main
The Eurasian Politician - June 2003
Anssi Kullberg, 29.5.2003
Yhdysvaltain viimeaikainen panostus terrorismin syiksi mainittujen konfliktien ratkaisemiseksi näyttää jääneen Irakin sodan jälkipuinnin varjoon. Viime aikoina on kuitenkin Yhdysvaltain aktiivisesta painostuksesta saatu aikaan merkittävää kehitystä usealla rintamalla.
Israelin hallitus ja pääministeri Ariel Sharon hyväksyivät Yhdysvaltain painostuksesta "tiekartan rauhaan", ja sitoutuivat näin ollen itsenäisen Palestiinan valtion luomiseen tämän vuoden loppuun mennessä. Palestiinalaisten uusi hallitus ja sen pääministeri Mahmud Abbas olivat hyväksyneet "tiekartan" jo tätä ennen. Vaikka onkin selvää, että kummankaan osapuolen ääriryhmät eivät tule tätä rauhansopimusta kunnioittamaan, vaan Hamas jatkaa terrori-iskuja ja siirtokuntalaiset provokaatioita, kysymyksessä on ennenkuulumattoman pitkälle päässyt aloite rauhan saavuttamiseksi Palestiinan ikuisuuskonfliktiin.
Tuntuu oudolta, että eurooppalaisten Palestiinan ystävien reaktiot kuulostavat pikemminkin katkerilta ja pettyneiltä kuin innostuneilta. Kysymys ei voi olla vain kyynisyydestä ja pessimismistä, sillä paljon heikommissa kantimissa olleisiin aloitteisiin Bill Clintonin aikana suhtauduttiin selvästi myönteisemmin, vaikka palestiinalaisten jyrkkä johtaja Yasser Arafat ne hylkäsikin lähes tuoreeltaan. Johtuneeko pettymys siitä, että George W. Bushin hallinto näyttäisikin olleen oikeassa ennustaessaan, että Irakin sodan jälkeen koko Lähi-idässä alkaa myönteisempi kehitys?
Toisella puolen Aasiaa Yhdysvallat on ahkeroinut vähemmän näkyvästi, muttei vähemmän menestyksellisesti: On ennen kaikkea Yhdysvaltain painostuksen tulosta, että Etelä-Aasian kahden ydinasevallan Intian ja Pakistanin välit ovat lientyneet. Diplomaattisuhteet on palautettu maiden välille ja bussiyhteydetkin toimivat jälleen Lahoren ja Amritsarin välillä. Pakistanilaisille Kashmir merkitsee samaa kuin arabeille Palestiina: se on ikuisuuskonflikti ja hiertävä vääryys, jonka puolesta tuhannet ja taas tuhannet ovat valmiita epätoivoisiin tekoihin. Kashmirissa kuolee joka päivä enemmän ihmisiä väkivaltaisesti kuin Palestiinassa viikossa.
Sen lisäksi, että Yhdysvallat panostaa ikuisuuskonfliktien Palestiinan ja Kashmirin liennyttämiseen, sen voimapolitiikan vaikutus näkyy myös demokratisoitumisen paineen kasvamisena islamilaisen maailman diktatuureissa, ennen kaikkea Iranissa. Iranissa on olemassa periaatteessa hyvinkin demokraattinen järjestelmä, mutta sillä ei ole valtaa, kun papiston hallitsemilla valtioelimillä on veto kaikkeen kansanedustuselinten toimintaan, ja voimaministeriöt ja turvallisuuspalvelut ovat kokonaan vanhoillisten käsissä.
Muutospaine Iranissa kasvaa kasvamistaan, erityisesti nuoren väestön parissa. Iranin väestöstä jo yli 65 prosenttia on alle 25-vuotiaita ja äänestysoikeus on jo 16-vuotiailla. Huomattava panostus koulutukseen ja nuorten ottaminen näin edistyksellisesti demokraattisen vallankäytön piiriin on kasvattanut Iranin nuorisosta aktiivista, mutta aktiivisuus on muuttunut turhautumiseksi, kun kovalla innolla nuorten äänin uudistuskampanjansa aloittanut presidentti Mohammed Khatami on joutunut vuosi toisensa jälkeen taipumaan vanhoillisten valtaan.
Uudistukset jämähtävät, sanomalehtiä lakkautetaan, toisinajattelijoita vangitaan ja mieltä osoittavia opiskelijoita piestään. Pettymys Khatamin voimattomuutta kohtaan on kasvanut huomattavasti ja iranilaiset alkavat laskea, että kun äänestämällä ei voinutkaan vaikuttaa maan oloihin, ainoiksi keinoiksi jäävät vallankumous tai papiston pakottaminen vähitellen antamaan periksi. Molemmissa tapauksissa Iranin oppositio on riippuvainen länsimaiden - erityisesti Yhdysvaltain - tarjoamasta selkänojasta.
Onkin huomattavaa, että samalla, kun Washingtonin ja Teheranin välinen sanasota on kiihtynyt viime viikkoina, Iranin oppositio on kiihdyttänyt vetoomuksiaan ja mielenosoituksiaan, ja myös "viralliset uudistajat" presidentti Khatamia myöten ovat viestittäneet länsimaille ja Persianlahden arabimaille, että lännen moraalista tukea tarvitaan vanhoillisten painostamiseksi. Vanhoilliset puolestaan näyttävät olevan yhä enemmän peloissaan: he julistavat lähes päivittäin, että Iranin armeija on täydessä valmiustilassa, häärivät paniikinomaisesti vaikutusalueillaan Irakissa ja Afganistanin Heratissa, ja Iranin sisäinen julkisuus kihisee syytöksistä toisaalta "amerikkalaismielisiä kollaboraattoreita" ja toisaalta "terroristeja suojelevia tyranneja" vastaan.
Maailman suurin muslimivaltio Indonesia saattaa toiminnallaan sen sijaan lisätä terrorismin nettomäärää maailmassa. Presidentti Megawati Sukarnoputri on määrännyt armeijan murskaamaan Sumatran pohjoisosassa sijaitsevan Acehin itsenäisyysliikettä. Länsimaissa ei ole herännyt Acehia kohtaan vastaavaa sympatiaa, jota pari vuotta sitten Indonesiasta itsenäistynyt Itä-Timor sai osakseen. Megawati edusti jo Itä-Timorin tapauksessa kovaa linjaa, mutta silloinen presidentti Habibie salli Itä-Timorille kansanäänestyksen itsenäistymisestä.
Kansanäänestystä lupailtiin myös Länsi-Papualle ja Acehille, mutta Itä-Timorin itsenäistymistä vaatineet länsimaat varoittivat Indonesiaa hyväksymästä itsenäisyyttä enää näille. Indonesian saari-imperiumin eri osissa tulkittiin, että länsi oli kiinnostunut vain katolisen Itä-Timorin asiasta, mutta luonnonuskontoja ja baptismia kannattavasta Papuasta ja islamilaisesta Acehista ei välitetty. Läntisten diplomaattien keskuudessa Itä-Timor kuitenkin nähtiin legalistisesta näkökulmasta käsin Portugalin siirtomaana, jonka miehitystä presidentti Suharton toimesta ei lännessä oltu Australiaa lukuunottamatta tunnustettu. Megawatin isän ja Suharton edeltäjän presidentti Sukarnon miehittämiä Papuaa ja Molukkeja ei nähty samasta näkökulmasta.