main
The Eurasian Politician - April 2003
Antero Leitzinger, 8.4.2003
Irakin-sota on paljastanut joukon myyttejä, joista heijastuu Vietnamin-sodan aikainen nostalgia ja amerikkalaisvastainen asenteellisuus. Maailman muuttuminen ei näytä opettaneen vannoutuneille vapauden vihollisille eikä hyväuskoisille hölmöille elämän tosiasioita. Älyköiksi itsensä kuvittelevat mielipidevaikuttajat ja kulttuurin pinnallisia muoti-ilmiöitä seurailevat toimittajat manipuloivat kansalaismielipidettä ja hallitusten politiikkaa Lähi-idässä, Euroopassa ja koko maailmassa. On aika palauttaa mieliin, mistä perimmältään on kyse.Yhdysvallat on pelastanut muslimit kansanmurhilta ja tyrannialta keskimäärin joka kolmas vuosi: Kuwaitissa (1991), Bosniassa (1995), Kosovossa (1998) ja Afganistanissa (2001). Kun nyt oli Irakin vuoro, irakilaisten "arabiveljet" asettuivat mieluummin Saddam Husseinin dynastian arabisosialistisen hirmuhallinnon kuin Irakin kansan vapauden puolelle. Tästä ei ollut hyötyä irakilaisille sen enempää kuin arabien yhtenäisyyden tai islamilaisen oikeudenmukaisuuden unelmalle. Elleivät arabihallitukset, -poliitikot, -tutkijat ja -media olisi toivottoman jääräpäisiä, ne vetäisivät ainoan oikean johtopäätöksen: tästedes Yhdysvalloista on tehtävä ystävä ja amerikkalaisten republikaanien myötätunto on voitettava lopettamalla kaikki poliittinen ärsyttäminen, terrorismi ja veljeily vapauden vihollisten kanssa. Arabisosialistien vanha liittolainen Moskovassa on kelvoton, eurooppalaiset rauhanmarssit eivät pysäytä armeijoita, tähtilipun polttaminen TV-kameroiden edessä on mauton ele, juutalaisvastaisuus herättää vain vastenmielisyyttä vastuullisissa piireissä ja mahtipontisen sanailun sijasta kannattaisi edistää suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia, demokratiaa, markkinataloutta sekä ylipäätään vapauden asiaa omassa lähiympäristössä.
On täysin mahdollista, että vastuulliset arabit tajuavat suunnanmuutoksen välttämättömyyden. Heidän on myös kerättävä rohkeutta sen toteuttamiseksi silläkin uhalla, että taantumukselliset piirit arabimaissa ja Iranissa haluavat jatkaa mieletöntä uhoamista, itsemurhaiskuja ja amerikkalaisvastaista indoktrinaatiota. Arabisosialismin ja islamismin vuosikymmeniä kestänyt kuristusote koulutuksessa ja kulttuurissa on murrettava. Marxilaiset pakkomielteet öljyn kaikkivaltaisuudesta, kapitalististen öljy-yhtiöiden imperialismista, Yhdysvalloista uutena siirtomaavaltana ja yksipuoluejärjestelmästä on kerta kaikkiaan hylättävä. Syyrian arabisosialistisen perhedynastian on luovuttava vallasta ja vedettävä sotilaansa Libanonista. Israelille on taattava turvallisuus. Tshetshenian, Kashmirin ja Itä-Turkestanin muslimit ansaitsevat solidaarisuutta, jota arabit ja iranilaiset eivät ole heille aiemmin suoneet, koska ovat häpeällisesti nöyristelleet Venäjää, Intiaa ja Kiinaa siinä toivossa, että nämä valtakunnat muodostaisivat vastavoiman länsimaille.
Mitä Euroopan pitäisi oppia historiastaan? Ainakin se, että Yhdysvaltain eristäytyminen omalle mantereelleen olisi suuri uhka Euroopan turvallisuudelle ja maailmanrauhalle. Vaikka eurooppalaiset itse ovat haluttomia puolustamaan vapautta ja uhraamaan rahaa tai ihmishenkiä, amerikkalaisten silloin tällöin leimahteleva uhrivalmius on ollut Euroopalle hyväksi.
Eurooppalaisten rauhanrakkaus on aina ollut hurskastelevaa ja valheellista. Tiibetin miehitys ja Kaukasian sodat eivät ole saaneet mielenosoittajia kaduille, kuten ei myöskään Irakissa vuosikymmeniä jatkunut hirmuhallinto, kaasuhyökkäykset (1988) ja miljoonat pakolaiset. Eurooppalaiset ja maailmanjärjestöt ovat todistaneet voimattomuutensa kerta toisensa jälkeen. Missä olivat EU, EN, ETYJ ja YK kun Serbia hyökkäsi Kroatiaan? Vasta silloin kun vihdoin viimein Yhdysvallat ryhtyy toimeen, rauhanpuolustajat ilmaantuvat hokemaan "Sota ei ole ratkaisu". Todellisuudessa sota on ainoa ratkaisu hyvin moniin ongelmiin. Ilman sotaa Benito Mussolini, Adolf Hitler ja Slobodan Milosevic olisivat kuolleet vuoteissaan – kuten Josif Stalin ja moni muu interventiolta välttynyt hirmuhallitsija. Jos Euroopassa olisi ollut 1860-luvulla neekeriorjia (Venäjän maaorjat elivät siihen saakka yhtä kurjissa oloissa), tuskin mikään Euroopan valtio olisi ryhtynyt sotaan heidän vapauttamisekseen. Kuitenkin me olemme sitä mieltä, että Pohjoisvaltioiden republikaanit tekivät oikein. Asenne-ero on yhä nähtävissä amerikkalaisten republikaanien ja eurooppalaisten pasifistien välillä. Niinpä amerikkalaiset muistuttavat mielellään, etteivät mannereurooppalaiset ole koskaan kohdanneet niin julmaa diktaattoria tai ilmeistä vääryyttä, jonka edessä he eivät olisi halunneet tehdä vielä vähän lisää myönnytyksiä.
Piristävän poikkeuksen on muodostanut Britannia, joka tarjosi Charles de Gaullelle turvapaikan kun Ranskan hallitus kieriskeli itseinhossa. Oliko väärin, että liittoutuneet vapauttivat Ranskan vuonna 1944? Pariisin katukahviloissa on ollut tapana filosofoida vapautuksen ja vastarinnan oikeutuksella, mutta uskooko joku, että ranskalaisten myöhäsyntyinen vastarintaliike olisi vapauttanut maan ilman ulkomaista tukea ja aseellista taistelua? Olisiko Vapaan Ranskan pitänyt odottaa Kansainliiton osallistumista miehityshallinnon järjestämiseen ja jälleenrakennukseen?
Harva ongelma väistyy itsestään, kunhan vain sulkee silmänsä ja toivoo oikein kovasti. Eurooppalaiset ovat yleensä vierastaneet amerikkalaisten kärsimättömyyttä ja suorasanaisuutta kansainvälisten konfliktien edessä. Eurooppalainen diplomatia on tyypillisesti sortunut solmimaan Tilsitin (1807), Pyhän Allianssin (1815), Münchenin (1938) ja Molotovin-Ribbentropin (1939) sopimusten kaltaisia hallitustenvälisiä liittoumia. Se onnistui vetämään mukaan myös Yhdysvallat (1945) Jaltassa ja Potsdamissa. Eurooppalaiset perustivat Kansainliiton, jonka ulkopuolelle Yhdysvallat jättäytyi, mutta pelastiko se Abessinian tai Itävallan? Eurooppalaiset houkuttelivat Yhdysvallat mukaan YK:n jäseneksi, mutta mitä YK tekisi Taiwanin puolesta?
Kuinka moni YK:n jäsenmaa noudattaa ihmisoikeuksien julistuksen kauniita periaatteita? Onko yletön kansainvälisen oikeuden ja diplomatian kunnioitus eurooppalaisten intresseissä? Kun maailmanjärjestöön liittyi 1960- ja 1970-luvuilla kymmeniä entisiä siirtomaita, jotka enemmän tai vähemmän diktatuureiksi muuttuneina tukeutuivat Neuvostoliittoon ja julistivat "imperialismin ja uuskolonialismin" vastaista taistelua, ihmisoikeuksien sijasta alettiin korostaa toisten valtioiden sisäisiin asioihin puuttumattomuutta ja rajojen koskemattomuutta. YK oli (1950) valtuuttanut Yhdysvallat puolustamaan Etelä-Koreaa, mutta hylkäsi Etelä-Vietnamin (1975). Euroopan jähmettyneen ulkopolitiikan siunauksella YK on torjunut Pohjois-Kyproksen ja Pohjois-Irakin itsenäisyyden ikään kuin kansallinen itsemääräämisoikeus koskisi vain niitä kansoja, jotka olivat kyllin onnellisia itsenäistyäkseen ennen YK:n perustamista tai ollakseen silloin valistuneiden siirtomaavaltojen alaisuudessa. Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajotessa tämä oikeus riippui Stalinin ja Titon yksinvaltaisista hallinnollisista järjestelyistä, jotka tuomitsivat Tshetshenian ja Kosovon ikuisiksi ajoiksi sortajiensa mielivaltaan.
Yhdysvaltain ulkopoliittinen aktiivisuus ei ole ainoastaan Euroopan etu, vaan koituu koko ihmiskunnan hyväksi. Ilman Yhdysvaltoja YK jäisi hallitusten kartelliksi ja turhanpäiväiseksi keskustelukerhoksi. Jotta kansainvälinen oikeus saisi käytännön merkitystä kansainvälisissä suhteissa, sitä on kehitettävä ja sopeutettava muuttuviin oloihin. Yhdysvaltain nykyhallinnon ulkopoliittiset ajattelijat Condoleezza Rice ja Paul Wolfowitz tarjoavat paitsi Euroopalle myös YK:lle mahdollisuutta tervehdyttäviin uudistuksiin ja vastuun ottoon. Arvostelijat kysyvät, mihin Yhdysvallat hyökkää Irakin jälkeen – Syyriaan, Iraniin vai Pohjois-Koreaan? Mutta onko todellakin ongelma, jos näiden valtioiden johtajat joutuvat ottamaan huomioon sen mahdollisuuden, että piittaamattomuus YK:n päätöslauselmista voi johtaa ikäviin seurauksiin ja vapaisiin vaaleihin? Kuka kärsii siitä, etteivät turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat kykene sabotoimaan päätöksentekoa veto-oikeudellaan?
Milloin Yhdysvallat on uhannut itsenäisen valtion olemassaoloa aiheettomasti? Milloin Yhdysvallat on estänyt vapaiden vaalien järjestämisen, perustanut yksipuoluejärjestelmän tai muulla tavoin puolustanut diktatuurista hallitusta kansaa vastaan? Kestikö Yhdysvaltain miehityshallinto Japanissa ja Saksassa kohtuuttoman kauan? Lähettikö Yhdysvallat miehiään taisteluihin Kosovossa öljyn vuoksi? Ohjaako Yhdysvaltain politiikkaa Keski-Aasiassa afgaanilobby? Onko Yhdysvaltain politiikan taustalla juutalaisten kapitalistien salaliitto? Tällaiset kuvitelmat ovat olleet osa kommunistista historiantulkintaa, jonka luulisi menettäneen arvostuksensa 1990-luvun alun mullistuksissa.
Irakin vapauttaminen muutti maailmaa hieman paremmaksi. Oikea reaktio ei ole kauhistelu ja Yhdysvaltain patoaminen, vaan uuteen ulkopolitiikkaan osallistuminen vapaan maailman puolesta.
Antero Leitzinger