistä ja näiden maiden poliitikkojen retoriikasta. Milloin olemmekaan viimeksi kuulleet mitään vähänkään tämän tapaista muslimeilta? Koska turkkilaiset – saati albaanit tai tšetšeenit – ovat viimeksi vaatineet kristittyjen "terroristien" puhdistamista Vähästä-Aasiasta tai Kaukasiasta? Koska viimeksi tällaista patologista vihaa on pidetty islamilaisen mission "jalona päämääränä"?
Kremlin palveluksessa perinteisesti pysyvä vasemmistolainen disinformaatiokoneisto on viime aikoina yhä säännöllisemmin saanut rinnalleen oikeistolaisia fanaatikkoja, joiden johtavana ideana on yksinkertaisesti islamin vastustaminen kaikissa muodoissaan. Ajatustensa myymiseksi heidän edustajansa, kuten Yhdysvalloissa anti-islamilaista hysteriaa lietsonut Yossef Bodansky ja venäläinen kiihkokansallinen eurasianisti Aleksandr Dugin, ovat luoneet kokonaisen myyttien kokoelman islamilaisesta ja "terroristisesta" salaliitosta, joka ulottuu bosnialaisista ja albaaneista koko matkan tšetšeenien sekä Uzbekistanin ja Tadzikistanin oppositioiden kautta aina uiguureihin ja kashmirilaisiin saakka. Salaliitto ja uhkaava "muslimivaara" yhdistetään venäläis-serbialaisessa, vasemmistolaisessa ja äärioikeistolaisessa propagandassa lähes poikkeuksetta Turkkiin ja Pakistaniin. Turkki on maallinen valtio eikä harjoita minkäänlaista ekspansiivista ulkopolitiikkaa. Pakistan puolestaan tuki kyllä Talibania Nawaz Sharifin "demokratian" aikana, mutta on Pervez Musharrafin vallankaappauksen myötä muuttunut huomattavasti länsimielisemmäksi ja ihmisoikeudetkin ovat huomattavasti parantuneet. Samaan aikaan "islamin salaliitoista" puhuva propaganda kuitenkin aina unohtaa Venäjän perinteiset islamilaiset liittolaiset Iranin, Irakin, Syyrian ja Libyan.
Afganistanin Taliban ja erityisesti myyttinen terroristi Osama bin Laden, joka nähdään milloin missäkin päin maailmaa ja jonka kerrotaan omistavan jo ydinpomminkin, ovat erinomaisia esimerkkejä ihmisten pelotteluun. Talibanilla ja bin Ladenilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä Turkin, tšetšeenien tai albaanien kanssa. Sen sijaan niillä on paljonkin tekemistä sekä Venäjän että Yhdysvaltain kanssa. Kuinka moni vielä muistaa, kuinka amerikkalainen öljy-yhtiö UNOCAL teki sopimuksen venäläisen kaasuyhtiö Gazpromin kanssa vuonna 1996 sillä seurauksella, että Taliban sai hämmästyttävän voittonsa heti tämän jälkeen? Molemmat jättiyhtiöt ovat sidoksissa omien maidensa valtiovaltaan – ja molemmat tukevat Talibania. Kuinka usein luemme siitä, että Talibanin hallinnossa on itse asiassa hyvin suuri keskittymä entisiä neuvostomielisiä afgaanijohtajia? Entä miksi suurin osa Talibanin aseista on peräisin Venäjältä?
Miksi Euroopan kiihkomieliset anti-islamistit käyvät sekulaarin Turkin ja Kaukasuksen kimppuun, puhumattakaan Balkanista, jossa muslimia on vaikea erottaa kristitystä, ellei tarkkaile näitä käymässä kirkossa tai moskeijassa? Maailmassa olisi kyllä heidän vihalleen parempiakin kohteita – islamilaisia maita, jotka ovat oikeasti autoritäärisiä. Näitä islamilaisia diktatuureja tukee lähes poikkeuksetta Venäjä. Neuvostoliitto oli jo 1980-luvulla radikaalin islamismin tärkein tukija. Ei ole olemassa mitään "islamilaista ekspansiota kohti Eurooppaa" eikä yksikään islamilainen maa ole hyökännyt yhteenkään kristittyyn maahan aikoihin – kun taas voidaan laskea kymmeniä kristittyjen maiden hyökkäyksiä muslimien kimppuun yksin viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Tästä huolimatta on kyllä olemassa islamilaisia maita, joissa ihmisoikeuksia loukataan törkeästi. Turkki ei kuulu niihin.
Turkissa saattaa olla enemmän ongelmia kuin Suomessa tai Itävallassa, mutta Ranska ja Kreikka eivät ole kovinkaan kaukana Turkin tilanteesta, mikäli tarkastellaan objektiivisia tosiasioita. Kreikan vankiloissa ihmisiä katoaa ja kuolee salaperäisesti ja turkinkielisen vähemmistön lehtiä kielletään. Ranskassa äärioikeistolaisen Front Nationalin voimakas asema ja liikkeen johtajan, entisen kommunistin ja Algerian sodan kidutusupseerin Jean-Marie Le Penin puheiden pitäisi saada kenet tahansa eurooppalaisen ahdistumaan ja kuulemaan korvissaan Vichyn kuiskaukset. Kuten Turkilla, myös Ranskalla on virallisena linjana olla tunnustamatta mitään muita kansakuntia kuin ranskalaiset Ranskan alueella. Tarkoittaako tämä, että Ranska kiistää bretonien, korsikalaisten, baskien, provensaalien ja kaikkien maahanmuuttajakansallisuuksien olemassaolon ja oikeudet? Haluaisin todellakin nähdä Turkin federaationa, jolla on voimakas alueellinen autonomia ja siten myös parempi turva vähemmistöjen kielille ja kulttuureille, mutta voimmeko me todella vaatia tätä Turkilta ennen kuin Ranska ja Espanja ovat edistyneet samassa asiassa?
Erityisesti espanjalaisten, joilla on oma ongelmansa ETA:n kanssa, pitäisi ymmärtää, ettei Turkki taistele kurdien kansakuntaa vastaan, vaan terroristijärjestöä, joka ei edes nauti kurdien enemmistön kannatusta. Tästä huolimatta Länsi-Kurdistanissa ja Baskimaassa autonomia voisi auttaa vesittämään ETA:n ja PKK:n kaltaisten terroristijärjestöjen yrityksiä monopolisoida baskien ja kurdien asiaa. Toisin kuin Turkki ja Espanja, Venäjä Tšetšeniassa ja Serbia Kosovassa eivät ole taistelleet terrorismia vastaan – ne ovat taistelleet ja käyttäneet itse valtioterroria tšetšeenejä ja albaaneja vastaan pyrkimyksenä estää näitä eroamasta imperiumien vallasta ja perustaa oma valtionsa. Tšetšeenit ja Kosovan albaanit eivät ole mitään terroristeja tai kiihkomuslimeja – kyse on kansallisesta liikehdinnästä, itsenäistymistaistelusta. Tämän ymmärtäminen ei voi olla niin vaikeaa, varsinkaan kun tšetšeenit ja albaanit ovat harvinaisen yksimielisesti (toisin kuin kurdit ja baskit) seisseet vaaleilla valittujen johtajiensa takana ja kun Venäjä ja Serbia eivät todellakaan ole olleet sellaisia valtioita, joihin kaikki haluaisivat vapaaehtoisesti kuulua – varsinkaan muut kuin näiden valtioiden herrakansat. Venäjän ja Serbian vastaus naapureitaan ja omia vähemmistöjään vastaan on ollut väkivaltainen – ja niiden toiminta on ollut raaempaa meidän aikanamme kuin Turkki koskaan oli omia vähemmistöjään kohtaan sata vuotta sitten. Silti Turkkia vastaan käydään edelleen ristiretkeä sadan vuoden takaisten tapahtumien vuoksi, kun taas Venäjää ja Serbiaa ylistetään "demokratisoitumisesta".
Lopuksi haluaisin sanoa jotain Kyproksesta. Kun Turkki miehitti Pohjois-Kyproksen suojellakseen kyproksenturkkilaisia kyproksenkreikkalaisten aloittamilta pogromeilta, tässä interventiossa ei käytetty edes murto-osaa siitä raakuudesta, jota Ranska käytti Algeriassa ei niin kovinkaan kauan sitten. Voi olla, ettei Osmanien valtakunta aikoinaan miehittänyt Kyprosta venetsialaisilta täysin verettömästi, mutta se ei suinkaan oikeuttanut kreikkalaisia aloittamaan etnisiä puhdistuksia saaren nykyistä turkkilaisväestöä vastaan. Joka tapauksessa Kypros on nykyisin jaettu ja molemmat osapuolet ovat "puhdistaneet" alueensa etnisesti. Tämä on tosiasia, ja olisi tunnustettava, että Kyproksella on kaksi eri valtiota nykyisin. Ne molemmat ovat jo jonkin aikaa käyttäytyneet rauhallisesti ja olleet suhteellisen menestyksellisiä. Ei ole mitään syytä torjua niitä EU:sta, koska sopimuksen aikaansaaminen Kyproksella hyödyttäisi suuresti sekä Turkkia että Kreikkaa.
Lienee tarpeetonta mainita, kenen etua palvelisi aikaansaada konflikti näiden kahden NATO:n jäsenmaan välillä näinä kriittisinä aikoina.
Disclaimer: Minulla ei missään tapauksessa ole mitään Kreikkaa tai Armeniaa vastaan enkä väitä, että Turkin hallitus olisi täydellisen viaton. Peräänkuulutan kuintenkin jonkinlaista suhteellisuudentajua niiltä, jotka suoltavat liioiteltuja ja kohtuuttomia syytöksiä joitain maita kohtaan ja samanaikaisesti hyväksyvät ja jopa rohkaisevat toisten toteuttamia hirveyksiä. Mitä ilmeisimmin hiljattaisten turkkilaisvastaisten julistusten ranskalaiset kirjoittajat ovat hetkeksi menettäneet suhteellisuudentajunsa historian ja nykyisyyden arvioinnissa, tarkastellen maailmaa uskonnollisesti tai ideologisesti värittyneiden linssien läpi.