main
The Eurasian Politician - March 2004
Christian Jokinen, 15.2.2004
"Tie helvettiin
on viitoitettu hyvillä aikomuksilla."
(sananlasku)
Olen matkustanut paljon maissa, joissa menneisyys ja usein vielä nykyisyyskin on verinen. Matkani ovat vieneet minut Puolassa sijaitseville natsien keskitysleireille, Pohjois-Irlantiin, apartheidista selvinneeseen Etelä-Afrikkaan, sodan runtelemaan Afganistaniin. Näissä maissa menneisyyden traumat istuvat syvällä. Myöskään "historia" ei ole historiaa – neutraaleja faktoja tai eriäviä näkökulmia, vaan se huokuu, elää kärsimyksen näyttämöillä. Olen usein pohtinut, mikä ajaa minut vierailemaan näissä ihmisyyden mustissa aukoissa. Olen tullut siihen tulokseen, että yksi keskeisimmistä tekijöistä, jos ei keskeisin, on, kuten niin monella muullakin, yritys ymmärtää käsittämätöntä. Missään en ole törmännyt käsittämättömään niin täydellisesti kuin Kambodzhassa. Punakhmerien Tuol Slengin vankilan kidutuskammiot, kuolemankenttien massahaudat, pääkallokasat sekä painajaisenomaiset kertomukset menevät yli ihmisen käsityskyvyn.
Tämän artikkelin teemana on Karl Popperin teos "Avoin yhteiskunta ja sen viholliset". Vuonna 1902 Wienissä syntynyt Karl Popper joutui itse kokemaan totalitarismin seuraukset: monien muiden itävaltalaisten filosofien tavoin Popper pakeni maastaan 1930-luvun lopulla sen jouduttua Hitlerin valtapiiriin. Tässä esseessä tarkastelen Popperin avoimen yhteiskunnan vihollisia; tarkemmin sanottuna niitä tekijöitä, jotka yhdistävät erilaisia totalitaarisia ideologioita yli puolue- ja kulttuurirajojen. Näiden utopististen ideologioiden yhteisenä nimittäjänä on niiden ottama ilmenemismuoto diktatuureissa. Artikkelissa tarkastelen Popperin erottelemia nimittäjiä Kambodzhan esimerkin kautta. Karl Popperin kirja on julkaistu jo vuonna 1965, joten Popperin esittämien teesien rinnastaminen ajallisesti myöhäisempään katastrofiin toimii samalla tietynlaisena teesien ajankohtaisuuden mittarina.
Historismiksi sanotaan historianfilosofista näkemystä, jonka mukaan historian kulkua eivät ohjaa mitkään ikuiset välttämättömät lait tai historian "lopussa" toteutuva päämäärä, vaan kutakin aikakautta määräävät sen oma luonne ja sen omat sisäiset lainalaisuudet. Tätä käsitystä vastaa historiantutkimukselle asetettu vaatimus, että kukin historiallinen aikakausi ja tapahtumasarja on ymmärrettävä siitä itsestään lähtien, sen oman sisäisen logiikan mukaan. Historistisen historiankirjoituksen pyrkimyksenä on tieteellinen, mahdollisimman objektiivinen historiankirjoitus, joka ei tarkastele menneitä aikoja nykypäivästä tai historiallisista kehityslinjoista, vaan niistä itsestään lähtien. Jokainen aikakausi ja historiallinen tapahtuma on yksilöllinen, eikä sitä voi verrata toisiin.
Historisismi päinvastoin kuin historismi katsoo taas, että maailmanhistorian kulkua määräävät lait, joita on mahdotonta välttää ja jotka johtavat tiettyyn päämäärään. Tämän vuoksi jokainen historiallinen aikakausi on välttämättä sellainen kuin se on. Tämä näkemys ei tee historiallisten aikakausien ja historiallisten ratkaisujen arvostelua mahdolliseksi. Tämän vuoksi Popper kritisoi historisismiä, jonka hän katsoo olevan ominaista mm. keskiajan kristilliselle ja marxilaiselle historiankirjoitukselle. Näissä hänen mukaansa kukin historiallinen aikakausi on paras mahdollinen, koska se kaikista epäkohdistaan huolimatta on välttämätön historian päämäärän saavuttamiseksi, joka edellisessä tapauksessa on Jumalan valtakunta ja jälkimmäisessä työväestön paratiisi, kommunismi.
Tällainen tiettyyn determinismiin pohjautuva käsitys tekee Popperin mukaan yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamisen mahdottomaksi. Popper arvosteleekin tätä oppia ankarasti, jonka mukaan olisi joitakin historiallista kehitystä koskevia yleisiä lakeja. Jos sellaisia lakeja olisi, historian kulku olisi jälleen väistämätöntä eli determinististä ja sitä voitaisiin ennustaa. Todellisuudessa, Popper arvelee, historian kulun ennustaminen on enemmän sukua Vanhan testamentin profetioille kuin tieteellisesti mahdollisille ennusteille. Tällaista "profeetallista historisismiä" edustavat filosofian historiassa Popperin mielestä erityisesti Platon sekä Hegel ja Marx. Historisismin erehdys on siinä, että se ei näe inhimillisen tiedon kasvun ratkaisevaa merkitystä historian kululle, tai jos se sen jotenkin näkeekin, niin se ei huomaa tai huomioi tiedon luovuutta ja ennustamattomuutta. Juuri näistä tekijöistä seuraa, ettei itse historian kulkukaan voi olla ennustettavissa ja luonteeltaan väistämätöntä.
Yhteiskuntatiede voi Popperinkin mielestä löytää lainalaisuuksia. Ne eivät kuitenkaan koske historiallisen prosessin yleistä kulkua eivätkä yhteiskuntajärjestelmiä kokonaisuudessaan, vaan ihmisten tekojen "ei-tarkoitettuja seuraamuksia". Niiden avulla tulee mahdolliseksi yhteiskunnan asteittainen ohjailu, jonka Popper haluaa asettaa väärään historisismiin perustuvan, utopistisen vallankumouksellisuuden asemasta yhteiskunnan rauhanomaisen ja vakaan kehittämisen malliksi.
Popper määrittelee sosiaali-insinööriksi henkilön, joka ei kysele tosiasioita ihmisen ja ihmisyyden luonteesta, vaan uskoo, että ihminen on oman tulevaisuutensa herra, ja että voimme muuttaa kohtaloamme päämäärien mukaiseksi. Sosiaali-insinööri toteuttaa tuhoisaa historisismiä juuri sillä, että utooppinen kuviteltu vääjäämätön päämäärä asetetaan ensisijaiseksi ja ihmistä lähdetään muuttamaan sen sijaan, että muutettaisiin "historian päämääriä". Lisäksi sosiaali-insinööri käsittää politiikan tieteellisen perustan eräänlaiseksi yhteiskuntateknologiaksi.
Platonin poliittista ohjelmaa ja lähestymistapaa Popper nimittää utopistiseksi teknologiaksi. Utopistista lähestymistapaa hän pitää sitäkin vaarallisempana, kun se vaikuttaa historisismiltä, jonka mukaan emme voi vaikuttaa historian kulkuun. Samanaikaisesti se Popperin mukaan kuitenkin täydentää olennaisesti sellaista vähemmän radikaalia historismin muotoa joka sallii ihmisen puuttuvan historian kulkuun sen muuttamiseksi. Utopistisen lähestymistavan mukaan jokaisella rationaalisella teolla on oltava tietty tavoite: teko on vain siinä määrin rationaalinen, kuin se pyrkii tavoitteeseensa tietoisesti ja johdonmukaisesti ja kuin se määrittelee keinonsa tämän tavoitteen mukaan. Tavoitteen valitseminen on tämän takia ensisijainen, jos haluamme toimia rationaalisesti ja meidän on määriteltävä huolellisesti todelliset, lopulliset tavoitteemme, joista voimme selvästi erottaa ne väli- tai osatavoitteet jotka ovat vain keinoja lopullisen tavoitteen saavuttamiseksi. Politiikassa tämä Popperin mukaan näkyy siinä, että johdamme vaatimuksen, jonka mukaan meidän on määriteltävä lopullinen poliittinen tavoitteemme eli ihannevaltiomme, ennen kuin voimme ryhtyä käytännön poliittiseen toimintaan. Vasta tämän jälkeen voimme ryhtyä pohtimaan parhaita keinoja tavoitteen saavuttamiseksi ja suunnittelemaan käytännön toimintaamme. Tämä marssijärjestys on leimallista utopistiselle teknologialle, jota Popper pitää erityisen houkuttelevana ajatusmallina niille, joita historistiset ennakkoluulot eivät viehätä.
Utuiseen tulevaisuuteen tähyilyn lisäksi utopismi voi myös etsiä "maanpäällistä paratiisia" myyttisestä menneisyydestä – kuten jo Platon teki. Järkyttävä esimerkki täydellisesti epäonnistuneesta utopistisesta sosiaali-insinöröinnistä on ollut juuri punakhmerien Kambodzha, jossa tavoitteena oli paluu mystifioidun historiallisen khmer-imperiumin alkujuurille maatalousyhteiskuntaan, joka hylkäsi kaiken "porvarillisen" edistyksen. Hintana oli vaatimattomampienkin arvioiden mukaan kaksi miljoonaa kuollutta (kuuden miljoonan kansasta tapettuja oli kolmannes), joskaan tarkkaa arviota on mahdotonta tehdä. Nykyaikana Afganistanin Taliban-liike ihannoi samalla lailla tarunhohtoista menneisyyttä ja vaati paluuta Muhammedin aikalaisten yhteiskuntaan. Vaikka Taliban ei kuitenkaan koskaan edennyt läheskään yhtä totaaliseen tuhon politiikkaan kuin punakhmerit, yhtäläisyydet ovat silti huomattavia.
Utopistisen teknologian vastakohtana Popper pitää ns. osittaisteknologiaa. Päinvastoin kuin utopistinen teknologia se on metodologisesti Popperin mukaan pitävällä pohjalla. Osittaisteknologia sisältää jo lähtökohtaisesti tietoisuuden siitä, ettei täydellistä voida saavuttaa, vaan että se on kaukainen tavoite, jonka saavuttaminen on mahdotonta myös siksi, että jokaisella sukupolvella on omat vaatimuksensa. Niinikään osittaisteknologia sisältää tietoisuuden siitä, ettei ihmistä voi keinotekoisesti tehdä onnelliseksi institutionaalisin keinoin. Niinpä osittaisteknologiaa leimaa ajatus, että ihmistä ei ehdoin tahdoin tehdä onnettomaksi instituutiouudistusten ja rakennemuutosten pyörteissä. Niinpä Popper toteaakin, että osittaisteknologia pyrkii löytämään menetelmän, jolla taistellaan yhteiskunnan kaikkein karkeimpia epäkohtia vastaan.
Eroa utopistisen teknologian ja osittaisteknologian välillä Popper pitää äärimmäisen tärkeänä: näistä jälkimmäinen, osittaisteknologia, pyrkii rationaalisesti parantamaan ihmisen osaa. Utopistisen teknologian täydellinen soveltaminen saattaa puolestaan helposti johtaa, Popperin sanoin, "inhimillisen kärsimyksen sietämättömään lisääntymiseen". Siinä missä osittaisteknologiaa voidaan soveltaa milloin tahansa, utopistisen teknologian kannattaminen saattaa johtaa toiminnan lykkäämiseen ajankohtaan, "jolloin olosuhteet ovat suotuisat". Näiden ratkaisevien eroavaisuuksien lisäksi osittaisteknologi voi Popperin mukaan osoittaa, että suuret ihmisjoukot kannattavat todennäköisemmin taistelua kärsimystä, epäoikeudenmukaisuutta ja sotaa vastaan, kuin jonkin epämääräisemmäksi jäävän ihanteen toteutumista.
Viimeisen kohdan eroavaisuus on Popperin mukaan selitettävissä sillä, että ihanneyhteiskunnasta on vaikea keskustella. Taustalla tälle on yhteiskunnan monimutkaisuus, joka johtaa siihen väistämättömyyteen, ettei kenelläkään ole, eikä voikaan olla, täysin kaikenkattavaa suunnitelmaa. Tämä ongelma peilautuu myös siihen, ettei kukaan pysty tyhjentävästi arvioimaan, onko suunnitelma uutta yhteiskuntaa varten toteuttamiskelpoinen, millaisia kärsimyksiä sen käytännön rakentamisesta aiheutuisi ja kenelle, sekä mitkä olisivat keinot sen toteuttamiseksi. Utopian rakentamiseen verrattuna osittaisteknologian osittaissuunnitelmat ovat helpompia hahmottaa ja toteuttaa. Myös siinä tilanteessa, että osittaissuunnitelmat menevät pieleen, eivät seuraukset ole niin katastrofaalisia kuin kokonaisen yhteiskunnallisen kokeilun epäonnistuessa. Myös vahinkojen korjaaminen on osittaisteknologiassa helpompaa. Osittaissuunnitelmien toteuttamisyritykset eivät Popperin mukaan ole näin niin vaarallisia eivätkä niin kiistanalaisia kuin utopistisessa teknologiassa.
Tästä eroavaisuudesta seuraa perustavaa laatua oleva ero: siinä missä utopistinen teknologia hylkää demokratian rakentaakseen "uuden uljaan huomisen" kerralla tyhjästä, osittaisteknologia mahdollistaa pääsyn järkevään kompromissiin. Tämä kompromissien hyväksyttävyys mahdollistaa vakaan, rauhanomaisen demokraattisten menetelmien parantamisen.
Vallitsevia yhteiskuntafilosofisia suuntauksia, fasismin ideologiaa sekä erityisesti kommunismia Popper on kirjassaan kritisoinut totalitarismin ja suljetun yhteiskunnan tukemisesta. Näitä utopistisia yrityksiähän yhdistää se, että kummassakin yritetään toteuttaa ihannevaltiota käyttämällä kokonaisyhteiskunnallista parannussuunnitelmaa. Sen toteuttaminen kuitenkin vaatii vahvaa, harvoihin käsiin keskitettyä valtaa ja tämä johtaa luisumiseen diktatuuriin. Diktatuuri muodossa taikka toisessa, tunnustettavaan väriin tai symboleihin katsomatta, on Popperin mukaan kaikkein vastustettavin yhteiskuntamuoto.
Lähtökohtaisen demokraattisuusvastaisuuden lisäksi diktatuuria vaivaavat erityiset ongelmat, jotka miltei automaattisesti tuomitsevat autoritaariset kokeilut epäonnistumaan. Niinpä Popperin mukaan "hyvää tarkoittavaa diktaattoria" koskeva vaikeus piilee siinä, että on hankalaa arvioida hänen toimenpiteidensä yhteensopivuutta tavoitellun tarkoituksen kanssa. Autoritaarinen valta nimittäin jo lähtökohtaisesti sortaa arvostelua, jonka seurauksena "hyvä diktaattori" ei kuule palautetta uudistuksistaan eikä saa selville, päästäänkö ryhdytyillä toimenpiteillä tulokseen.
Yhteiskunnan uudelleen muotoilu on suuri yritys, joka Popperin mukaan välttämättä aiheuttaa monille ihmisille hankaluuksia ja vie aikaa. Tämä johtaa siihen, että utopistisen yhteiskuntateknologin tulee olla kuuro valituksille. Kuurous ei rajoitu passiiviseen valitusten huomiotta jättämiseen, vaan sisältää myös vastaväitteiden aktiivista sortamista ja vaientamista. Tästä on seurauksena puolestaan se, että "hyvä diktaattori" ja hänen lakeijansa tulevat vaientaneeksi samalla järkevän ja rakentavankin kritiikin.
Toinen "hyvää tarkoittavaan diktaattoriin" liittyvä pulma liittyy diktaattorin seuraajaa koskevaan ongelmaan. Popperin mukaan on nimittäin äärimmäisen epätodennäköistä, miltei mahdotonta, että yritys "uljaan uuden maailman" rakentamiseksi onnistuisi yhden elin-iän tai sukupolven aikana, saatikka, kuten punakhmerien päiväunelmissa, välittömästi. Tästä tosiasiasta seuraa väistämättä kysymys: mitä jos seuraajat eivät pyrikään samaan ihanteeseen kuin edeltäjänsä? Silloinhan kaikki kärsimykset – Winston Churchillia lainaten: vuodatetut veripisarat, hikikarpalot ja kyyneleet – olivat turhia.
Tästä seuraa se, etteivät seuraajat saa merkittävästi poiketa suunnitelmasta. Suunnitelmien toteuttaminen ottaa kuitenkin aikansa. Samaan aikaan utopian rakentaminen on Popperin mukaan mullistavaa poliittisen ja henkisen vallankumouksen aikaa, jonka seurauksena prosessin aikana ajatukset ja ihanteet "ylvään huomisen" käytännön muodosta muuttuvat. Niinpä suunnittelijoiden ihannevaltio ei tule olemaan sama kuin sen seuraajien. Tämä puolestaan romuttaa Popperin mukaan koko ajatusrakennelman. Menetelmä, jonka mukaan määrittelemme ensin lopullisen poliittisen tavoitteen ja sitten etenemme sitä kohti, on turha, jos myönnämme, että tavoitteemme saattaa muuttua huomattavasti toteuttamisensa kuluessa. Huolimatta tehdyistä uhrauksista saatamme polkea paikoillamme.
Utopistisen lähestymistavan voi Popperin mukaan pelastaa vain usko yhteen ehdottomaan ja muuttumattomaan ihanteeseen. Tämän lisäksi meidän tulee uskoa kahteen lisäykseen, joista ensimmäisen mukaan on olemassa rationaalisia menetelmiä, joiden avulla voimme kertaheitolla määritellä tämän ihanteen ja toisen mukaan on rationaalisia menetelmiä joilla voimme saada selville tarvittavat parhaat keinot ihanteen saavuttamiseksi. Näistä lisäyksistä voimme Popperin mukaan kumota ensimmäisen suoralta kädeltä koska ei ole rationaalista menetelmää, vaan korkeintaan intuitio, jota voimme käyttää hyväksi.
Tästä seuraa usein se, että utopististen yhteiskuntateknologien väliset mielipide erot johtavat väkivallan käyttöön järjen sijasta. Paranoia oli Kambodzhassakin massiivista: kaikki nähtiin mahdollisina taantumuksen voimina, jotka tuli yksiselitteisesti tappaa. Syyksi riitti vaikkapa silmälasien omistaminen tai se, että käsistä ei löytynyt peltotöistä kertovia kovettumia. Absurdeimpiin syytöksiin kuului mm. syytös, että joku oli "vietnamilainen kambodzhalaisessa ruumiissa". Tuol Slengin vankilan valokuvakokoelmat todistivat punakhmerien utopian hulluudesta, kun kidutettujen ja kuolemaan tuomittujen joukossa oli runsaasti 5-vuotiaita "kansanvihollisia" ja "sabotöörejä". Tuomio mistä tahansa syytteestä oli yleensä kuolema.
Popperin mukaan jos mahdollista yhteiskunnallista edistystä tapahtuu, niin se tapahtuu vahingossa. Edistystä voi joskus tapahtua johtajien taidon ansiosta – ideologiasta huolimatta. Kambodzhan kohdalla toivo "valistuneesta diktaattorista" oli varsin kaukana, kun "Veli 1" Pol Pot päätti pääkaupungin väestön pakkosiirrosta nälkäkuolemaan maaseudulle yhdessä yössä. Popper huomauttaakin tarkkanäköisesti, ettei rationaalisia johtajia tuoteta rationaalisilla menetelmillä vaan puhtaalla onnella.
Popper tuomitsee utopistisen yhteiskuntateknologian siitä syystä, että se suosittelee yhteiskunnan täydellistä muuttamista yhtenä kokonaisuutena. Käytännössä tämä tarkoittaa hänen mukaansa sitä, että ajetaan hyvin laajakantoisia muutoksia, joiden käytännön seurausten ennustaminen on rajallisten kokemustemme takia mahdotonta. Popper saattoi kirjoittaessaan vain aavistaa johtopäätöstensä oikeellisuutta natsi-Saksan esimerkin valossa. Meidän aikanamme kokemuksia on karttunut lisää, kun Neuvostoliitto on romahtanut omaan mahdottomuuteensa ja Kambodzhan riisipellot muuttuivat kuoleman kentiksi.
Utopistisen yhteiskuntateknologian ongelma piilee Popperin mukaan siinä, että se väittää suunnittelevansa rationaalisesti koko yhteiskuntaa, siitä huolimatta, ettei meillä ole tosiasiatietoja joiden pohjalta tehdä suunnitelmia. Utopistiseen yhteiskuntateknologiaan liittyy niin ikään ennakkoluulo, jonka mukaan yhteiskunnallisten kokeilujen on oltava laaja-alaisia ja käsitettävä koko yhteiskunnan. Tähän harhakuvitelmaan liittyy sosiaali-insinöörin vakaumus siitä, että meidän on kumottava koko vallitseva yhteiskunnan rakenne ja käsittää vaatimattoman yhteiskunnallisen kokeilun vain sellaisena, joka muuttaa pienen yhteiskunnan koko rakenteen. Utopistit harvoin kokeilevat mallejaan perustamalla oman vapaaehtoisuuteen perustuvat kommuunin tai muuttamalla autiolle saarelle "laboratorio-olosuhteisiin", vaan ne pyrkivät ensisijaisesti tuhoamaan vallitsevan järjestelmän. Tämä johtaa ajatustapaan, jossa "uusi uljas maailma" ei voi syntyä kuin vanhan murskatuille raunioille – rinnakkainen kehitys ja "reilu kilpailu" järjestelmien välillä ei ole mahdollinen utopistien jyrkän antagonistisessa maailmankuvassa.
Totaalisen järjestelmän mullistamisen ajatuksesta seuraa Popperin mukaan välttämätön vaarallinen dogmaattinen pitäytyminen alkuperäisessä suunnitelmassa, jonka puolesta on tehty lukuisia uhrauksia. Luonnollista on, että mikäli kokeilu ei olekaan mennyt suunnitelmien mukaan, sosiaali-insinööri tuntee helposti luonnollista tarvetta peitellä virheitään ja todistella, että on aina oikeassa. Meillä on loistavia esimerkkejä tästä virheiden peittelemisestä ja totuuden vääristelemisestä omien virheiden kieltämiseksi suljetuissa yhteiskunnissa: Miten muuten voitaisiin selittää, miksi Pohjois-Korea vaalii sulkeutuneisuuttaan? Eikö natsien ja kommunistien keskitysleirien piilottamisten taustalla ollut pelko siitä, että ihmisten tuhoaminen olisi väärin eikä "kansan tahto" todellisuudessa ollut tuhoamistavoitteiden takana. Ideologinen etujoukko – sosiaali-insinöörit – varaavat itselleen keinotekoisen oikeuden päättää elämästä ja kuolemasta sekä vanhan yhteiskunnan tuhoamisesta (riippumatta uuden saavuttamisesta).
Venäläinen neuvostojärjestelmän toisinajattelija Vladimir Bukovski joutui vastaamaan länsimaisten sosialistien närkästyneeseen kritiikkiin. Kun nämä siteerasivat Leniniä todeten, että "munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia", Bukovski vastasi: "No, me olemme nähneet sata miljoonaa rikottua munaa. Missä on munakas?"
Utopismin vaarallisuus piilee sen kokonaisvaltaisuudessa, yrityksessä käsitellä yhteiskuntaa yhtenä kokonaisuutena. Taustalla on Popperin mukaan vakaumus, jonka mukaan meidän on mentävä epäkohtien juuriin saakka, ja jonka mukaan mikään toimenpide ei onnistu, mikäli emme täydellisesti tuhoa olemassa olevaa yhteiskunnallista järjestystä – siis luo "hetki nollaa". Tämä "nollahetken", yhteiskunnallisen tabula rasa -tilan, tavoittelua Popper nimittää utopismin tinkimättömäksi radikalismiksi. Sen suurimpina apostoleina hän pitää Platonia ja Marxia. He unelmoivat apokalyptisesta vallankumouksesta, joka muuttaisi radikaalisti koko yhteiskunnallisen elämän. Sekä Platonin että Marxin radikalismi on Popperin mielestä yhteydessä estetisismin haluun rakentaa maailma, joka ei ole ainoastaan halua olla nykyistä hieman parempi, vaan jossa ei ole mitään pahaa taikka rumaa. Kambodzhan punakhmerien kaaderit jaksoivat hokea, että ihmiset olivat kuin hedelmiä korissa, joka olisi kaadettava maahan, ja josta poimittaisiin uuden yhteiskunnan koriin – "Kommunismi. Nyt" – vain uuteen järjestelmään kelvollisia hedelmiä.
Popper vertaa "nollahetken" luomista taiteilija-poliitikon työhön kankaan puhdistamiseksi. Tämä puhdistaminen tarkoittaa käytännössä olemassa olevien instituutioiden ja perinteiden hävittämistä; yksilöiden puhdistamista, karkottamista, vangitsemista ja tappamista. Kyseessä on kertakaikkisradikalismin tinkimätön asenne, esteetikon kompromissihaluttomuus. Se seuraa ajatuksesta että yhteiskunnan tulee olla maanpäällinen paratiisi, mutta joka johtaa helposti väkivaltaisiin toimiin, radikalismiin joka ei yksin ole epärealistista, vaan myös turhaa.
Radikalismissa piilee sisäänrakennettu irrationalismi. Se ei nimittäin Popperin mukaan osaa oppia yritysten ja erehdysten kautta, vaan luottaa inspiraatioonsa. Radikalismi hylkää empiirisen kokemuksen. Tästä seuraa Popperin mukaan se, ettei ole järkevää ylipäätänsä olettaa, että yhteiskuntamme täydellinen, kertakaikkinen muuttaminen johtaisi kerralla toimivaan järjestelmään. Ihmishenkiä ja ihmiselämiä ei voida pitää inspiraation itseilmaisun keinoina. Ihmisten tulisi voida hahmottaa itse oma elämänsä; politiikan tulee pyrkiä tasa-arvoon ja poliittiset haaveet ja utopiat on alistettava hädässä olevien ja epäoikeudenmukaisuuksista kärsivien ihmisten auttamiselle.
Popper ei kirjassaan juurikaan käsittele ilmiötä, joka liittyy mielestäni keskeisesti totalitarismin problematiikkaan ja joka on askarruttanut mieltäni vuosia: Kuinka on mahdollista, että mikään totalitaristinen järjestelmä ei ole ollut niin raaka, etteikö sille olisi löytynyt vannoutuneita ystäviä länsimaiden akateemisesta älymystöstä – sellaisten ihmisten keskuudesta, jotka ovat paitsi eläneet koko elämänsä länsimaisessa vapaassa ja yltäkylläisessä yhteiskunnassa, myös saaneet järjen korostamiseen perustuvan koulutuksen, jonka pohjalta heidän ei voi väittää olleen tietämättömiä totalitaaristen järjestelmien epäkohdista.
Tietoisen valikoivuuden ja epäkohtien vähättelyn lisäksi nämä totalitarismin ystävät ovat aatteidensa nimissä rientäneet avoimesti ylistämään ja "hyllaamaan" jopa Pol Potin kaltaisia tosiasiallisia "kansanvihollisia". Jean-Paul Sartre, Pol Potin ylin ystävä, riensi Stammheimin vankilaan tukemaan RAF:n punaisten terroristien kumoustyötä, eikä myöhemmässä elämässään jättänyt käyttämättä yhtäkään tilaisuutta ylistää Pol Potia ja muita despootteja. Konformistinen vasemmisto ei Länsi-Euroopassa pitkään halunnut uskoa, että sosialismi saattoi johtaa Kambodzhan kaltaiseen katastrofiin. Sen sijaan, että he olisivat torjunnassaan epäilleet, voiko ihminen aiheuttaa tällaista pahaa toisille, he torjuivat ajatuksen, että sosialismi voisi johtaa tällaiseen.
Ilmiö ei ole vieras Suomessakaan eikä edes rajoitu "suomettumisen vuosiin". Tänä päivänä mm. Sipilä-niminen tiedostava "älykkö" postittaa säännöllisesti "Korean demokraattista kansantasavaltaa" ja sen "ylivertaista juche-ideologiaa" ylistäviä raporttejaan kansanedustajille ja Suomen virkamieskunnalle.
Vaikka Popper osoittaakin totalitaarisen avoimen yhteiskunnan sorron olevan seurauksiltaan pahinta, on mielenkiintoista, että länsimainen avoin yhteiskunta toisaalta myös mahdollistaa Sartren ja Sipilän kaltaisten "vapauden" edistää totalitaristisia ajatuksia. Täytyy vain toivoa, että demokratia on viimeisimpien vuosisatojen aikana siinä määrin juurtunut vakiintuneisiin demokraattisiin yhteiskuntiin, että se pysyy vastustuskykyisenä avoimen yhteiskunnan vastaisille älyllisille hyökkäyksille ja muoti-ilmiöille.
* * *
Christian Jokinen on
konflikteihin, terrorismiin ja yhteiskunnallisiin kriiseihin erikoistunut
valtiotieteiden maisteri Turun yliopistossa, vapaa toimittaja sekä The
Eurasian Politicianin sotakirjeenvaihtaja.
euraspol@suomi24.fi