next - main - previous
The Eurasian Politician - Issue 1 (May 21st, 2000)
Antero Leitzinger, 1999
Imperiumit eivät synny eivätkä kuole, ne vaan muuttavat muotoaan, hajoavat ja yhdistyvät uudelleen, kutistuvat ja laajenevat. Imperiumi säilyy silloinkin kun dynastia vaihtuu, sillä hallitsijanvaihdos ei aiheuta muutoksia hallitsemisen kulttuuriin ja imperiumin strategiseen asemaan.
Kiptshak oli nimeltään alue, joka vastaa nykyistä Etelä-Venäjää ja Ukrainaa. Se oli olemassa jo ennen Tshingis-kaanin valloitusretkiä. Kukaan ei pitänyt lukua Kiptshakin kansoista, sillä niitä oli goottien ja hunnien ajoista lähtien vyörynyt aroja pitkin Kiinan muurilta Unkarin pustalle: avaarit, madjaarit, petshenegit, kumaanit... Pohjoisrajalla lymyili suomalais-ugrilaisia ja slaavilaisia heimoja, etelässä olivat Bysantin ja Arabian valtakunnat.
Ensimmäinen valtakunta Kiptshakin aroille muodostui kun Tshingis-kaanin perilliset jatkoivat keskenään valtakunnan, joka ulottui suurimmillaan Adrianmereltä Kiinanmerelle ja Jäämereltä Intian valtamerelle. Kiptshak kuului Batu-kaanille (k. 1256), jonka jälkeläiset hallitsivat vuoteen 1360 saakka. Tämän jälkeen valta periytyi Batun veljen Ordan suvussa. Valtakunta tunnetaankin paremmin Kultaisen Ordan nimellä.
Kultainen Orda heikkeni 1400-luvun kuluessa ja valtakunta pirstoutui moneen osaan: mm. Kazanin, Kasimovin, Krimin, Sibirin ja Astrakanin kaanikuntiin. Kaaneiksi kutsuttiin islaminuskoisia hallitsijoita, mutta Kultaisen Ordan perinnöstä kilpailivat myös kristilliset suuriruhtinaat, joista häikäilemättömin asui Moskovan linnavuorella, Kremlissä.
Moskovan suuriruhtinas voitti valtataistelun viekkaudella ja taitavalla hajoita-ja-hallitse-politiikalla. Kultaisen Ordan viimeinen kaani Shaih Ahmed hävisi sodan kesäkuussa 1502 ja pakeni Liettuaan, jossa hänet kuitenkin hirtettiin vuonna 1505. Moskovan suuriruhtinas julistautui paitsi valloittamiensa alueiden kaaniksi myös koko Venäjän tsaariksi. Useimmat kaanikunnat kukistuivat 1500-luvun kuluessa, mutta Krimin niemimaa liitettiin Venäjään vasta vuonna 1783.
Muodollisesti Venäjän valtion historiallisia juuria johdetaan yleensä keskiaikaisesta Kiovan suuriruhtinaskunnasta ja Moskovan julistaminen "kolmanneksi Roomaksi" yritti kytkeä sen Bysantin perintöön. Kaikessa oleellisessa Venäjästä tuli kuitenkin Kultaisen Ordan seuraajavaltio. Moskovan poliittisessa mytologiassa Kultainen Orda yhdistettiin islamiin ja tataareihin, "uusi" Venäjä kristinuskoon ja slaavilaisuuteen. Uskonto oli kuitenkin äidinkieltä tärkeämpi – esimerkiksi Volgan keskijuoksun suomalais-ugrilaiset kansat joko tataarilaistuivat tai slaavilaistuivat sen mukaan, kumman aikakauden valtauskonnon ne omaksuivat.
Ehkä tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että Venäjän aggressiivinen laajentumispyrkimys suuntautui ensisijassa itään eikä länteen. Venäjä pyrki tekemään sen, mikä Kultaiselta Ordalta jäi tekemättä: yhdistämään Euraasian Adrianmereltä Kiinanmerelle ja Jäämereltä Intian valtamerelle. Jo 1500-luvulla Venäjä valloitti Siperian, 1800-luvulla Turkestanin ja Stalinin aikaan Venäjän vaikutusvalta ulottui vihdoin koko valtavaan manner-Kiinaan. Ainoa, mikä jäi yhdistämättä, oli Ilkaanin valtakunta.
Bysantin ja Arabian valloitus oli nimittäin jäänyt Batu-kaanin sedän Hülagun (k. 1265) ja tämän jälkeläisten, ilkaanien ("varakaanien") vastuulle. Tehtävä epäonnistui ja valtakunta hajosi 1330-luvulla. Näihin aikoihin läntisimmässä etuvartiossa Osmanin suvun edustaja julistautui sulttaaniksi ja ryhtyi keräämään sirpaleita, mutta juuri kun osmanit olivat vihdoin kukistaneet sekä Bysantin (1453) että Arabian (1517), osmanien kilpailijaksi oli noussut Persian shaahi Ismail (1501-1524). Ilkaanin valtakunnan perintö jakautui pysyvästi kahtia sunnilaiseen Turkin ja shiialaiseen Iranin valtakuntiin. Venäjän ei onnistunut kukistaa kumpaakaan, vaikka Konstantinopolin valloitus on ollut lähellä ja Täbriz oli venäläisten miehittämänä 1900-luvulla.
Venäjä on venäläisten pahin vihollinen. Moni on nationalismiin niin ehdollistettu, ettei kykene erottamaan valtiota ja kansaa toisistaan. Jos Venäjä olisi jälleen Neuvostoliitto, asia olisi ehkä helpompi selittää – tai jos Venäjän valtiota kutsuttaisiin Kiptshakiksi. Silloin ymmärrettäisiin paremmin, ettei venäläisten etuja välttämättä ajeta sellaisen valtion muodossa, joka rajojensa ja strategiansa puolesta kuuluu 800 vuoden takaiseen maailmaan.
Venäjä on kantanut Kiptshakin kirousta siitä lähtien kun se 500 vuotta sitten kukisti Kultaisen Ordan ja otti itselleen sen paikan imperiumin perillisenä. Venäjällä olisi ollut vaihtoehto – se olisi voinut kehittyä löyhän hajautettuna, itsenäisten kaupunkivaltioiden ja ruhtinaskuntien liittoutumana. Tämä olisi ollut Novgorodin malli, mutta Moskova kukisti kilpailijansa vuonna 1478. Moskova ei tyytynyt kristittyjen kansojen yhdistämiseen, vaan otti mallia Espanjan "reconquistasta" ja nimenomaan halusi kukistaa Kultaisen Ordan yhdistääkseen Kiptshakin ja sen jälkeen koko Tshingis-kaanin tarunhohtoisen maailmanvallan – Espanja ei sentään havitellut Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän valloitusta.
Kiptshakin kirous merkitsee vuosituhannen vaihteen Venäjälle samanlaista valtioideologista rasitetta kuin jos Saksa tai Ranska yhä haaveilisivat Kaarle Suuren perinnöstä. Tavallaan Euroopan unioni edustaa samaa ideaa, mutta Venäjän versio Euraasian unionista olisi yhtä absurdi kuin oli sen jäljitelmä Espanjan politiikasta 500 vuotta sitten. Espanja suuntasi hurjimmat imperiaaliset haaveensa länteen, valtameren taakse. Saksa ja Ranska ovat hyväksyneet, ettei kumpikaan yksinään voi integroida Eurooppaa. Venäjä ei ole koskaan löytänyt rajojaan eikä hyväksynyt valtiollista pluralismia Kiptshakin alueella – ellei Valko-Venäjän ja Ukrainan itsenäisyys vakiinnu samaan tapaan kuin Saksan ja Ranskan ero yli tuhat vuotta sitten.
Kiptshakin kirous kytkee Venäjän imperiaaliset ambitiot ilkaanien (Turkki, Irak, Iran), Tshagatain (Turkestan) ja Kiinan perintöön. Se aiheuttaa konfliktin Euroopan kanssa kun Eurooppa elvyttää Rooman valtakunnan muistoa yhdistämällä Länsi-Rooman (Kaarle Suuren frankkien valtakunnan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan) Itä-Roomaan (Bysanttiin). Tällöin taistelu Bosporinsalmen hallinnasta palautuu ilkaanien ja ristiretkien aikaan, vuoden 1204 aikoihin. Imperiumien strategiat säilyvät muuttumattomina hyvinkin 800 vuotta.
Huntingtonilaisen kulttuurien vastakkainasettelun sijaan tarjoaisin strategista mallia imperiumeista, joiden strategiat säilyvät ja valta periytyy kielestä, kansallisuudesta, uskonnosta ja ideologiasta huolimatta.