next - main - previous
The Eurasian Politician - Issue 3 (February 2001)
Anssi Kullberg, 22.11. 2000, Tartto. Suomennos: 15.4.2001.
"Imperiumit eivät synny eivätkä kuole, ne vaan muuttavat muotoaan, hajoavat ja yhdistyvät uudelleen, kutistuvat ja laajenevat. Imperiumi säilyy silloinkin kun dynastia vaihtuu, sillä hallitsijanvaihdos ei aiheuta muutoksia hallitsemisen kulttuuriin ja imperiumin strategiseen asemaan." (Antero Leitzinger: "Russia and the Kipchak Curse", julkaistu englanniksi The Eurasian Politicianin numerossa 1/2000.)
Artikkelissaan "Venäjä ja Kiptšakin kirous" poliittisen historian tutkija Antero Leitzinger huomauttaa, että Venäjän imperiaalinen valtioidea voidaan jäljittää pikemminkin Kiptšakin kaanikuntaan kuin Bysantin perintöön, jonka itse asiassa omaksui Osmanien valtakunta ja jota Konstantinopolista pääkaupunkinsa tehnyt Turkki säilytti aina Kemal Atatürkin uudistuksiin asti. Venäjälle oli tarpeen omia Bysantin perintö, koska sillä Moskovan suuriruhtinaskunta saattoi legitimoida imperialistisia pyrkimyksiään valloittaa muut kaani- ja ruhtinaskunnat sillä alueella, jonka tänä päivänä tunnemme Venäjänä. Monet kyynikot ovat sittemmin huomanneet, että bysanttilainen purppura on vain vaivoin peittänyt Tšingis-kaanin irvistyksen Venäjän strategisessa käytöksessä, vaikka Bysantin hovijuonitteluja Venäjä matkikin esimerkillisesti.
Kiptšakin kaanikunnan imperiaalisena missiona oli valloittaa Tšingis-kaanin hajonneen imperiumin muut osat uudelleen suurkaanin alaisuuteen. Venäjän imperiaalinen missio periytyi suoraan tästä, ja Venäjän valloitusmissio on siten vuosisatoja pyrkinyt ensisijaisesti laajentamaan imperiumia Euraasian itäisiin ja eteläisiin maihin, ei niinkään länteen. Kiptšakin perinnön täydentyminen kristillisellä missiolla ja kolonialismilla johti Venäjän mieltämään itsensä johtavaksi ristiretkeläisvaltakunnaksi. Venäjän imperialistisessa ekspansiossa onkin esiintynyt merkittäviä suunnanmuutoksia ainoastaan silloin, kun hallitsijaksi on noussut "zapadnikki" tai "ateisti". Esimerkkejä ovat olleet Pietari Suuri ja Stalin. Georgialaisen Iosif Dzugašvilin johtamana Venäjä saavutti historiansa suurimman ekspansion länteen, halliten Berliiniä, Budapestiä ja Prahaa puolen vuosisadan ajan. Ehkäpä tämä todistaa oikeaksi georgialaisten ikivanhan väitteen, että välimerellis-orientaalisesta alkuperästä periytyvät georgialaiset ovat eurooppalaisempia kuin aasialaiset venäläiset.
Venäjä tähtäsi Kultaiselta Ordalta kesken jääneen suuren tehtävän täyttämiseen: koko Euraasian yhdistämiseen Adrianmereltä Kiinanmerelle ja Jäämereltä Intian valtamerelle yhden ainoan valtakeskuksen hallintaan. Niinpä Venäjä valloitti Siperian 1500-luvulla ja Turkestanin 1800-luvulla. Stalinin aikana Venäjän valta lopulta ulottui aina valtavaan manner-Kiinaan saakka. Ainoa osa Kultaisen Ordan imperiumin tavoitealuetta, joka jäi Venäjältä valloittamatta, oli Il-kaanin imperiumi, joka oli jakautunut ja josta olivat syntyneet Turkin sunnalainen imperiumi ja Iranin shiialainen imperiumi. Venäjän ei koskaan onnistunut kukistaa kumpaakaan näistä, vaikka Konstantinopolin valloitus onkin ollut lähellä ja vaikka Täbriz oli venäläisten miehittämänä 1900-luvulla.
Läpi koko uuden ajan Venäjän imperiumin historian – oli kyseessä tsaarinaika, kommunistinen neuvostoimperiumi tai postkommunistinen Venäjä – samainen Kiptšakin laajentumismissio on hallinnut Venäjän ulkopolitiikkaa. Katariina Suuri ja ruhtinas Grigori Potemkin unelmoivat Jerusalemin valloituksesta. Tsaari Nikolai I:n, joka sitoi valtakuntansa ikuiseen siirtomaasotaan Kaukasuksella, pelättiin uhkaavan Britannian siirtomaavaltaa Intiassa. Kenraali Aleksei Jermolov onnistui lopulta tekemään riittävän vaikutuksen Persian šaahiin väittämällä, että venäläiset olivat mongoli-imperiumin perillisiä ja että Jermolov itse polveutui Tšingis-kaanista. Iran on siitä asti ollut Venäjän eteläinen liittolainen kaukasialaisia ja turkkilaisia kansoja vastaan. Heti kun Neuvostoliitto oli muuntunut Stalinin epätyypillisen länsisuuntautuneesta imperiumista kohti perinteisempiä venäläisiä missioita, Neuvostoliitto alkoi jälleen keskittyä ulkopolitiikassaan vaikutusvaltaan Lähi-idässä. Invaasio Afganistaniin vuonna 1979 muodosti tämän Venäjän geopolitiikan eteläsuuntauksen palautuksen huippukohdan. Kautta historian ovat nimittäin pohjoiskaukasialaiset lännessä ja afgaanit idässä pysäyttäneet Moskovan megalomaaniset suunnitelmat koko Euraasian kattavasta hegemoniasta. Pohjois-Kaukasusta ja Afganistania Venäjä ei ole milloinkaan kyennyt lopullisesti vakiinnuttamaan valtaansa.
Vladimir Zhirinovski on entinen KGB:n kapteeni, josta luotiin pelote lännelle ja kontrasti Kremlin todellisten johtajien "maltillisuudelle" neuvostoajan jälkeisessä tilanteessa. Hänen ajatuksensa eivät kuitenkaan ole olleet kovinkaan kaukana Venäjän geopoliittisen ajattelun valtavirrasta ja Kremlin tosiasiallisista tarkoitusperistä. Zhirinovski esitteli Venäjän ambitioita lännelle vuonna 1997: "Emme me halua valloittaa koko maailmaa. Venäjän legitiimin alueen [lue: koko entisen Venäjän imperiumin ja kaikkien siihen koskaan liitettyjen alueiden, mm. Suomen, Baltian ja Transkaukasian] lisäksi me haluamme hallita vain kolmea maata: Turkkia, Irania ja Afganistania." Vuonna 2000, vierailullaan Britanniassa, Vladimir Putin odotti lännen ymmärtävän ja tukevan tätä suurta tehtävää kristikunnan yhteisenä intressinä islamin "ekspansiota" vastaan. Näyttää olevan tarpeetonta kiinnittää huomiota siihen tosiasiaan, ettei mikään islamilainen kansakunta ole laajentunut tai hyökännyt kristikuntaa vastaan Euraasiassa satoihin vuosiin. Silti amerikkalainen teoreetikko Samuel Huntington vaatii länsimaita "hyväksymään Venäjän ortodoksisen sivilisaation ydinvaltiona ja alueellisena suurvaltana, jolla on legitiimit turvallisuusintressinsä eteläisillä rajamaillaan" ("Clash of Civilizations", 1996, s. 312). Nämä Venäjän "legitiimit intressit" käsittävät Huntingtonin mielestä "monista etelän islamilaisista kansakunnista koostuvan cordon sanitairen (valloitetun etupiirin) ylläpidon ja valloittamisen".
Huntingtonin ajatusten kaltaisten ideoiden voimakas nousu kertoo enemmän kylmän sodan yksipuolisesta lakkauttamisesta lännessä kuin mistään todellisesta muutoksesta Venäjän imperiaalisessa ajattelussa. Jälkimmäinen on pysynyt hämmästyttävän identtisenä aikakausien halki, lakaten ainoastaan lyhyiksi poikkeuksellisiksi väliajoiksi (interregnumeiksi), joita luonnehtivat sellaiset merkittävät muutosta edustaneet hahmot kuin Grigori Rasputin, Aleksandr Kerenski ja Jegor Gaidar. Väliajatkin ovat saattaneet ilmentää pikemminkin historiallisen hetken pakkoja kuin todellista muutosta imperiaalisen valtioidean supradynastisessa regiimissä. Vai onko luultavaa, että Boris Jeltsin – joka kerran vallan saavutettuaan määräsi Venäjän armeijan hyökkäämään Tadzikistaniin, Transnistriaan, Georgiaan, Karabaghiin, Tšetšeniaan, Dagestaniin ja Ingušiaan – oli vilpitön, kun hän Kiovassa 19. marraskuuta 1990 julisti: "Venäjä ei tavoittele jonkinlaisen uuden imperiumin keskuksen asemaa... Venäjä ymmärtää paremmin kuin muut tuon roolin tuhoisuuden, vaikkakin se oli Venäjä, joka esitti tuota roolia niin pitkään. Mitä Venäjä saavutti sillä? Tulivatko venäläiset sen seurauksena vapaammiksi? Vauraammiksi? Onnellisemmiksi? ... Historia on opettanut meille, että kansa, joka alistaa muita, ei voi olla onnekas."
Venäjän historian viimeisin väliaika, interregnum – jota luonnehtivat Gaidar ja "varhainen postkommunistinen" Jeltsin – ei kestänyt kauempaa kuin vuoteen 1993. Jo vuonna 1994 jopa Andrei Kozyrev, jota pidettiin vannoutuneena zapadnikkina, esitti, että "Venäjän täytyy säilyttää sotilaallinen läsnäolonsa alueilla, jotka ovat olleet sen etupiirissä vuosisatoja". Syyskuussa 1995 Boris Jeltsin julisti "vakiinnuttavansa Venäjän johtavana voimana uuden valtioidenvälisten poliittisten ja taloudellisten suhteiden järjestelmän muodostamisessa entisen Neuvostoliiton tilaan". (Zbigniew Brzezinski: "The Grand Chessboard", 1997, s. 107.)
Suomalaisten, balttien, puolalaisten, romanialaisten ja ukrainalaisten lyhyeksi ja vaatimattomaksi onneksi Venäjä kohtasi jälleen vakavaa vastarintaa kiptšakilaisen valloitusmissionsa pääasiallisella rintamalla – eteläisiä islamilaisia kansakuntia vastaan. Venäjän valloitusmission tärkein ilmansuunta on etelä, vaikka venäläiset eivät yleisesti pidäkään Ukrainan itsenäisyyttä pysyvänä ilmiönä – kuten Zbigniew Brzezinski on huomauttanut – ja vaikka venäläinen analyytikko Sergei Karaganov oli huolestunut siitä, että "jos Baltian maita ei saada palautettua Venäjän etupiiriin vuoteen 2005 mennessä, ne voidaan menettää lopullisesti". (Mart Nutt Eesti Päevalehessä 17.8.2000) Ukraina on yksi niistä harvoista IVY-maista, joita vastaan Venäjä ei ole käyttänyt asevoimaa vuosina 1992-2000.
Vaikka Venäjän ulkopolitiikassa hallitseva slavofiilinen elementti sotkeutuukin Balkanin politiikkaan ja tukee serbialaisia "slaaviveljiä" näiden kansanmurhanhimoisissa hankkeissa, on Venäjän imperiumin varsinainen "suuri tehtävä" suunnattu Turkkia, Kaukasusta ja Keski-Aasiaa vastaan. Tämän vuoksi Venäjä on tsaarinajoista tähän päivään niin innokkaasti korostanut islamin ja kristinuskon vastakkaisuutta, pyrkien markkinoimaan islaminvastaisia (ja aiemmin juutalaisvastaisia) ideoitaan länteen vaihtelevalla menestyksellä. Tästä syystä myös Israel on nykyisin liittoutunut Turkin kanssa ja etsii samanlaista yhteistyötä Jordanian kanssa – Venäjän eteläisiä satelliitteja kuten Syyriaa ja Irakia vastaan.
Venäjän ulkopoliittinen retoriikka peilaa aina läntistä ja se on myös osoitettu lännelle. Samaan aikaan Venäjän ikivanha kiptšakilainen ekspansionismi ja väkivaltaisuus ovat suuntautuneet etelää ja islamilaisia valtioita vastaan. Sen sijaan ilmansuunta, jonka Venäjän ulkopoliittinen toiminta on perinteisesti jättänyt huomiotta – vaikka sekin on pulpahdellut pintaan teoriassa ja retoriikassa – on Kaukoitä. Samalla kun Venäjä on perinteisesti aina liioitellut "islamilaista uhkaa" ja kiihottanut vihaa muslimeja ja juutalaisia vastaan, Moskova on perinteisesti laiminlyönyt tosiasiallisen euraasialaisen kilpailijansa voiman: Kiinan. Venäjän tavoin Kiina on aina havitellut laajaa imperiaalista valloitusta Euraasiassa ja kantanut samaa Tšingis-kaanin imperiaalista valtioideaa kuin Venäjäkin.
Jo yli kolme miljoonaa han-kiinalaista on ylittänyt Mantšuriasta rajan Venäjän Kaukoitään viimeisimpien vuosien aikana ja kiinalaisen kolonisaation määrä Venäjän imperiumin alueella kasvaa kaiken aikaa ilman, että Venäjä pystyy tekemään tilanteelle juuri mitään. Samaan aikaan Kiinan vaikutusvalta kasvaa joka vuosi sekä Keski-Aasian tasavalloissa että jopa Afganistanissa. Tarkasteltaessa Kiinan Itä-Turkestanissa suorittamaa ainutlaatuisen nopeaa ja armotonta kolonisaatiota, joka on parissa vuosikymmenessä muuttamassa uiguurit vähemmistöksi omassa maassaan, voidaan vain kalpeasti kuvitella, miten dramaattisesti koko Euraasian asetelma muuttuisi, jos Kiinan hegemonia tulisi avoimesti manifestoiduksi ja ymmärretyksi. Venäjän ja Kiinan välisillä raja-alueilla voi jo tänä päivänä käsittää, kuinka selvästi Venäjästä on tullut alakynnessä oleva osapuoli. Kun pieni tšetšeenien kansakuntakin pystyi lyömään Venäjän sodassa 1994-1996 ja kykenee edelleen tehokkaalla vastarinnalla estämään Venäjän voiton vuonna 1999 alkaneessa sodassa, Venäjän armeijalla tuskin olisi mitään mahdollisuuksia vastustaa Kiinan mahtia, etenkään kun Kiina ei kärsi edes niistä vähäisistä "demokraattisista rajoitteista", joiden Venäjä voi nykyisin ajatella häiritsevän omia aggressioitaan.
Kiptšakin kaanikunnan perillisenä Venäjä on aina ollut kiinnostuneempi siitä, kuinka sen kuvitteellinen mahti heijastuu läntisiin silmiin, kuin ulkopoliittisen realismin tunnustamisesta tai Venäjän kansan ja kansakunnan todellisesta yhteisestä hyödystä. Niinpä onkin ymmärrettävää, että lännen alentuvien katseiden edessä Moskova käy mieluummin loistokasta ristiretkeä islamin kuvitteellista uhkaa vastaan kuin kohtaa nöyryyttävä arvovaltatappionsa ja hegemoniansa menetyksen Kaukoidässä. Venäjän "pyhä sota" muslimeja vastaan on kuin Don Quixoten sota tuulimyllyjä vastaan, mutta hyvin tuhoisa ja vaarallinen sellainen, koska se voi lopulta päätyä itsensä toteuttavaksi profetiaksi, joka muuttaa tuulimyllyt todelliseksi uhaksi.
Täten Venäjän geostrategisen aseman suurin pitkän tähtäimen muutos modernin ajan kuluessa on ollut uuden voimistuvan itäisen imperiumin nousu Venäjän haastajaksi Tšingis-kaanin perinnöstä ja imperiumista käytävässä kamppailussa. Moskovan olisi parasta nyt unohtaa Potemkin ja Jermolov, antaa Pohjois-Kaukasuksen suhteellisen vähämerkityksisten alueiden mennä ja keskittyä rakentavampaan ja eurooppalaisempaan tehtävään – yhteistyön ja yhtenäisyyden rakentamiseen lännessä syntyneiden "Vähä-Venäjän" maiden Ukrainan ja Valko-Venäjän kanssa. Venäjä voisi todella palata Moskovan, Kiovan ja Novgorodin kolmiyhteyden haalistuneeseen kunniaan, jota Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä voisivat tulevaisuudessa edustaa, sen sijaan, että Moskova jatkaa mongolien ikivanhaa perintötaistelua Kublai-kaanin hajonneen imperiumin valloittamiseksi.
Suhteessa Kiinan uhkaan Venäjän tulisi hylätä kolonialismi etelässä ja sen sijaan tukea Keski-Aasian maita rakentamaan vahvaa legitimiteettiä – ei korruptoituneiden nomenklaturan diktatuurien heikkoa illegitiimiä vasalliutta, jota Venäjä nykyisin tukee. Vahvat valtiot Keski-Aasiassa vahvistaisivat Venäjän todellista puskuria Kiinaa vastaan ja suojaisivat myös mahdollisilta eteläisiltä Talibanin kaltaisilta uhilta, joita Venäjän politiikan etelässä synnyttämä jatkuva sotatila on pannut alulle. Venäjän tulisi myös vakavasti parantaa jäljellä olevan imperiuminsa horisontaalista legitimiteettiä. Sentralismi voi ainoastaan vaurioittaa legitimiteettiä ja vieraannuttaa alueet – erityisesti ei-slaavilaiset, mutta myös etnisesti venäläiset – lopustakin jäljellä olevasta lojaalisuudesta Moskovaa kohtaan.
Nykyinen Venäjä seisoo risteyksessä. Enää sen ei pitäisi kysellä, mikä kolmesta perinteisestä suunnasta (läntisen, slavofiilisen vai euraasialaisen) Venäjän imperiaalisen identiteetin tulisi valita, vaan pikemminkin, kuinka Venäjä voisi lakkauttaa imperialistisen perintönsä, joka on tuonut jo kylliksi kurjuutta Venäjälle ja kaikille sen naapureille, ilman että tämä aiheuttaisi koko yhteiskunnan täydellisen romahduksen. Tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta maailmanhistoriassa, kun Venäjä seisoo samassa risteyksessä. Perinteisesti Venäjä on lopulta päätynyt olemaan valitsematta mitään johdonmukaista strategiaa. Niinpä se on käyttäytynyt kuin jakomielinen karhu posliinikaupassa. Kuinka paljon vapautta, vaurautta tai onnellisuutta tämä on tuonut venäläisille?
AKK