main
The Eurasian Politician - September 2003
Anssi Kullberg, 9.8.2003
Tshetsheniassa ja Venäjällä tehdyt itsemurhaiskut ovat eräiden asiantuntijoiden mielestä osoitus siirtymisestä pitkään puhtaassa sissisodassa sinnitelleestä itsenäisyysliikkeestä kohti palestiinalaistyyppistä epätoivoista terrorismia. Kehityksen ymmärtäminen vaatii kuitenkin monipuolisempaa kokonaiskuvaa. Kansallismielisten itsenäisyysliikkeiden ja islamistiryhmien välinen ristiriita on jo pitkään jatkunut ilmiö Euraasian konfliktialueilla.
Konfliktialueet sijoittuvat maastoltaan sissivastarinnan kannalta edullisille raja-alueille, joille imperiumien laajentuminen on tavannut tyssätä. Balkanin, Kaukasian, Keski-Aasian ja Kashmirin vuoristoalueille ovat myös olleet luonteenomaisia islamin suufilaiset suuntaukset, jotka edustavat suvaitsevaista, maltillista ja paikallissidonnaista islamia, kun taas arabilähtöinen radikaali islamismi pitää suufilaisuutta harhaoppina.
Suufilaiset veljeskunnat Naqshbandiyya ja Qadiriyya, erityisesti ensin mainittu, ovat toimineet kantavina voimina lähes kaikissa islamilaisten maiden siirtomaavallan vastaisissa itsenäisyysliikkeissä: Ne johtivat vastarintaa 1800-luvulla ranskalaisia vastaan Pohjois-Afrikassa, venäläisiä vastaan Kaukasiassa, brittejä vastaan Intiassa, hollantilaisia vastaan Indonesiassa ja turkkilaisia vastaan Arabiassa. Kylmän sodan aikana ja sen jälkeen ne ovat olleet ratkaisevassa asemassa itsenäisyysliikkeiden johtamisessa Afganistanissa Neuvostoliittoa vastaan, Kashmirissa Intiaa vastaan, Bosniassa ja Kosovossa serbejä vastaan sekä Tshetsheniassa, Dagestanissa ja Tadzhikistanissa Venäjää vastaan.
Molemmat Tshetshenian itsenäisyysliikkeenkin taustalla olleet veljeskunnat ovat perinteisesti hyväksyneet myös naisjäseniä ja muutenkin Kaukasian suufilaisessa islamissa naisten asema on ollut vahva islamin valtavirtaan verrattuna. Niinpä ei olekaan outoa, että monia naisia on osallistunut sodankäyntiin ensimmäisestä sodasta lähtien. "Mustien leskien" itsemurhaiskut ovat kuitenkin Tshetshenian perinteille vieras ilmiö.
Suufilaisuuden voima piili uskon säilyttämisessä perheen, klaanin ja kylän tasolla, kun taas wahhabilaisuuteen päätyneet radikaalit ovat pääosin niitä, joiden kulttuuriset juuret virallinen ateismi oli katkaissut. Islamististen ääriliikkeiden kohdalla yhdistävä taustatekijä löytyykin marxilaisista liikkeistä, joiden jäsenet siirtyivät perinteisen islamilaisen konservatiivisuuden ja kansallisen itsenäisyysliikkeen sijaan radikaaliin islamismiin ja omaksuivat lähinnä arabimaista aatteeseensa vierasta islamistista internationalismia ja länsivastaisuutta. Varsinainen itsenäisyysliike Tshetsheniassa pitää yhä länttä tärkeimpänä toivonaan ja liittolaisenaan.
Ilmiö näkyy muuallakin: Afganistanin sodassa islamistien rooli oli marginaalinen ja neuvostovastaista vastarintaa johtivat ennen kaikkea suufilaiset ja konservatiiviset muslimit. Kommunistien kukistuttua he jatkoivat taistelua radikaalia islamistiliikettä Talibania vastaan, kun taas monet kommunistikenraalit liittyivät Talibaniin. Myös Kashmirissa itsenäisyysliikkeen ytimessä on maltillisia kansallismielisiä ja suufilaisia liikkeitä, kun taas kansainväliseen terrorismiinkin linkittyneet islamistiset jihad-ryhmät välttävät puhumasta itsenäisestä Kashmirista.
Kosovon UCK perustettiin suufilaisten veljeskuntien toimesta, mutta lännen mukaantulo Kosovossa teki tyhjäksi radikaalien islamistien yritykset soluttautua konfliktiin. Lännenvastaista islamismia markkinoineet arabiagentit häädettiin nopeasti Balkanilta, kun toivottu apu lännestä oli saatu. Tshetsheniassa länneltä ei ole saatu tukea, mikä on antanut radikaaleille islamisteille lisää vaikutusvaltaa verrattuna alkuperäiseen itsenäisyysliikkeeseen. Samoin kävi Afganistanissa kylmän sodan jälkeen, kun länsi menetti mielenkiintonsa alueeseen. Maltillisten itsenäisyysliikkeiden eristys palvelee ennen kaikkea islamisteja, jotka voivat rahoituskanaviensa kautta saada yhteyksiä myös kansainväliseen terrorismiin.
Sisäinen valtataistelu on ollut vähintään yhtä suuri vaikutin kaappausdraamojen ja terrori-iskujen toteuttamiselle kuin viholliseen vaikuttaminen. Tshetsheniassa Shamil Basajev liittolaisineen on ollut oppositiossa presidentti Aslan Mashadovia vastaan hävittyään tälle demokraattiset vaalit vuonna 1997. Myös muilla konfliktialueilla kuten Kashmirissa ja Kosovossa kansallismieliset ovat yleensä voittaneet vaaleja ja nauttineet enemmistön kannatusta, mutta hyvinkin pienillä miesmäärillä radikaalit islamistit saavat helposti monopolisoitua julkisuutta. Yleensä tämä hyödyttää myös miehittäjän propagandaa.
Basajev toteutti kesällä 1995 kaukopartioiskun Budjonnovskiin, jossa kohteina olivat sotilastukikohta, poliisiasema ja viestikeskus, mutta vetäytyessään joukko otti panttivankeja ja linnoittautui Budjonnovskin sairaalaan. Vaikka Tshetshenian virallinen johto tuomitsi iskun, se osoittautui menestykseksi, sillä se pakotti Venäjän neuvottelupöytään. Maltillisilla aloitteilla ei ollut saavutettu mitään. Salman Radujev ryhmineen jäljitteli tammikuussa 1996 Basajevin operaatiota hyökkäämällä Kizliarin lentokenttää vastaan. Operaatio päättyi verilöylyyn Pervomaiskojen kylässä ja osoitti jälleen monille, että vain ääritoimet tehosivat Venäjään.
Kesällä 1999 tuhat miestä tunkeutui Basajevin johdolla Dagestaniin tukeakseen Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutuneita wahhabilaiskyliä. Venäjän turvallisuuselimet olivat kuitenkin jo valmistautuneet aloittamaan uuden sodan Tshetsheniaa vastaan. Basajevin operaatio oli kuin lahja Moskovan haukoille. Dagestanista sota siirrettiin suoraan Tshetsheniaan, samoja itsenäisyysmielisiä vastaan, jotka olivat vastustaneet Basajevin operaatiota ja vähän aiemmin taistelleet Basajeviä vastaan. Venäjän turvallisuuselimillä ja Kaukasian islamisteilla oli yhteisiä intressejä: molemmat hyötyivät sodan puhkeamisesta ja siitä, että Mashadov näytti heikolta.
Myös Dubrovka-teatterin kaappauksella lokakuussa 2002 oli ilmeinen valtataistelufunktio: Samoihin aikoihin kokoontui Kööpenhaminassa rauhanomainen tshetsheenikongressi, jonka olivat organisoineet Mashadovin johtamat itsenäisyysmieliset yhdessä eurooppalaisten tukijoidensa kanssa. Basajev ja muut islamistit jäivät kongressin ulkopuolelle ja lisäksi kongressin agenda suuntautui selvästi äärimuslimeja vastaan.
Länsimielisille tshetsheenijohtajille kongressin päätarkoitus oli omaksua selkeä kanta islamistien toimintaa ja terrorismia vastaan sekä puhdistaa itsenäisyysliikkeen maine lännen silmissä. Venäjä pelasi taas islamistien pussiin keskittämällä propagandansa maltillisia tshetsheenijohtajia vastaan ja vaatien Mashadovin erikoislähettilään Ahmed Zakajevin luovutusta ensin Tanskasta, sitten Britanniasta. Juuri länsimielinen Zakajev on ollut Tshetshenian vannoutuneimpia islamistien vastustajia, ja kirjoitti välirauhan aikana kirjankin, jossa syytti wahhabilaisia Tshetshenian itsenäisyyden vihollisiksi.
Itsemurhaterroristien ilmaantuminen merkitsee, että Tshetshenian laillisten johtajien eristäminen on johtanut islamistiopposition aseman vahvistumiseen itsenäisyysliikkeessä. Kremlin haukkojen intressejä tämä palvelee hyvin, koska Venäjä ei Kaukasiassa sodi terrorismia vastaan, vaan separatismia: vastarinnan tahallinen hajottaminen ja samaistaminen terrorismiin antaa Venäjälle mahdollisuuden jatkaa sotimista tarvitsematta etsiä kestävää ratkaisua.