main
The Eurasian Politician - April 2005
Christian Jokinen, 1.3.2005 (päivitetty 4.4.)
Rafiq al-Haririn murhasta alkoi Libanonissa prosessi, jonka olen jo ristinyt lipuissa liehuvan puun mukaan seetrivallankumoukseksi. Libanonilaiset voivatkin pian julistaa olevansa osa Euroopan etuvartiota demokratian puolesta. EU-Euroopan naapurustoon on kovaa vauhtia syntymässä uusi vyöhyke, eräänlainen "vapaa Orientti", joka ojentuu Ukrainasta Turkin ja Georgian kautta etelää kohti. Moldovassa valmistellaan kovaa vauhtia demokratia-aallon hyökyä tämän kuun vaaleihin. Libanon, Israel ja Jordania olisivat siihen tervetulleita, jos vain palestiinalaiskysymys nyt viimein saataisiin liikahtamaan olennaisesti eteenpäin. Sitten voitaisiin odotella Irakin rauhoittumista, Kuwaitin avautumista, Syyrian diktatuurin murtumista, Azerbaidzhanin demokratisoitumista ja lopulta todellista suurta harppausta - Iranin demokraattista vallankumousta.
Todennäköisiä jarruja prosessille näyttäisi olevan kolme: Venäjän imperialismi, arabialainen sunni-islamismi (Saudi-Arabian johdolla) ja iranilainen teokratia. Yhdenkin näistä murtuminen vaikuttaisi Euraasian tilanteeseen ennen näkemättömän myönteisesti. Ja kaikki kolme osoittavat merkkejä horjumisesta, jotka näkyvät otteen pienenä heltymisenä konservatiivisissa arabimaissa sekä konfrontaatiota enteilevänä otteen kiristämisenä Venäjällä ja Iranissa. Veikkaisin kuitenkin edelleen, että Iran on näistä lähimpänä murrosta.
Venäjällä voimapolitiikka on kääntymässä sisäänpäin, kun taas ulkomailla perinteinen sotilaallinen ekspansionismi on tullut yhä kannattamattomammaksi. Putin on realisti, joten hän on viime vuodet satsannut taloudelliseen ekspansioon, jota toimitetaan Itä-Euroopassa, Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa ennen kaikkea energiayhtiöiden kautta.
Venäjän olisi vaikea itse pahoja tappioita kärsimättä eskaloida Moldovan tilannetta niin pahaksi, etteikö jonkinlainen se-ja-se-vallankumous Chisinaussa toteutuisi. Transnistria jää kuitenkin Venäjän kiristysruuviksi samaan tapaan kuin Abhasia ja Etelä-Ossetia, joissa kaikista provokaatioista ja jatkuvasta kähinästä huolimatta oikein mikään ei ole oikeasti liikahtanut. Nähtäväksi jää, tulevatko Valko-Venäjä ja Keski-Aasia seuraamaan Georgian, Ukrainan, Libanonin ja Moldovan jalanjäljissä ennen Venäjää, vai iskevätkö demokratisoitumisen aallot seuraavaksi Venäjän itsensä rantaan.
Kirgisistanissa ja Tadzhikistanissa valmisteltiin sitruuna- ja tulppaanivallankumouksia, mutta kesti jonkin aikaa, ennen kuin vallankumous sai tuulta purjeisiinsa Kirgisistanissa. Lupaavista uutisista huolimatta Keski-Aasia on silti vielä kovin kaukana itäisen Euroopan ja Etelä-Kaukasian vilkkaasta opiskelija- ja kansalaisjärjestöliikehdinnästä, jolla on jo suorat Venäjästä riippumattomat yhteydet tukijoihinsa itäisessä Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa.