Eurasian News Report
next - enr main - previous

The Eurasian Politician - Issue 3 (February 2001)

Eurasian News Report

IRAN

Jim Muir kirjoittaa Iranissa käynnissä olevista oikeudenkäynneistä, joissa syytettyinä on turvallisuuspalvelun korkea-arvoisia upseereja osallisuudesta toisinajattelijoiden ja intellektuellien murhiin. Kysymys kuuluu valitsevatko vallanpitäjät kulissien takana syytettyinä olevien uhraamisen syntipukkeina, vai avataanko oikeudenkäyntien myötä "Pandoran rasia". Oikeutta ajaa toimittaja Akbar Ganji, joka väittää, etteivät saman vyyhden murhat rajoitu viiteen vaan jopa 80 tapaukseen, ja murhakäskyt on antanut tiedusteluministeri Ali Falahian, hyväksynyt koko joukko vanhoillisia uskonnollisia johtajia (mukaan lukien ajatollah Mohammed Taqi Misbah-Yazdi), ja että tuolloinen presidentti Ali Akbar Hashemi Rafsanjani olisi tiennyt murhista ja hyväksynyt ne. Se, että oikeutta ylipäätään käydään avoimesti ja koko maata kuohuttaen ja että Ganjin ja muiden regiimin vastaisten toimittajien kirjat ovat Iranissa bestsellereitä, kertovat jonkinlaisesta muutoksesta. Tammikuussa 1999 silloinen tiedusteluministeri Qorban-Ali Dorri-Najafabadi joutui eroamaan ja Muirin mukaan tiedustelupalvelua on vähitellen uudistettu parempaan suuntaan. (Middle East International, 22.12.2000.) Regiimi valitsi, kuten pelätty, tuomitsemalla toimittajat eripituisiin vankilarangaistuksiin. Saadun suullisen tiedon mukaan Saksa on protestoinut voimakkaasti Ganjin tuomitsemisesta vankeuteen.

On vaarallista odottaa liikoja Iranin uudistumiselta oman "Gorbatshovinsa", presidentti Mohammed Khatamin, johdolla. Kuluneena vuonna uudistukset ovat takellelleet, lehdistöä on kuritettu ankarasti ja useita johtavia reformisteja Khatamin ympärillä on erotettu uskonnollisen johtajan ajatollah Ali Khamenein ja hänen lähipiirinsä vaikutuksesta. Samalla Khatamille on käymässä samoin kuin Gorbatshoville: pyrkiessään uudistamaan järjestelmää "hitaasti" ja kuitenkin pitäytyen vanhassa regiimissä samoin kuin Gorbatshov Neuvostoliitossa ja sosialismissa, Khatami on menettänyt tasaiseen tahtiin niiden tukijoidensa luottamusta, joiden toiveet hän alussa herätti korkealle. Intellektuellit ja opiskelijat ovat tulleet yhä kärsimättömämmiksi, kun uudistukset jäävät symbolisiksi ja etenevät hitaasti - tai jopa ottavat takapakkia. Monet asiantuntijat ennakoivatkin jo Khatamille Gorbatshovin kohtaloa. Eri asia on, johtaako hänen epäonnistumisensa Iranin radikaaliin uudistumiseen, mikä voisi avata aivan uusia näkymiä Lähi-idän alueelle, vai vajoaako Iran takaisin tiukkaan totalitarismiin. Jälkimmäistä vaihtoehtoa Muir ei pidä todennäköisenä, vaikka Moskova onkin alkanut uudelleen tavoitella vaikutusvaltansa lisäämistä Teheranissa. (Middle East International, 22.12.2000.)

Venäjän puolustusministeri Igor Sergejev vieraili Teheranissa vuoden 2000 päätteeksi ja julisti yhdessä iranilaisen virkaveljensä Adim Ali Shamkhanin kanssa "uuden luvun" alkaneen Iranin ja Venäjän välisessä sotilasyhteistyössä. Yhdysvallat tästä oitis huolestuneena pelkää välien Moskovaan vain kiristyvän. (Jane's Defence Weekly, 24.1.) Sinänsä mitään uutta Venäjän ja Iranin historiallisessa liittolaisuudessa ei ole. Uutta on korkeintaan se, että amerikkalaiset voivat nyt jälleen kiinnittää asiaan huomiota, kun Clintonin ajan liturgia Washingtonin ja Moskovan vilpittömästä ystävyydestä alkaa jäädä taakse. Venäjä on toimittanut Iraniin jälleen uutta aseistusta ja lupailee nyt sukellusveneitä ja hyökkäysilmasotakalustoa. Venäjän ja Kiinan tuki Iranin ydinaseohjelmalle ja venäläisten ballististen ohjusten toimitus Iraniin on pitkään huolettanut Yhdysvaltoja, Turkkia ja Israelia.

Venäläis-iranilaisella liittolaisuudella on satojen vuosien juuret, jotka liittyvät maiden yhteiseen intressiin alistaa välillään olevia kaukasialaisia ja keskiaasialaisia kansoja sekä yhteisiä vihollisia kuten Turkki ja Pakistan. Ranskalainen tutkija Olivier Roy (Roy: "The Iranian foreign policy toward Central Asia", http://www.eurasianet.org/resource/regional/royoniran.html) katsoo Sisä-Aasian geopoliittisten strategioiden juontavan ajasta, jolloin aluetta jakoi kolme kilpailevaa islamilaista dynastiaa - persialaiset safavit, shaybanilaiset uzbekit ja Intian mogulit. Kaikkien hovikielenä oli persia mutta hallitseva luokka oli turkinsukuista. Neljäntenä tulisi mainita osmanilainen Turkki. Myöhemmin Venäjä valtasi Turkestanin ja otti näin shaybanilaisten paikan. Intia ja Pakistan taas tulivat osaksi brittiläistä imperiumia. Imperiumien välille jäi puskurivyöhykkeitä, joista tärkeimpiä ovat Kaukasus (Turkin, Venäjän ja Iranin törmäyskohta), Afganistan (Iranin, Venäjän kolonisoiman Turkestanin ja Pakistanin) sekä Kashmir (Pakistaniksi ja Intiaksi hajonneen imperiumin kahden osan kiistakapula). Iran keskittyi islamilaisen vallankumouksen jälkeen viidenteen suuntaan eli Turkin imperiumista vapautuneeseen arabialaiseen Lähi-itään ja Persianlahdelle, eikä ole sen koommin pystynyt vaikuttamaan suuremmin Keski-Aasian tapahtumiin. Tärkeänä syynä tähän on ollut Iranin pitkään jatkunut "suomettuminen" ja lojaalisuus Moskovan intresseille.

Nykyinen sotilasyhteistyö sen sijaan juontaa juurensa vuoteen 1989, jolloin Iranin ja Venäjän suhde sementoitiin silloisen presidentin Ali Akbar Hashemi Rafsanjanin vierailulla Moskovaan. Seurauksena Venäjä myi Iraniin MiG-MAPO, MiG-29 (NATO:n koodi 'Fulcrum') ja Sukhoi Su-24 ('Fencer') -taistelukoneita sekä kolme Kilo-luokan (tyyppi 877 EKM) dieselsukellusvenettä. Interfaxin mukaan Iran olisi nyt kiinnostunut saamaan maastalaukaistavia Almaz S-300 -ohjuksia (SA-10 'Grumble'), Sukhoi Su-25 -koneita ('Frogfoot') ja Mil Mi-17 -helikoptereita ('Hip'). Venäjän puolustusministeriön ulkoasiainosaston johtaja Leonid Ivashov sanoi, että kaupat Iraniin saattaisivat nousta jopa 2 miljardin USD:n arvoisiksi ja että "kaikki riippuu vain Iranista". (Jane's Defence Weekly, 24.1.)

Venäjä ja Iran ovat edelleenkin samoilla linjoilla myös Euraasian geopolitiikassa: Sergejev ja Shamkhani keskustelivat alueellisista turvallisuusuhista Venäjälle ja Iranille, joita ovat heidän mukaansa Yhdysvaltain ja länsimaiden "tunkeutuminen entisiin neuvostotasavaltoihin Keski-Aasiassa ja Kaukasuksella" sekä NATO:n itälaajentuminen. Erityisen huolestuneita sekä Venäjä että Iran ovat Kaspian öljyvarojen avautumisesta muidenkin ulottuville mikäli Azerbaidzanin kaltaiset maat pystyvät pitämään itsenäisen linjansa ja kenties lisäämään yhteistyötään Turkin ja lännen kanssa. Iran ja Venäjä jakavat myös yhteisen kiinnostuksen päästä osingoille Afganistanissa. (Jane's, 24.1.)

Iranissa lakialoite naisten opiskelusta ulkomailla kumottiin vetolla. (International Herald Tribune, 24.1.) Muutenkin reformipolitiikka on taantumassa yhä kovenevaan "kurinpalautuksen" yritykseen arvovaltaansa menettävän regiimin puolelta. Opiskelijoiden ja journalistien vastalauseet muuttuvat yhä äänekkäämmiksi. Iran siis seuraa jotakuinkin tarkoin Neuvostoliiton hajoamisen kehityskulkua, paitsi että Iranin territoriaalinen hajoaminen on paljon epätodennäköisempää: Iran on malliltaan imperiumi, jossa persialainen enemmistö nauttii "herrakansan" asemaa suhteessa muihin kansallisuuksiin kuten pohjoisen azereihin ja muihin turkkilaisiin, Kaspian itäpuolen turkmeeneihin, Länsi-Iranin kurdeihin ja Itä-Iranin belutsheihin. Kuitenkin Iranissa kriittinen etninen liikehdintä ei ole saanut etnisen separatismin muotoa, vaan kyse on toisaalta uskonnollisista kiistoista, islamistisen diktatuurin vastustamisesta ja siitä, että traditiot nostavat jälleen päätään murenevan islamistiregiimin alla.

Esimerkiksi saadun tiedon mukaan Pohjois-Iranissa elpyvä zarathustralaisuus liittyy kyllä etnisten azerien liikehdintään, mutta on yhtä lailla persialaisten harrastamaa. Ranskalaisen Iranin-asiantuntijan Olivier Royn mukaan Iraniin kuuluvan Etelä-Azerbaidzanin azerit (joita on enemmän kuin Neuvostoliitosta irtautuneessa Azerbaidzanissa) ovat melko lojaaleja Teheranille, hyväksyen kuulumisensa Persian imperiumiin. Niinpä Etelä-Azerbaidzanin azerit haluaisivatkin "palauttaa Pohjois-Azerbaidzanin Iranille" pikemminkin kuin kannattaisivat Bakun kansallismielisten, mm. edesmenneen Azerbaidzanin demokraattisesti valitun presidentin Abulfaz Ali Elçibeyn, tavoin Azerbaidzanin yhdistämistä Baku keskuksena. Jossain määrin ristiriita muistuttaa esim. Makedonian tasavallan ja Bulgarian välistä skismaa: bulgaarinationalistit, mukaan lukien Bulgarian Pirinin "etniset makedonialaiset", kokevat makedonianslaavit bulgaareiksi, jotka ovat olleet serbi-imperiumi Jugoslavian miehittämiä ja voisivat nyt palata Bulgarian yhteyteen, kun taas Skopjessa vaaditaan Pirinin (samoin kuin Kreikan Makedonian, jossa slaavit ovat nykyisin pieni vähemmistö) liittämistä Jugoslaviasta vasta itsenäistyneen tasavallan alueeseen.

Iran on syyttänyt Irakia kaikkiaan 29 rajaloukkauksesta vuoden 1988 tulitaukosopimusta vastaan, jotka sisältävät laittomia rajanylityksiä, ammuskelua rajan yli ja joukkojen soluttamista Iranin puolelle raja-alueilla. (RFE/RL Iraq Report, 19.1.)

Maailmalla herättää yhä enemmän huolta se, että Venäjä on kiihdyttänyt tavoitteitaan saada ydinreaktori valmiiksi Bushehrissa Iranissa. Venäjän ydinenergiaministeri Jevgeni Adamov sanoi reaktorin olevan 90-prosenttisesti valmis. Tämä on jo toinen ydinreaktori Venäjältä Iranille lyhyessä ajassa. Samalla Venäjä on kiihdyttänyt aseiden myyntiä Teheranille, mm. MiG-29 ja Su-24 -ilma-aseita sekä Kilo-luokan sukellusveneitä. Iranissa vieraillut ja Iranin puolustusministerin Ali Shamkhanin tavannut Venäjän puolustusministeri Igor Sergejev julisti "uuden aikakauden alkaneen Moskovan ja Teheranin sotilaallisessa yhteistyössä". (Middle East International, 23.2.)

Iranin lisäksi Venäjä on voimistanut liittosuhdettaan myös Saddam Husseinin Irakiin, Muammar al-Qaddafin Libyaan ja muihin islamilaisiin diktatuureihin. Paitsi, että Venäjä on tällä, samoin kuin liittosuhteillaan Kiinaan, Intiaan ja Pohjois-Koreaan, pyrkinyt luomaan euraasialaista blokkia amerikkalaista, eurooppalaista ja turkkilaista vaikutusta vastaan, Venäjä pyrkii tietenkin lisäämään aseteollisuutensa markkinoita ja saamaan runsaita tuloja sekä uusista asekaupoista että painostamalla vanhoja liittolaisiaan maksamaan neuvostoaikaisia velkojaan.

Lisäksi Venäjän geopoliittinen intressi on yhtenevä Irakin, Iranin, Intian ja Kiinan kanssa: estää Sisä-Aasian vapautuminen näiden imperiumien vallasta, niin siirtomaavallasta kuin uskonnollisestakin. Irak haikailee takaisin NATO:n ja Turkin suojeluksessa olevaa Irakin Kurdistania. Iran pelkää Pohjois-Iranin azerien ja turkmeenien sekä Länsi-Iranin kurdien tavoittelevan vapautta "persialaisesta kolonialismista". Intia miehittää muslimienemmistöistä Kashmiria ja Kiina haluaisi pyyhkäistä maailmankartalta uiguurien ja tiibetiläisten haaveet itsenäisyytensä takaisin saamisesta. Venäjä tietenkin haikailee Kaukasian ja Keski-Aasian palauttamista siirtomaavaltaansa ja toivoo Iranilta erityistä lojaalisuutta shiialaisen Azerbaidzanin ja persialaisen Tadzikistanin itsenäisyyden lannistamisessa. (Middle East International, 23.2.)

Iranissa leviää turhautuminen presidentti Mohammad Khatamin johtamia maltillisia reformisteja kohtaan, mikä enteilee Khatamin reformismille samanlaista kohtaloa kuin Mihail Gorbatshovin perestroikalla oli Neuvostoliitossa ja Venäjällä - päättymistä kansan kärsivällisyyden päättymiseen, kaaokseen ja sitten uuteen kurinpalautukseen ja diktatuuriin. Afshin Molavin artikkelissa EurasiaNet-nettilehdessä haastateltu 28-vuotias insinööri kommentoi tilannetta kuvaavasti: "Jos Khatami on taas ehdokkaana, voi olla etten jaksa enää äänestää häntä. Vaikka hän voittaisi taas, vanhoilliset sanovat aina viimeisen sanan. Khatami ei halua asettua heitä vastaan niin kuin hänen pitäisi. En ole tulevaisuuden suhteen kovin optimistinen." Toisen kuvaavan mielipiteen antaa 21-vuotias opiskelija: "Ehkä Khatami oli hyvä aikanaan. Hän ajoi eteenpäin monia tärkeitä asioita, kuten kansalaisyhteiskuntaa ja lehdistönvapautta. Mutta hän ei ole tarpeeksi vahva pitämään periaatteistaan kiinni. Tarvitsemme nyt vahvemman hahmon astumaan esiin. Tarvitsemme jonkun, jolla on Akbar Ganjin voima." (EurasiaNet, Iranian News, 9.1.)

Länsimaalaisen saattaa olla vaikea ymmärtää Iranin tämänhetkistä tilannetta - erityisesti sitä, miksi opiskelijat ja koulutettu väestö alkaa olla kyllästyneitä Khatamiin, jota länsimaalaiset suorastaan palvovat samalla kun Iran ei kuitenkaan pääse eroon paarian maineestaan tiedotusvälineissä (kauppasiteethän Iran on jo kauan sitten rehabilitoinut sekä Euroopan maihin että liittolaiseensa Venäjään). Sisältä päin katsoen Iran ei missään vaiheessa ole ollut yhtä totalitaarinen kuin Neuvostoliitto oli, ja yksityiselämään valtio ei koskaan penetroitunut läheskään samassa mitassa kuin sosialistimaissa. Islamistinen regiimi pani toivonsa koulutusjärjestelmään, jolla piti kasvattaa - eksponentiaalisen väestönkasvun siivityksellä - islamistinen sukupolvi. Sen sijaan he kasvattivat islamismiin lopen kyllästyneen nousevan nuoren polven, joka on viimeisten vuosien ajan enenevässä määrin murtanut islamistisen diktatuurin rakenteita. Vaikka Khatamista tulikin eräänlainen karismaattinen isähahmo reformiliikkeelle, ei Iranin muutos ole suinkaan hänestä kiinni saati hänen ansiotaan. Päinvastoin, länsiyleisö on mennyt samaan lankaan kuin "gorbamanian" aikana, olettaessaan yhden keulakuvan muuttavan kaiken. Khatami, kuten Gorbatshovkin, on järjestelmän, regiimin, tuote, ei sen haastaja.

Khatamin uudistusmielisyys kuivuu hitaaksi soutamiseksi ja huopaamiseksi, koska hän on osa järjestelmää. Niin kuin Gorbatshov, perestroika ja glasnost olivat neuvostoregiimin laskuvarjo reaganilaisen peräänantamattomuuden kommunistiselle järjestelmälle tuomaan väistämättömään romahdukseen, samoin Khatami on ajatollah Ali Khamenein vanhoillisen regiimin keino hidastaa ja hallita islamistisen diktatuurin väistämättömäksi muuttunutta romahdusta sukupolvenvaihdoksen edetessä ja Iranin yhteiskunnan avautuessa mm. tietoyhteyksien kautta. Nyt Khatamin antama toivo alkaa hiljalleen muuttua kärsimättömyydeksi ja kanavoitua radikaalimpiin reformipuolueisiin, koska Khatamin uudistukset ovat vesittyneet kerta toisensa jälkeen - lehdistön vapautuminen päättyi uudelleen kiristyvään lehdistösensuuriin ja vapaan lehdistön vainoon, opiskelijoiden protestit on kukistettu armotta ja uudistusmielisten hallitseman parlamentin valta on heikentynyt (EurasiaNet, Iranian News, 9.1.).

Khatamin hapuilevien reformien merkitys on toki suuri: ne herättävät Iranin nuorison ja kaupunkien koulutetun väestön janoamaan yhä enemmän vapautta ja sitä kautta hiljalleen ajavat regiimiä yhä ahtaammalle. Kokonaan eri asia on, reagoiko regiimi lopulta antamalla periksi vai hyökkäämällä vastaan. Vastahyökkäys voi johtaa lopulliseen romahdukseen kuten Gennadi Janajevin juntta Neuvostoliiton hajoamiseen - tai se voi vielä palauttaa entistä pahemmat ajat Iraniin. Periksi antaminen taas voi parhaimmillaan johtaa Iranin Pakistanin tielle, jopa kohti Turkkia, joko demokraattisen vallankumouksen tai sekulaarin vallankaappauksen kautta - ja pahimmillaan räjähtää käsiin Afganistanin tapaan.

Khatamilta puuttuu ennen kaikkea näyttöä vahvasta vastarinnasta: Gorbatshovin tavoin hän näyttää maanmiestensä silmissä nyt heikolta ja kyvyttömältä voimannäyttöön. "Radikaalimmat reformistit saavat suosiota uhmallaan, joka vie heidät vankilaselleihin, mutta Khatamin miedon suostuttelun taktiikka näyttää tuovan hänelle enemmän kriitikkoja kuin ihailijoita." (EurasiaNet, Iranian News, 9.1.)

Uudistusten taantumus jatkui jälleen maaliskuussa, kun Iran lakkautti neljä reformimielistä sanomalehteä ja lisäksi ainoan todellisen uudistusmielisen oppositioryhmittymän, Vapausliiton. (HS, 19.3.)

Jim Muir on kirjoittanut Iranin takapakista, joka uhkaa tehdä uudistumisesta historiaa. Oikeusistuimen asiamiehet tekivät 11. maaliskuuta iskun liberaalin aktivistin Mohammed Bastehnegarin asuntoon pidättäen hänet ja 20 muuta liberaalia "kansallisuskonnollisen" liikkeen jäsentä. Oikeusistuin väitti omaavansa todisteita näiden osallisuudesta "salaliittoon" islamistisen regiimin kumoamiseksi soluttautumalla hyväksyttyihin reformistijärjestöihin. Ryhmän väitettiin myös tehneen yhteistyötä Irakista käsin toimivan terroristijärjestön Mujahedin Khalqin kanssa. Iranin uskonnollinen johtaja ajatollah Ali Khamenei julisti, ettei ollut olemassa mitään sellaista asiaa kuin regiimin "laillinen" kumoaminen. Kaikki yritykset korvata islamistinen regiimi olivat maanpetoksellista toimintaa menetelmistä riippumatta. "Jokainen, joka yrittää mitään sellaista, on syyllinen moharebehiin, josta rangaistus on hyvin tiedossa", hän sanoi. Moharebeh merkitsee "sotaa järjestelmää vastaan" ja rangaistuksena on kuolema. (MEI, 23.3.)

Bastehnegar on entisen suhteellisen liberaalin suur-ajatollah Taleghanin vävypoika. Muiden pidätettyjen joukossa olivat mm. veteraaniaktivisti Habibollah Paymaan, uudistusmielinen journalisti Ahmed Zaidabadi sekä Alireza Rajai, joka oli saanut viime vuoden vaaleissa parlamenttipaikan, mutta menettänyt sen vanhoillisten hallitseman Vartijoiden neuvoston väliintulon johdosta. (MEI, 23.3.)

Lehdistönvapauden alasajo Iranissa jatkuu: 18. maaliskuuta suljettiin jälleen neljä uudistusmielistä lehteä; päivälehti Doran Emruz, viikkolehdet Mobin ja Jameh Madani sekä kuukausittain ilmestyvä Payam Emruz. Jo noin 35 uudistusmielistä lehteä on lakkautettu Iranissa viime vuonna alkaneen lehdistönvapauden alasajon myötä. Jäljellä on enää kourallinen, joista MEI pitää merkityksellisimpinä Hambastegia ja Hayat-e Nohia. Nämäkin joutuvat nyt vilkuilemaan olkiensa yli hermostuneesti. (MEI, 23.3.)

Iran on taas sodassa huumeita vastaan. Se sijaitsee huumekaupan "eteläisellä pääreitillä" Afganistanin ja Pakistanin viljelymailta Eurooppaan. (Pohjoinen pääreitti kulkee Keski-Aasian ja Venäjän kautta.) Vuoden aikana Iran on takavarikoinut 190 kg heroiinia ja poliisi arvioi ainakin 800 kg pääsevän maahan vuosittain. Poliisin mukaan Iranissa on jo 2 miljoonaa huumeriippuvaista. (HS, 28.3.)

next - enr main - previous