Eurasian News Report
next - enr main - previous

The Eurasian Politician - Issue 3 (February 2001)

Eurasian News Report

GEORGIA

EU:n ulkosuhdekomissaari Chris Patten kritisoi ankarasti Venäjän Georgian-vastaista politiikkaa ja varoitti, että tällä tavalla voitaisiin vaurioittaa Kaukasuksen alueen vakautta ja vahingoittaa Georgian roolia "rehellisenä puskurina". (Financial Times, 19.1.) Georgia on monessa suhteessa välittäjävaltio Venäjän, Turkin ja Iranin samoin kuin Armenian ja Azerbaidzanin sekä alueen eri kristittyjen (georgialaisten ja slaavilaisten ortodoksien ja armenialaisten monofysiittien) ja muslimien (sunnalaisten, shiialaisten ja molempiin ryhmiin kuuluvien sufien) välillä. Patten antoi myös ymmärtää, että Venäjän asenne on provosoinut ristiriitoja ja kohonnutta ahdistusta EU:n sisällä ja että Venäjän riidat Georgian kanssa tulisi ratkaista neuvottelemalla, joko bilateraalisesti tai ETYJ:in välityksellä. Samalla Patten arvosteli Venäjää myös siviiliväestöön kohdistuvasta väkivallasta, ihmisoikeusloukkauksista ja terrorista Tshetsheniassa sekä korosti tarvetta, että humanitääristen järjestöjen tulisi saada työskennellä alueella rauhassa. Pattenin mukaan EU on oikeassa mikäli se yrittää saada Venäjän kaltaiset partnerit omaksumaan samankaltaisia arvoja kuin EU itse, korostaen demokratiaa, lakia, lehdistönvapautta, kunnioitusta yksilönvapautta kohtaan sekä "instituutioita, jotka voisivat rauhoittaa intohimoisesti pidettyjä mielipiteitä rauhanomaisin keinoin".

Georgia on kohdannut yhtä pahaa painostusta Venäjän taholta kuin Azerbaidzankin, mutta sillä on vähemmän valttikortteja Venäjän kiristämiseksi (Azerbaidzanin jo de facto menetettyä Karabaghin) ja kriittisempi maantieteellinen asema. On kuitenkin varottava maalaamasta liian synkkää kuvaa Georgian mahdollisuuksista, sillä Georgian itsenäisyyden pohja on monessa suhteessa vankimpia nykyisistä IVY-maista, ja samoin itsenäisyystahto vahvimpia. Tämä onkin yksi syy siihen, miksi Venäjä kohdistaa Georgiaan niin paljon destabilisointipyrkimyksiä, pyrkien vesittämään Georgian kasvavan yhteistyön Turkin ja länsimaiden kanssa.

Tbilisin ja Moskovan välinen painostustaistelu jatkuu. Georgian ulkoministeriö kielsi Batumin sataman käytön aluksilta, jotka kuljettavat varusteita Venäjän tukikohdille Transkaukasiassa, kertoi Venäjän Tbilisin-lähetystön edustaja. Itse asiassa georgialaiset kielsivät vain tullin ohituksen, vedoten siihen, ettei ETYJ:in Istanbulin 1999 päätös, joka vastoin Moldovan, Georgian ja Azerbaidzanin tahtoa antoi Venäjälle oikeuden ylläpitää joukkojaan näiden maiden alueilla, oikeuta välttämään maan tulleja tavaratoimituksissa. (Military News Agency, 24.1.) Tästä voisi lukea rivien välistä, että Georgia haluaa estää Venäjää lisäämästä aseistusta Georgiassa sijaitsevissa tukikohdissaan, joiden vetämisestä pois Georgiasta Venäjä on periaatteessa jo sopinut, mutta Putin on tahallisesti ottanut päinvastaisen linjan Georgiaa ja Azerbaidzania vastaan. On odotettavissa, että Venäjä pyrkii tekemään kaikkensa Georgian ja Azerbaidzanin destabilisoimiseksi ja tilanteen tekemiseksi niin tukalaksi kuin mahdollista (kaasuhanoja sulkemalla, armenialaisseparatisteja aseistamalla, aseita salakuljettamalla, diplomaattisella sodankäynnillä ja disinformaatiolla) ennen kuin Azerbaidzanin ja Georgian johtajat tapaavat NATO:n lordi Robertsonin ja USA:n uutta ulkopoliittista johtoa.

Venäjä on vaatinut saada pitää sotilastukikohtia Georgiassa vielä 15 vuotta. Georgian ulkoministeri Irakli Menagarishvili tyrmäsi ehdotuksen suoralta kädeltä ja suostuu antamaan Venäjälle enintään kolme vuotta lisäaikaa joukkojensa vetämiseen. Venäjällä on tukikohtia Georgiassa Adzarian pääkaupungissa Batumissa (lähellä Turkin rajaa) sekä Dzavahetin alueella Ahalkalakissa. (Military News Agency, 29.1.)

Sotilastukikohtia enemmän georgialaisia raivostuttaa se, että Venäjä miehittää edelleen Abhasiaa ja Samadzabloa (Etelä-Ossetiaa) ja toistuvasti esitetään huhuja, joiden mukaan Venäjä suunnittelisi näiden alueiden yhä tiukempaa liittämistä Venäjään sekä Georgian muiden alueiden (Adzarian, Dzavahetin) destabilisoimista. Venäjän tiedustelupalvelun on pitkin viime vuotta väitetty aseistavan osseettien, armenialaisten ja lezgien terroristiryhmiä sekä soluttavan Georgiaan PKK:n kurditaistelijoita luomaan provokaatioita, jotka muistuttaisivat "muslimiuhasta". Lisäksi georgialaiset ovat kiihtyneet Venäjän georgialaisille paneman viisumipakon ja uuden tullilain täytäntöönpanon (5.-6. joulukuuta) myötä. Tämä on häirinnyt tuntuvasti liikennettä yli Kaukasusvuorten. (TransCaucasus Chronology, tammikuu 2001) Venäjä on myös tehnyt toistuvia diplomaattisia hyökkäyksiä Georgiaa vastaan syyttäen maata tshetsheenien tukemisesta ja uhannut "interventioilla" Georgian puolelle. Meneillään olevan sodan alkupuolella venäläiset jopa pommittivat Georgian aluetta (syksyllä 1999) ja ovat kylväneet lentokoneista käsin miinoja Georgiaa ja Tshetsheniaa erottaviin soliin, myös Georgian alueelle.

Kahetin piirikunnassa, johon kuuluu myös tshetsheenien asuttama Pankisin sola, on esiintynyt yhteenottoja georgialaisten poliisien ja salakuljettajien, ilmeisesti tshetsheenien, välillä. Georgian presidentti Eduard Shevardnadze on tämän vuoksi julistanut paikallisen hätätilan Kahetin piirikuntaan. (TransCaucasus Chronology, tammikuu 2001) Paikallisina alueella asuu runsaat 7'000 tshetsheeniä; lisäksi Georgiassa on hyvin paljon sotaa paenneita tshetsheenejä (näistä 5'000 Pankisin solassa), joista osan on väitetty avustavan vuorten toisella puolella itsenäisyyden puolesta taistelevia maanmiehiään salakuljettamalla ruokaa, varusteita ja aseita Kaukasuksen solia myöten Etelä-Tshetsheniaan. Turkki on säännöllisesti palauttanut tshetsheenipakolaisia Georgiaan. Tilanteen kiristyessä ja Georgian mahdollisesti taipuessa Venäjän painostukseen voi olla, ettei Georgiaa voida pitää tshetsheeneille turvallisena maana. Venäjällä tshetsheenipakolaiset ovat juuttuneet Ingushiaan, josta heitä ei päästetä muuttamaan muualle Venäjän federaation alueelle. Tämä lisää pakolaisten ahdinkoa. Eteläinen reitti vuorten yli Georgiaan on talvisin hyvin vaikeakulkuinen, huonolla säällä mahdoton, ja vaarallinen mm. miinojen ja Venäjän ilma-aseen vuoksi. Lisäksi Turkki näyttää edelleen sulkevan tien pakolaisilta Georgiasta eteenpäin. Näin ollen tshetsheenipakolaisten vaihtoehdot näyttävät edelleenkin rajoittuvan Ingushiaan, Georgiaan ja mahdollisesti Azerbaidzaniin.

Shevardnadze julisti 18. joulukuuta 2000, että Georgia olisi valmis NATO-jäsenyyteen vuonna 2003 tai 2004. Tämä on varsin optimistista, vaikka Turkin armeija onkin osallistunut georgialaisjoukkojen uudistamiseen NATO-kuntoon viimeisten kahden vuoden aikana sekä kouluttamalla että maksamalla kulut, ja myös Yhdysvallat on tukenut maan asevoimia monin tavoin. (TransCaucasus Chronology, tammikuu 2001) Lännelle Georgian merkitys on suuri puskurina Venäjän suuntaan ja käytävänä öljyvaltio Azerbaidzaniin.

Venäjä on keskittänyt joukkojaan Georgian rajalle Tshetsheniassa. (The Scotsman, 2.2.)

Georgian presidentti Eduard Shevardnadze vieraili 4. helmikuuta Pankisin solassa Georgian tshetsheenivähemmistön luona. Venäläismielinen georgialainen parlamentin edustaja Vahtang Shamiladze, joka aiemmin vaati voimatoimia tshetsheenipakolaisten karkottamiseksi Georgiasta "hyvien suhteiden palauttamiseksi Venäjän kanssa", on jälleen uhonnut vaatien jopa 7500 tshetsheenin karkottamista (Pankisissa on toisten arvioiden mukaan kuitenkin vain n. 7000 tshetsheeniä). Hän on myös uhkaillut, ettei mitään itsehallintoa pitäisi antaa Pankisin tshetsheenialueelle, vaikkakaan tällaisia suunnitelmia ei ole edes ilmennyt. Tshetshenialaisten radikaalien (Maskhadovin vastaisessa oppositiossa ennen sotaa olleiden) tiedotusta vetävä Movladi Udugov on myös kiistänyt, että mitään suunnitelmia itsehallinnon saamiseksi Pankisin solaan olisi missään vaiheessa ollut. (RFE/RL Newsline, 5.2.)

Tshetsheenien vastaisten huhujen levittäminen Georgiassa ja niiden liittäminen erityisesti disinformaatioon, joka pelottelisi georgialaisia Georgian pienen tshetsheenivähemmistön itsehallintovaatimuksilla ("separatismilla") lienee osa Venäjän jo jonkin aikaa jatkunutta kampanjaa Georgian painostamiseksi ja destabilisoimiseksi ja sotilaallisen läsnäolon pitkittämiseksi länteen integroitumista toivovassa Georgiassa. (Ks. Euraasian Uutisia 1 & 2/2001)

Pahamaineinen sotapäällikkö Tengiz Kitovani, "Georgian Arkan", syyllistyi joukkoineen erityisen raakoihin menetelmiin Georgian ensimmäisen demokraattisen presidentin Zviad Gamsahurdian syrjäyttäneessä sotilasvallankaappauksessa ja sitä seuranneessa sisällissodassa samoin kuin Abhasian ja Ossetian konflikteissa. Sittemmin Kitovani, samoin kuin toinen KGB-kenraali Eduard Shevardnadzen vallankaappausta tukenut sotapäällikkö Dzaba Ioseliani, kääntyi Shevardnadzea vastaan. Ioseliani, joka oli taustaltaan järjestäytyneen rikollisuuden edustaja ja johti Mhedrioni-nimistä zviadisteja terrorisoinutta aseellista joukkiota, joutui sittemmin vankilaan, mutta "puolustusministeri" Kitovani on jatkanut Georgian tapahtumien kommentoimista - mieluiten sotilasunivormussa. Viimeksi Kitovani aiheutti närää Shevardnadzen hallinnossa väittämällä, että Georgian kansallisen turvallisuuden ministeriön virkailijat vastaanottavat rahaa tshetsheenitaistelijoilta sitä vastaan, että he auttavat tshetsheenejä kuljettamaan aseita Turkista georgialaisen Pankisin solan kautta Tshetsheniaan. Kitovani väitti myös, että tshetshenialainen komentaja Ruslan Gelajev oleskelisi talvileirissä Pankisin solassa, vieläpä 800 miehen joukko-osasto mukanaan. (RFE/RL, Tbilisi, 12.3.)

Venäläinen propaganda ja sitä myötäilevät tahot Georgiassa ja muissa entisissä alusmaissa ovat toistuvasti syyttäneet Georgiaa tshetsheenien tukemisesta tai ainakin materiaaliavun salakuljetuksen epävirallisesta sallimisesta alueensa kautta. Tyypillistä venäläispropagandalle ja sen siirrännäisille on, että samalla, kun se puhuu "muslimivaarasta", "kiihkoislamilaisesta hyökyaallosta" ja "kansainvälisestä terrorismista", se suuntautuu aina sekulaaria Turkkia vastaan samalla kun syyttää myös NATO:a, Yhdysvaltoja, Britanniaa sekä Georgian ja Azerbaidzanin länsimielisiä tshetsheenien tukemisesta. Esimerkiksi Irania, Irakia ja Syyriaa venäläislähtöinen propaganda ei mainitse. Eduard Shevardnadze torjui Kitovanin syytökset herjauksena. (Glasnost, North Caucasus Report, 8.3. > RFE/RL, 12.3.)

Georgian ja Tshetshenian suhde on mielenkiintoinen. Georgialaiset ja tshetsheenit kulkivat pitkälle käsikädessä pyrkiessään vapautumaan neuvostovallasta ja Kaukasiassa georgialaiset ja tshetsheenit kulkivatkin pitkälle samaa tietä kuin Baltian vapautusliikkeet. Myös Kaukasuksella yhteiskunnallisen kritiikin vapautuminen alkoi ympäristökysymyksistä ja sosiaalisista oloista - jotka perestroika vapautti keskusteluun paljon ennen kansalliskysymyksiä, minkä vuoksi kansalliset vapautusliikkeet sekä Baltiassa että Kaukasiassa kanavoituivat aluksi yhteiskunnallisiin neuvostokriittisiin ryhmiin. Georgian ensimmäiseksi presidentiksi valittu neuvostoajan toisinajattelija Zviad Gamsahurdia oli monessa suhteessa samanlainen intellektuelli, kansallismielinen kirjailija, kuin itäisen Keski-Euroopan ja Baltian vapautusliikkeiden johtoon nousseet hahmot. Myös Tshetshenian ensimmäinen presidentti Dzoxar Dudajev imi vaikutteita vapausajatteluunsa Baltiasta - hän toimi neuvostoajan lopulla Tartossa Baltian tärkeimmän neuvostolentotukikohdan, Tarton strategisen pommittajadivisioonan, komentajana.

Toisin kuin asiantuntematon tutkimus ja journalismi usein antaa ymmärtää, Kaukasia ei ollut mikään takapajuinen periferia Venäjään nähden - päinvastoin, Etelä-Kaukasia oli Baltian ja Moldovan jälkeen Neuvostoliiton vaurainta osaa ja seurasi myös vapautumiskehityksessä heti Baltian ja Moldovan jalanjäljissä. "Syrjäinen sijainti" oli lähinnä syrjäisyyttä länsimaisista mielistä, jotka olivat jo tottuneet sulkemaan Kaukasian eurooppalaisesta tietoisuudesta, vaikka alue oli historiallisesti - kauan ennen venäläistä siirtomaavalloitusta, neuvostoajasta puhumattakaan - toiminut siltana välimerellisen Euroopan, turkkilaisen Orientin ja Sisä-Aasian välillä. Venäläinen eliitti Moskovassa ja Pietarissa on toki tottunut vanhakantaisesti pitämään Kaukasiaa "periferiana" ja "eturintamana islamia vastaan" - on kuitenkin muistettava, että venäläisten tiedot omista alusmaistaan eivät ole perinteisesti olleet lainkaan parempia kuin eurooppalaisten. Venäläinen intellektuellikin suhtautuu usein maailmaan imperialistisen maailmankuvan kautta: keskellä on Moskova, joka peilaa itseään länteen - Kaukasia, Keski-Aasia, Baltia, Balkan ja monet muut alueet ovat vain suurvaltapelin shakkilautoja.

Itäinen Keski-Eurooppa ja Baltia kuitenkin pelastuivat konflikteilta, Kaukasia ei. Syytä siihen, miksi Balkan ja Kaukasia ajautuivat aseellisiin konflikteihin kun taas itäinen Keski-Eurooppa ja Baltia pysyivät rauhallisina, on ollut muodikasta etsiä "ikuisista" etnisistä ja varsinkin uskonnollisista ristiriidoista - Samuel Huntingtonin kohtuutonta julkisuutta saaneen muotiteorian myötä. Toisaalta on myös syytelty Balkanin ja Kaukasian "kulttuurista takapajuisuutta". Mutta oliko se "kulttuurista takapajuisuutta", että Kaukasian intellektuellijohtajat Zviad Gamsahurdia, Abulfaz Elçibey ja Dzoxar Dudajev eivät onnistuneet siinä, missä Tshekkoslovakian Václav Havel, Puolan Lech Walesa, Romanian Emil Constantinescu, Viron Lennart Meri ja Liettuan Vytautas Landsbergis onnistuivat? Paljon on vedottu siihen, että Gamsahurdia, Elçibey ja Dudajev olivat niin "hankalia persoonia", mutta olivatko he yhtään hankalampia kuin Havel ja Meri - Walesasta ja Landsbergisistä puhumattakaan? Neuvostoajan dissidenttitaustan omaavilta vapausaktivisteilta voi odottaakin tiettyä "persoonan hankaluutta" verrattuna pragmaattisiin epäidealistisiin johtajiin.

Vastaus saattaa olla paljon raadollisempi: Kaikissa postkommunistisissa maissa oli ja on varmasti autoritäärisiä nomenklaturaa edustavia voimia, jotka toivoivat voivansa syrjäyttää murrosta johtaneet intellektuellit. Puolassa ja Liettuassa sekä tänä vuonna Romaniassa valta siirtyi demokraattisesti takaisin entisille kommunisteille, mutta tämä ei johtanut mihinkään katastrofiin. Sen sijaan Balkanilla ja Kaukasiassa syttyivät sodat ja sisällissodat. Gamsahurdia syrjäytettiin verisessä vallankaappauksessa, Elçibey vähemmän väkivaltaisesti - sekä Shevardnadze että Haidar Alijev ovat entisiä KGB:n kenraaleja. Samalla Georgia ja Azerbaidzan liitettiin pakolla takaisin IVY:yn, Venäjän etupiiriin. Tshetsheniassa yritykset syrjäyttää Dudajev epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen, joten lopulta Venäjä hyökkäsi kukistaakseen Tshetshenian de facto itsenäisyyden.

Ratkaiseva ero itäisen Keski-Euroopan ja Balkanin, Baltian ja Kaukasian, välillä on ollut se, että itäisessä Keski-Euroopassa ja Baltiassa ei ollut ulkopuolista aseellista tukijaa syöksemässä näitä alueita sotiin ja tukemassa vallankaappaajia - sen sijaan Balkanilla Serbia ja Kaukasiassa Venäjä toimivat näin. Miksi ne sitten toimivat näin Balkanilla ja Kaukasiassa, mutta ei itäisessä Keski-Euroopassa ja Baltiassa? Ehkäpä jälkimmäisessä tapauksessa oli odotettavissa liian kova läntinen vastareaktio, kun taas Balkania ja Kaukasiaa pidettiin "maailmanpolitiikan syrjäseutuna", jossa Belgradin ja Moskovan käytös sallittiin niin pitkälle kuin vaikeneminen oli mahdollista. Lopulta Balkanin asioihin puututtiin - aina sitten, kun oli jo myöhäistä. Kaukasia on sen sijaan jäänyt täysin oman onnensa nojaan.

Shevardnadzen hallinto on kerran venäläisjoukkojen tuella valtaan noustuaan omaksunut Moskovaan päin uhmakkaan linjan ja puhunut avoimesti Georgian NATO-jäsenyydestä - viimeksi tosin Shevardnadze suostui tinkimään NATO-haaveistaan ja ehdottamaan Georgialle "puolueettomuuspolitiikkaa" Venäjän ja NATO:n välissä. Georgialainen poliittinen analyytikko Irakli Berulava riensi heti korjaamaan, ettei Shevardnadze suinkaan ole tarkoittanut luopua Georgian NATO-hankkeesta, vaan lausunto on ymmärrettävä Venäjän harvinaisen raskaan painostuksen taustaa vastaan. (AFP, 6.2.) Keskustelu Georgiassa osoittaa selvästi sen, miten voimakkaita ovat toisaalta toiveet länsi-integraatiosta NATO:on ja Eurooppaan ja toisaalta Venäjän pelot. Keskustelu Tbilisissä ei myöskään tunnu ymmärtävän, kuinka välinpitämättömästi länsi on monista lupauksistaan ja puheistaan huolimatta suhtautunut Georgian ja yleensä Kaukasian tapahtumiin.

Kyyninen venäläistutkija Aleksei Malashenko totesi Georgian toiveista, että ajatus puolueettomuudesta on yhtä kaukainen haave kuin NATO:kin, koska Georgia sattuu sijaitsemaan keskellä konfliktivyöhykettä. (AFP, 6.2.) Niin Georgia kuin Azerbaidzankin luovivat Skyllan ja Kharybdiksen välissä - ne ovat todellisessa pulassa, jos ne antavat periksi Venäjälle, mutta ne ovat pulassa myös joutuessaan jatkuvasti Venäjän tulilinjalle milloin Karabaghin, milloin Abhasian ja milloin Pankisin solan vuoksi. Lännestä ei tunnu löytyvän valkealla ratsulla saapuvaa pelastajaa.

Kevään tullessa Kaukasusvuorten ylittäminen helpottuu ja siten myös tuen toimittaminen tshetsheeneille Georgiasta käsin. Venäjän jatkuva uhkailu on tuottanut sen verran tulosta, että Georgian rajavalvontalaitoksen johtaja Valeri Tshkheidze ilmoitti, että rajavalvontapisteiden määrä Georgian ja Tshetshenian välisellä rajalla nostettaisiin viidestä viiteentoista ja Ingushian vastaisella rajalla kahdesta viiteen. (Caucasus Press > RFE/RL, 14.3.)

Venäjä pommitti jälleen laittomasti Georgiaa Tshetshenian rajan tuntumassa. "Tuntemattoman valtion ilma-alus" pudotti Georgian alueelle hohtavia tulitteita, jotka aiheuttivat voimakkaiden räjähdysten sarjan. Georgia protestoi, kun taas Venäjän ilmavoimat kiistää, että pommittaja olisi ollut Venäjä. Venäjän ilmavoimain komentaja Anatoli Kornukov väitti, että "huonojen sääolosuhteiden johdosta" Venäjän armeija ei juuri tuona päivänä jatkanut lainkaan "terrorismin vastaista operaatiotaan" ilmapommituksin ja ettei se rekisteröinyt mitään koneita mainitulla alueella. Pommituksen kohteena oli alue lähellä georgialaista Girevin raja-asemaa Georgian ja Tshetshenian välisellä rajalla. (Military News Agency, 16.3.)

On päivänselvää, että pommittaja oli Venäjä, kuten aikaisemmissakin tapauksissa, jossa Venäjä on vedonnut "tuntemattomien valtioiden lentokoneisiin", jotka ovat pommittaneet milloin Tshetsheniaa, milloin Ingushiaa, Dagestania, Georgiaa ja Azerbaidzania. Tshetsheeneillä ei ole ollut lentokoneita sen jälkeen, kun viimeiset kaksi lähinnä siviilikäyttöistä konetta tuhoutuivat syksyn 1999 Dzoxar-Galan kentän pommituksissa.

Georgian rajavartiolaitos julkisti 18. maaliskuuta uusia tietoja 16. maaliskuuta tapahtuneesta törkeästä loukkauksesta Venäjän taholta. Se vahvisti koneen olleen venäläinen suihkukone, joka ylitti rajan lähellä Gireviä ja ampui yhteensä seitsemän ohjusta noin 800-900 metrin korkeudesta. Tämän jälkeen noin 1,5-2 km kauempana, lähellä Tshonton kylää, venäläiskone ampui vielä 30 ohjusta. Onneksi rajaseutu on harvaan asuttua, joten ainakaan vielä ei ole raportoitu iskujen johtaneen ihmishenkien menetykseen. (Glasnost, Caucasus Daily News Service, 18.3.) Tämä herättää kuitenkin kysymyksen siitä, mikä Venäjän maalitauluna varsinaisesti oli. Georgian ja Tshetshenian rajaseudulla asuu Tshetsheniasta paenneita pakolaisia ja Venäjä on toistuvasti esittänyt syytöksiä, että tshetsheeneille kuljetettaisiin avustuksia - mukaan lukien aseita - Georgian puolelta.

next - enr main - previous