next - main - previous
The Eurasian Politician - Issue 3 (February 2001)
Anssi Kullberg, 30.3.2001
(Click here for the English version)
Vuonna 1997 Länsi-Balkanilla oli levotonta. Albaniassa riehui pyramidiyhtiöiden sortumisesta alkunsa saanut lyhyt sisällissota, joka päättyi autoritäärisen presidentti Sali Berishan eroon ja Albanian demokratisoitumiseen. Albanian sisällissota lopetettiin NATO:n interventiolla, joka oli hyvin onnistunut ja lopetti kerta heitolla kahtia etelään ja pohjoiseen jakautuneen Albanian levottomuudet. Albania on edelleen köyhä ja epävakaa, mutta esimerkillisen maltillinen. Jostain syystä vain onnellisesti päättynyt – ajoissa tehty – interventio Albaniaan sekä sitä seurannut rauhallinen kehitys Euroopan köyhimmässä maassa eivät ole kiinnittäneet tiedotusvälineiden huomiota läheskään yhtä paljon kuin kylmän sodan aikaan itäblokin edistyneimpänä pidetyn Jugoslavian veriset tapahtumat ja aina liian myöhään ja samoin virhein tehdyt epäonnistuneet interventiot.
Samana vuonna, jona matkustin toista perättäistä kesää Balkanilla, oli myös Makedoniassa levotonta. Kreikan Makedoniassa huomiota kiinnitti nykyisen Albanian eteläosassa, kreikkalaisille Pohjois-Epeiroksessa, asuvan kreikkalaisvähemmistön asema Albanian sisällissodan kourissa. Albaaninationalistien kerrottiin Gjirokastërissa (kreikaksi Argyrokastron) ajavan kreikkalaisia kodeistaan tehdäkseen tilaa albaanipakolaisille, joita jo tuolloin, vuonna 1997, virtasi köyhään Albaniaan diktaattori Slobodan Miloševicin hallitsemasta Jugoslaviasta. Kosovassa oli jo tuolloin käynnissä järjestelmällinen valtioterrori albaaneja vastaan ja kaikki tiesivät sodan olevan tulossa. Läntiset poliitikot ja tiedotusvälineet kuitenkin vaikenivat tarkoituksellisesti Kosovasta, koska suurvaltain kabineteissa oli päätetty, että vuonna 1992 itsenäiseksi julistautuneesta Kosovasta ei saisi tulla itsenäistä valtiota, mutta vuonna 1993 itsenäiseksi julistautuneista Bosnia-Hertsegovinasta ja Makedonian tasavallasta piti sellaisia tekemän – vaikka ne, Kosovasta poiketen, olivatkin täysin epäyhtenäisiä konglomeraatteja, Josip Broz Titon kansallisuuspolitiikan luomuksia.
Kävin veljeni kanssa Tetovassa (Tetovo, Tetovë) kesällä 1997, ja retkeilimme sen vuoren rinteillä, jossa Makedonian armeija nyt ampuu omakotitaloja tuusan nuuskaksi mystisiä "albaaniterroristeja" jahdatessaan. Vuonna 1997 puhuttiin niinikään albaanien "terrorismista" ja "separatismista" ja Makedonian joukot murskasivat Tetovassa ja Gostivarissa mielenosoituksia, joiden yhteydessä myös kuoli ja loukkaantui useita albaaniopiskelijoita. Tuolloin albaanien "terrorismi" vain ei ollut vielä sissisotaa vuorilla, vaan terrorismista syyttämiseen riitti se, että albaanit olivat perustaneet yksityisen albaaninkielisen yliopiston Tetovaan.
Makedonia ei tunnustanut eikä tunnusta vieläkään minkäänlaista autonomiaa albaaneille eikä virallista asemaa albaanin kielelle, siitä huolimatta, että makedonialaisista noin 30 % on albaaneja. Opetus albaaniksi on kielletty. Siksi armeija lähetettiin repimään maan tasalle koko yliopisto. Useita aseettomia albaaniopiskelijoita kuoli. Maailman lehdistö ei reagoinut, vaan päin vastoin ylisti "onnistuneeksi monikansalliseksi valtioksi" äärinationalistien johtamaa Makedoniaa, jossa suomalaisetkin YK-joukot partioivat kunnes Kiina päätti oikuttelullaan lopettaa rauhanturvaamisen kostoksi siitä, että Makedonia oli solminut suhteita Taiwaniin.
Vuotta myöhemmin kerroin kokemuksistani Makedoniassa eräässä Ruotsissa pidetyssä Balkan-seminaarissa. Seminaaria johtanut vasemmistolainen valtio-oppinut, joka ei itse ollut käynyt lähelläkään aluetta, epäili, mistä minä muka saatoin tietää "esimerkillisen monikulttuurisen" Makedonian jännitteistä enemmän kuin ruotsalaisten päivälehtien artikkelit, joihin hän viittasi. Lisäksi hän luonnehti mielipiteitäni häiritsevän pessimistisiksi, kun kehtasin epäillä, että ennen pitkää länsi olisi pakotettu interventioon Kosovassa mikäli haluaisi välttää kansanmurhan tai täysimittaisen sodan, ja että ellei Kosovan asemaa ratkaistaisi, väkivaltaisuudet odottaisivat myös "monikansallisuuden mallimaata" Makedoniaa.
Makedoniassa ei nimittäin missään vaiheessa vallinnut suvaitsevaisempi mielipideilmasto kuin täysimittaiseen sotaan ajautuneissa Kroatiassa, Bosniassa ja Kosovassa. Päin vastoin, Makedonian nationalistisen paatoksen absurdius oli aivan omaa luokkaansa. Skopjen johtavat poliitikot uhosivat pitkälle 1990-luvulle vakavissaan luovansa "yhtenäisen Makedonian", siis Suur-Makedonian, jossa itsenäistä Makedoniaa paljon suurempi Kreikan Makedonia, mukaan lukien Kreikan toiseksi suurin kaupunki Thessaloniki, sekä Bulgarian Pirin, olisi liitetty asevoimin Makedoniaan.
Vuonna 1991 sittemmin Makedonian presidentiksi noussut Kiro Gligorov uhosi: "Johtavat makedonialaiset nationalistipuolueet, jotka haluavat nähdä Suur-Makedonian, eivät ole salanneet haluaan palauttaa nuo territoriot [Pohjois-Kreikka, Bulgarian Pirin ja nykyinen Makedonian tasavalta] itsenäiseksi valtioksi, eivätkä salaa päämääräänsä, sillä on vain päivien kysymys, koska Makedonian asemahti piirtää uudelleen Bulgarian, Kreikan ja Serbian rajat." Erään nationalistipuolueen puheenjohtaja ja nykyinen pääministeri, Ljupco Georgievski, ilmoitti Borba-lehdessä vuonna 1990 olevansa "Makedonian hengellisen, intellektuaalisen ja alueellisen yhdistämisen puolustaja". "Pirinin, Aigeian ja Vardarin Makedonia ei ole mikään Suur-Makedonia – se on vasta pelkkä Makedonia. Suur-Makedoniasta puhumme, kun alamme vaatia Belgradia, Sofiaa, Thessaliaa ja Valonaa."
Makedonia ei ole tähän asti välttynyt sodilta siksi, että sen kahtia – slaaveihin ja albaaneihin – jakautunut väestö olisi suvaitsevaisempaa ja integroituneempaa kuin muualla Jugoslaviassa. Sitä se ei todellakaan ollut – Makedonia on erittäin jakautunut yhteiskunta. Todellinen syy siihen, että Makedonia välttyi sodilta, lienee se sangen vähän tunnettu tosiseikka, että makedonianslaavit ovat entisen Jugoslavian etnisistä ryhmistä serbimielisimpiä. Skopjen hallinto oli "separatistivaltioista" ainoa, joka pysyi jollain tavoin Belgradin takana. Makedoniaa ei siis tarvinnut syöstä sotaan. Konflikti kyti kuitenkin Skopjen nationalismissa, joka ei suonut edes perustavaa laatua olevia oikeuksia maan kolmanneksen muodostavalle albaaniväestölle.
Itse asiassa entisen Jugoslavian alueista "monikansallisin" ja integroitunein oli Sarajevo, Bosnian kosmopoliittinen mutta muslimienemmistöinen pääkaupunki, aina siihen asti kunnes Miloševicin suurserbialainen politiikka tuhosi yhteiskuntarauhan kolmen samaa kieltä puhuvat mutta eri uskoa tunnustavan slaavilaisen "kansan" – Bosnian muslimien, serbien ja kroaattien – välillä. Serbialainen nationalismi provosoi vauhtiin kroaattinationalistit Franjo Tudjmanin johdolla ja tarjosi jalansijan marginaalisille mutta huomiota herättäville äärimuslimien ryhmille Alija Izetbegovicin johtamassa Bosniassa. Monikulttuurinen Sarajevo muuttui raunioiksi.
Kaikki Jugoslavian sodat ovat alkaneet samoin: serbit ovat hyökänneet Belgradin ja Moskovan tuella muita kansoja vastaan estääkseen näitä irtaantumasta Belgradin otteesta. Slovenia irtautui kuitenkin vajaan viikon sotimisen jälkeen, Kroatia kahdessa sodassa, joista ensimmäisessä serbit miehittivät Krajinan ja Itä-Slavonian ja jälkimmäisessä Tudjmanin Kroatia valloitti ne takaisin. Pakolaisvirrat kulkivat kumpaankin suuntaan. Bosnian sodan aloitti niinikään Serbia, vasalleinaan Bosnian serbijohtajat Radovan Karadzic ja Ratko Mladic. Pitkä ja verinen sota päättyi lopulta lännen väliintuloon, joka tosin oli mahdollinen YK:n mandaatilla vasta kun Venäjä ja Kiina vetivät pois vetonsa. Tämä tapahtui tietenkin vasta siinä vaiheessa, kun Venäjän tukemat serbit alkoivat kärsiä tappioita ja näytti siltä, että yhteen liittyneet kroaatit ja muslimit onnistuisivat vapauttamaan koko Bosnian.
Daytonin sopimus maksimoi serbien alueellisen voiton ja sinetöi heidän hallintaansa Respublika Srpskan, nk. Bosnian Serbitasavallan, joka vielä jakautui itäiseen ja läntiseen osaan – Banja Lukan ja Palen joukkioiden hallitsemiin. Serbitasavalta on edelleen gangsterivaltio, jossa Karadzic ja Mladic kulkevat vapaalla jalalla eikä muslimipakolaisilla ole paluuta etnisesti puhdistetuille alueille, mm. Srebrenicaan. Samaan aikaan YK:n alusmaaksi muuttunut muslimien ja kroaattien Liittotasavalta pidetään väkisin yhdessä pakotetun "monikansallisuuden" laboratoriona, jossa kaiken lisäksi serbipakolaiset saavat palatessaan takaisin vanhat talonsa ja niihin asettuneet muslimit joutuvat kodittomiksi, he kun eivät voi palata puolestaan Serbitasavallan puolella oleviin tai tuhottuihin koteihinsa. Kroaatteja estetään väkisin luomasta omaa itsehallintoaan.
Mahdollisimman epäonnistuneeksi syntyneen luomuksen käskynhaltija, saksalainen Wolfgang Petritsch, katsoo kaikesta huolimatta asiakseen suomia niitä tutkijoita ja asiantuntijoita, jotka suosittelevat, että järkevät rajanmuutokset, itsehallinnot ja itsenäisyyden tunnustaminen mm. Kosovalle ovat ainoa keino luoda kestävää vakautta nyt keinotekoisesti ylläpidetyn tilalle. Jälkimmäiseen joukkoon on kokemuksen kautta kallistunut myös aiemmin YK:n lähettiläänä Balkanilla toiminut lordi David Owen. Jyväskylässä marraskuussa 1999 puhuessaan lordi Owen varoitti länsimaita ja YK:ta toistamasta jälleen kerran kaikkia niitä virheitä, jotka tehtiin jo Bosnian kohdalla. Tästä huolimatta Kosovassa toistettiin sama perusvirhe: tosiasioita ei suostuta näkemään eikä Kosovan itsenäisyyttä edes ajattelemaan. Tetovan tapahtumat ovat yhtä looginen seuraus tästä virheestä kuin Kosovan tapahtumat olivat Daytonin virheistä.
Jos Makedonia olisi myöntänyt albaaneille autonomian ja varsinkin jos Kosovan itsenäisyys olisi tunnustettu, ei nykyistä tilannetta olisi. Jos Kosova olisi tunnustettu itsenäiseksi jo vuonna 1992, ei Miloševic olisi pysynyt vallassa aloittamassa kolmea uutta sotaa. Jotta interventioilla – jotka Balkanin tapauksessa tulivat välttämättömiksi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin – saavutettaisiin jotain, on tärkeää oikea ajoitus ja määrätietoinen päämäärä. Sotilasliitolla on oltava liittolainen, asiakas.
Tänä alkavana keväänä lehdistöön on jälleen pulpahtanut panslavistisen propagandan kestosuosikki "Suur-Albania", jota on kaiken lisäksi verrattu serbinationalistien tuhoisin seurauksin ajamaan Suur-Serbian politiikkaan. Vertaus on kestämätön ja mauton ja se osoittaa lähinnä näennäiseen puolueettomuuteen tähtäävien journalistien historiallisen amnesian ja heppoiset tiedot Balkanin historiasta – jopa 1990-luvun lähihistoriasta. Balkanin tapahtumien yhteydessä on tosin voitu jo aiemmin havaita, kuinka valikoivasti historiaa luetaan ja muistetaan: Kosovan sotakin tuntui monien mielestä alkavan vasta vuonna 1999 Rambouillet’sta, vaikka Kosovan albaanien vuosikymmeniä jatkuneet vainot yltyivät täydeksi sodaksi jo kauan ennen kuin Bill Clintonilla oli syynsä kiinnittää huomiota sotaan. Pakolaiskolonnat olivat vaeltaneet vuorten yli Albaniaan ja Makedoniaan kauan ennen kuin serbit kieltäytyivät itselleen edullisesta Rambouillet’n sopimuksesta, joka sekin olisi jättänyt Kosovan osaksi Jugoslaviaa.
Nykyisin Makedonian tasavaltana tunnettu valtio on keinotekoinen luomus, jossa Serbian Bulgarialta miehittämän Vardarin laakson slaaviväestöstä pyrittiin tekemään "jugoslavialainen" keksimällä uusi kansallisuus – "makedonialaiset". Makedonianslaavit ovat nimittäin paljon lähempänä bulgaareja kuin serbokroaatteja. Makedonian slaaveille lainattiin nimi historialliselta Makedonialta, mistä kreikkalaiset ovat tietenkin käärmeissään, etenkin kun tämä "historian lainaaminen" ei jäänyt vain nimeen, vaan Jugoslaviassa pyrittiin myös kirjoittamaan historiaa uusiksi alkaen siitä, että Aleksanteri Suuren perillisiä olisivatkin makedonianslaavit eivätkä kreikkalaiset, vaikka slaaveja alkoi saapua Balkanille vasta 600-luvulta jKr. kun taas etelän Sterea Hellaan kaupunkivaltioiden alkuun hyljeksimä pohjoiskreikkalainen militaristivaltio Makedonia nousi suurvallaksi 300-luvulla eKr. "Entisen Jugoslavian tasavalta Makedonian" itsenäistymisen alkuvuosilta muistetaankin Kreikan kanssa käyty kiista maan nimestä ja Aleksanterin aurinkolipusta, joka on myös Kreikan Makedonian maakunnan lippu.
Albanialaisten katsotaan yleensä periytyvän illyrialaisista, jotka kuuluivat Balkanin vanhimpiin tunnettuihin kansoihin. Illyrian mukaan Makedonian albaanit halusivatkin luoda oman autonomisen tai itsenäisen alueensa nimellä Ilirida. Läntisen Makedonian tasavallan albaanienemmistöisen alueen tärkein kaupunki on Tetova. Toiset kaksi merkittävää albaanienemmistöistä kaupunkia ovat Dibra (Debar) ja Gostivar. Nykyinen albaanienemmistöinen Kosova on vain osa historiallista Kosovoa, josta slaavienemmistöiset osat liitettiin jo kauan sitten osiksi Serbiaa, Montenegroa ja Makedoniaa. Kosova on Slovenian ohella entisen Jugoslavian alueen yhtenäisin osa – slaaveja oli alle 10 % Kosovan väestöstä. Makedonian albaanialueet ovat heterogeenisempiä, mutta esim. Tetovassa on 70-80 % albaanienemmistö.
Slaavinationalistit väittävät albaanien olevan Osmanien valtakunnan aikana saapuneita uusia tulokkaita, maahanmuuttajia, jotka ovat "lisääntyneet kuin kaniinit", kuten slaavien yleinen rasistinen sanonta kuuluu. Todellisuudessa albaanien esi-isät illyrialaiset olivat Balkanilla kauan ennen ensimmäisiä slaaveja ja Osmanivaltakunnan aikana albaanit eivät koskaan väkivaltaisesti miehittäneet Kosovaa sen enempää kuin Iliridaakaan slaaveilta. Ennen turkkilaisvalloitusta albaanit olivat olleet slaavien tapaan kristittyjä – heidän kansallissankarinsa on yhä Albanian itsenäisyyttä turkkilaisia vastaan raivokkaasti puolustanut Georg Kastriota eli Skandërbeg.
Slaavinationalistisen mytologian omintakeinen logiikka kuitenkin päättelee, että Kosovo on serbien pyhä alkukoti, koska serbit hävisivät vuonna 1381 Kosovo Poljen taistelussa turkkilaisille ja menettivät Suur-Serbian – tsaari Stjepan Dušanin johtaman aggressiivisen sotilasimperiumin, joka tyrannisoi balkanilaisia kristittyjä naapureitaan siinä määrin, että Bysantin kreikkalainen keisari Ioannis Kantakouzenos liittoutui Turkin sulttaani Murad I:n kanssa Suur-Serbiaa vastaan. Murad itse kuoli Kosovo Poljen taistelussa, mutta hänen poikansa, kuuluisa Bajasid Salama, löi serbit ja ratkaisi Balkanin herruuden Turkin hyväksi sadoiksi vuosiksi eteenpäin. Serbien mukaan siis sodassa yli 600 vuotta sitten turkkilaisille kärsitty tappio oikeuttaa karkottamaan albaanit Kosovasta.
Nykyisen Albania-nimisen valtion lisäksi albaanit eli skipetaarit ovat enemmistönä Kosovassa (slaavilaiselta nimeltään Kosovo, albanialaisittain kirjoitetaan myös Kosovë), Makedonian tasavallan eli Vardarian länsi- ja luoteisosissa, Etelä-Serbiassa Presevon laaksossa sekä pienellä kaistaleella Montenegroa. Suur-Albaniasta puhuttaessa halutaan vihjata, että kaikki nämä Kosovan, Iliridan, Presevon ja ehkä Montenegronkin albaanit pyrkisivät aseelliseen separatismiin slaavilaisista Jugoslaviasta ja Makedonian tasavallasta vain liittyäkseen yhdessä emo-Albanian kanssa Suur-Albaniaksi.
Mikä Suur-Albaniassa sitten olisi niin pelottavaa? Vain sekö, että se oikaisisi hieman oikeudenmukaisemmiksi rajoja Kosovan, Presevon ja Iliridan kohdalta? Vai sekö, että albaaneista suurin osa on muslimeja – vaikkakin myös katoliset albaanit kannattivat Kosovan itsenäisyyttä? Nykyisin muslimikortti puree etenkin slaaveihin, pohjaahan sekä Venäjän että Serbian lännen islamofobeja kosiskeleva propaganda ja sotien oikeutus myyttiin "islamilaisesta vaarasta" ja pyhästä sodasta muslimeja, "terroristeja ja separatisteja", vastaan. Titon ja neuvostopuhunnan oppien mukaan Suur-Albanialla muistutetaan kuitenkin ennen kaikkea siitä, että Albanian italialaismielinen nukkehallitus sai Benito Mussolinilta lahjaksi Kosovan ja Iliridan, eli "Suur-Albanian".
Se unohtuu, että nämä albaanienemmistöiset alueet oli puolestaan Turkin ja Itävalta-Unkarin imperiumeja pilkottaessa liitetty Serbian hallintaan. Jugoslavia oli alusta asti varsinainen Suur-Serbia, joka vei Venäjän, Ranskan ja Englannin siunauksella alueita Itävallalta, Unkarilta, Bulgarialta, Italialta ja Albanialta ja himoitsi myös nykyistä Pohjois-Kreikkaa. Kuka enää muistaakaan, että ensimmäisen maailmansodan aloittivat venäläismieliset serbiterroristit, Musta Käsi -järjestö, joka murhasi Itävallan kruununperijän Franz Ferdinand von Habsburgin Sarajevon laukauksilla? Gavrilo Principin johtama terroristiryhmä saatiin kiinni ja yhtä lukuun ottamatta sen jäsenet teloitettiin. Tuo yksi poikkeus oli murhaan osallistuessaan alaikäinen, 17-vuotias, joten hän vietti maailmansodan vankilassa ja hänestä tuli myöhemmin serbinationalisti, sosialistisen Jugoslavian sankari ja lopulta Belgradin yliopiston professori. Hän kirjoitti ensin Titolle, sittemmin Miloševicille, "Operaatio Hevosenkenkänä" tunnetun suunnitelman, jonka mukaan Kosovan albaanit pitäisi järjestelmällisellä terrorilla ja sorrolla ajaa konfliktiin ja provosoida aseelliseen vastarintaan, joka oikeuttaisi Kosovon "etnisen puhdistamisen".
Sosialisteille "Suur-Albania" on punainen vaate, koska neuvostoretoriikka ehdollistaa sanan oitis italialaiseen fascismiin. Onhan kroaattien fasistijärjestö Ustaša veritöistään paljon tunnetumpi kuin serbialaiset natsit, tšetnikit, vaikka jälkimmäiset murhasivat enemmän ihmisiä. Kommunistisista partisaaneista tai Titon ajan veritöistä ei juuri puhuta. Nykyajan retoriikassa sana "terroristi" yhdistetään tahallisesti tai tahattomasti muslimeihin, joten Balkanillakin terroristeja oletetaan löytyvän Albaniasta ja Bosniasta, kun taas Interpolin aseellisista ryöstöistä ja murhista etsintäkuuluttaman serbikiihkoilija Zeljko Raznjatovicin eli Arkanin joukkioista käytettiin kunnioittavaa nimitystä "puolisotilaallinen" silloin kun heidän ei haluttu suoraan myöntää olevan osa Miloševicin Serbian armeijaa.
Kun Makedoniassa tapahtui kauan odotettu vallansiirto äärinationalisteilta maltillisemmille voimille ja valtaan nousi täpärästi presidentti Boris Trajkovski, paljolti albaaniväestön äänillä, eläteltiin toiveita tilanteen nopeasta paranemisesta. Maltillinen albaanipuolue pääsi jopa hallitusvastuuseen. Yhteistyö ei ole kuitenkaan sujunut kovinkaan saumattomasti eikä albaanien autonomia ole edistynyt. Nykyinen leimahdus ei tullut yllätyksenä. Sen sijaan yllättävää on, kuinka hanakasti kansainvälinen yhteisö on tarttunut siihen hyökätäkseen yksissä tuumin Moskovan ja Belgradin kanssa albaanien vapauspyrkimyksiä vastaan. Niin Kosovan kuin Makedoniankin albaanit on taas kerran syyllistetty "terroristeiksi", kun ehkä muutaman sadan miehen salaperäinen provokaattorijoukkio ammuskeli Makedonian ja Kosovan raja-alueilla ja kun keinotekoisten epäratkaisujen välimaastoon unohtunut Presevon laakso kihisee levottomuutta.
Tiedotusvälineillä näyttää olevan tärkeintä uskoa, että "Makedonian albaanisissien toiminta vahingoittaa entisestään albaanien toiveita Kosovon itsenäisyydestä". Vähemmän huomiota saavat albaanijohtajien mielipiteet: Sekä Kosovan maltillinen presidentti Ibrahim Rugova että radikaalimman aseellisen Kosovan vapautusarmeija UÇK:n johtaja Hashim Thaci ovat tuominneet Tetovan alueen sissiryhmän toiminnan. Sissiryhmälle ei löydy edustajaa eikä uskottavaa taustaa. Tanusevcistä alkanut konflikti haiskahtaa provokaatiolle ja tuo mieleen amir Hattabin ja Shamil Basajevin kesällä 1999 toteuttaman provokaation, tuhannen sissin (joista vain 300 tshetsheenejä, loput pääosin dagestanilaisia) "tunkeutumisen" Dagestaniin, minkä yhteyksiä Venäjän tiedustelupalveluun ja Boris Jeltsinin suosikkioligarkki Boris Berezovskiin on sittemmin askarruttanut tutkijoita ja journalisteja. Hattabin ja Basajevin provokaatiota Venäjä käytti Moskovan pommiräjäytysten ohella casus bellinä hyökätä uudelleen Tshetsheniaan ja aloittaa uusi sota.
Mitä Tetovan tapahtumilla valmistellaan, jos ne osoittautuvat provokaatioksi? Tuskinpa ainakaan Suur-Albaniaa; Kosovan albaaneille provokaatio on pahin mahdollinen isku toiveille elvyttää neuvottelut Kosovan statuksesta ja vielä vähemmän vihanlietsontaa Kosovan ja Makedonian albaanien keskuudessa on harrastanut Albania. Tirana on pysytellyt kaikkien Balkanin konfliktien ajan lähes täydellisen neutraalina, vaikka rutiköyhä Albania on kerta toisensa jälkeen joutunut vastaanottamaan albaanipakolaisia naapurimaista ja seuraamaan voimattomana vierestä, kun omaa kansaa murhataan. Berishan luovuttua vallasta Albania ei ole tehnyt elettäkään Suur-Albanian muodostamiseksi.
Kroatia on sotinut Bosnian puolella Herceg-Bosnan vapauttamiseksi milloin muslimien, milloin serbien ikeestä, missä yhteydessä Mostarin siltakin sai kyytiä. Serbia on lähettänyt sotilaita ja aseita jok’ikiseen Balkanin konfliktiin serbien puolelle. Venäjä ja viimeksi Ukraina ovat aseistaneet slaaviveljiään ja Kosovaan virtasi serbijoukkojen puolelle kansanmurhaa toteuttamaan venäläisiä palkkasotilaita. Albania näyttää olevan lähestulkoon ainoa Balkanin maista, joka ei ole sekaantunut entisen Jugoslavian sotiin, vaikka sillä olisi ollut suurin mahdollinen intressi sekaantua. Silti meitä pelotellaan päivittäin Suur-Albanialla eikä panslavisteilla tai Suur-Slavonialla.
Olisiko aika tutustua siihen, mitä albaanipatriootit oikeasti ajattelevat asioista? Euroopan nuorimmaksi pääministeriksi noussut Pandeli Majko, joka toimi Albanian pääministerinä 1998-1999, edisti liberaalia talouspolitiikkaa ja puhui Euroopan yhdentymisen puolesta. Makedonian Demokraattista albaanipuoluetta johtava Arben Xhaferi ei vaadi Makedonian albaaneille täyttä itsenäisyyttä, vaan autonomiaa, pitäen esimerkkinä suomenruotsalaistan asemaa. Xhaferi muistuttaa Svenska Dagbladetin haastattelussa 29.3., että Suomessahan on jopa tunnettuja kenraaleja, jotka ovat "etnisiä ruotsalaisia", kuten vasta EU:n sotilasjohtajaksi valittu Gustav Hägglund. Hän pitää Makedonialle sopivana esimerkkinä Belgiaa, joka on jakautunut liittovaltioksi flaamilaisen enemmistön sekä ranskankielisten walloonien ja Ardennien saksalaisten hallitsemiin osiin ja silti pysynyt koossa. Ovatko Majko ja Xhaferi kuitenkin esimerkkejä "Suur-Albaniaan" tähtäävistä kiihkonationalisteista tai peräti islamilaisista terroristeista?
Suur-Albaniaa ei ole olemassa – Suur-Serbia sinnittelee sen sijaan edelleenkin Jugoslavian nimellä. Lännen olisi jo aika suostutella demokraattiseksi mainittua Vojislav Koštunican Serbiaa luopumaan imperiumista, Suur-Serbiasta, ja tukemaan Kosovan ja Montenegron itsenäisyyttä sekä laajaa autonomiaa Voivodinan unkarilaisille ja Sandzakin muslimeille. Vastineeksi voitaisiin tarjota toivottomaan tilaan vajonneen Bosnian Serbitasavallan integrointia emo-Serbiaan. Sellainen Suur-Serbia olisi mielekkäämpi sekä serbeille että näiden naapureille kuin nykyinen väkisin ja hyvin kalliilla hinnalla ylläpidetty status quo, joka vain odottaa Balkanin sotien seuraavaa kierrosta.
Tämän päivän päätöksentekijöiden ei pitäisi olla vähimmässäkään määrin huolestunut Suur-Albaniasta. Paljon enemmän pitäisi keskittyä niihin ongelmiin, jota Suur-Serbian, Suur-Makedonian ja Suur-Kroatian luojat ovat jo saaneet aikaan – puhumattakaan siitä, millaista tuhoa on aiheutettu sellaisilla "monikansallisilla", mutta todellisuudessa imperiumin muotoisilla, kokeiluilla kuin Jugoslavia, Bosnia-Hertsegovina, tynkä-Jugoslavia tai "Länsi-Balkan". On tietenkin selvää, että Balkanin pikkuvaltioiden ja niiden kansojen pitäisi jälleen oppia elämään toistensa kanssa ja integroitua – toisiinsa ja Eurooppaan. Integraatioon ei kuitenkaan koskaan päästä, jos yhtenäisyyttä yritetään luoda "väkisin", ylhäältä päin. Aivan kuten Eurooppa voi yhdistyä vain subsidiariteetin ja paikallisen itsehallinnon kautta, myös Balkan voi rauhoittua ainoastaan mikäli sen "sorretut kansat" saavat ensin vapautensa, ja sitten, ajan parannettua haavat, valitsevat itse yhteistyön naapureidensa kanssa.
AKK