main
The Eurasian Politician - July 2003
Antero Leitzinger, 15.7.2003
Amerikka-analyysin klassikoita on ranskalaisen Alexis de Tocquevillen (1805-1859) kirjoittama "De la démocratie en Amérique" (1835-1840), mutta Tocqueville toimi myös Ranskan tasavallan ulkoministerinä (1849) ja vaikutti siten koko Euroopan kohtaloihin sekä teoreettisella että käytännön tasolla. Amerikka-kirjansa toisessa osassa (1835) hän ennusti tulevaisuutta varsin kaukonäköisesti:
"Maan päällä on nykyään kaksi suurta kansaa, jotka eri kohdista lähteneinä näyttävät etenevän samaa päämäärää kohti: venäläiset ja angloamerikkalaiset. ... Amerikkalainen taistelee luonnon sille asettamia esteitä vastaan; venäläinen on tekemisissä ihmisten kanssa. Toisen vastustajana on erämaa ja barbaria, toisen vastustajana sivilisaatio kaikkine aseineen; amerikkalainen tekee valloituksia maanviljelijän auralla, venäläinen sotilaan miekalla. Yrittäessään saavuttaa päämääräänsä toinen luottaa yksilön edunharrastukseen ja sallii yksilön voiman ja järjen toimia, sitä ohjaamatta. Toinen keskittää tavallaan yhteiskunnan koko voiman yhteen ihmiseen. Toisella on toiminnan tärkeimpänä välineenä vapaus, toisella orjuus. Niiden lähtökohdat ovat erilaiset, eivätkä kulkutietkään ole samat; siitä huolimatta näyttää Kaitselmuksen salainen tarkoitus olevan, että kumpikin niistä saa aikanaan hallittavakseem puolen maailman kohtalot." (J. P. Mayer: Alexis de Tocqueville - massojen aikakauden ennustaja, suom. J. A. Hollo, Helsinki 1956, s. 95 ja 96)
Miten Tocqueville sovelsi geopolitiikkaansa käytännön ulkopolitiikkaan? Hänen aikanaan Venäjä sekä sitä myötäilleet Itävalta ja Preussi vainosivat puolalaisia ja unkarilaisia isänmaanystäviä (mm. Lajos Kossuthia), jotka olivat saaneet turvapaikan Sveitsistä ja Turkista. Tocqueville ilmoitti Ranskan ryhtyvän sotaan Sveitsin vapauden puolesta, jos muut suurvallat yrittäisivät painostaa valaliittolaisia luopumaan turvapaikkaoikeudestaan. Venäjä ja Itävalta jatkoivat Turkin painostamista sodanuhalla, mutta Turkki kieltäytyi luovuttamasta puolalaisia ja unkarilaisia vapaustaistelijoita. Mayer toteaa: "Oli siis jo silloin maita, jotka olivat kristillisempiä kuin Euroopan kristittyjen valtioiden hallitukset." (s. 93) Sodan partaalle ajettu Turkki sai viime hetkellä tukea Britannialta, jonka roolin Vapaan Maailman puolustajana Yhdysvallat omaksui vasta maailmansotien välillä. Myös Tocqueville oli liittoutumassa Britannian ja Turkin kanssa, vaikka diplomaattisesti välttelikin provosoimasta Venäjää. Tocqueville tuki myös Krimin sodan aikaista yleiseurooppalaista liittoumaa, joka puolusti Turkkia Venäjän hyökkäystä vastaan.
Tocqueville määritteli Ranskan ulkopolitiikan peruskysymyksen kirjeessään 16.4.1854: "Minun ei tarvitse sanoa Teille, kuinka tyytyväinen olen tähän Englannin ja Ranskan liittoon; olen aina katsonut sen kaikkein toivottavimmaksi tapahtumaksi. Vain se voi taata sekä Euroopan yleiset vapaudet että myös Euroopan kansojen yksityiset vapaudet." (Mayer, s. 94)
Tocquevillen käsitystä Britannian roolista kuvasti hänen kirjeensä 11.12.1851 Napoleon III:n valtaannousun masentamana: "Ranska temmataan pois vapaiden kansakuntien liitosta, jotta se voidaan alistaa mannermaan despoottisten monarkkien ikeeseen - siinä vallankaappauksen lopputulos. Jos Englannin kansan mielipide voi hyväksyä nämä kohtuuttomat väkivallanteot..., silloin minä suren teidän ja koko maailman laillisen vapauden puolesta, sillä Englannin yleinen mielipide on ihmiskunnan suuri tuomitsija vapauden asiassa, ja jos sen tuomio vapauttaa vastuusta sortajan, ei sorrettu voi enää turvautua kehenkään muuhun kuin Jumalaan..." (Mayer, s. 106-107)
Tocqueville ei ollut yksin. Hänen aikalaisensa, espanjalainen parlamentaarikko Donoso Cortés piti 30.1.1850 puheen, jossa ennusti Venäjän ryhtyvän valtaamaan Eurooppaa kunhan kolme edellytystä on täyttynyt: "Ensinnäkin täytyy vallankumouksen, kun se on hävittänyt yhteiskunnan, hajoittaa myös vakinaiset armeijat. Toiseksi täytyy sosialismin, siten, että se valtaa kaiken omistuksen, sammuttaa isänmaanrakkaus. ... Kolmanneksi: Venäjän täytyy sitä ennen olla saavuttanut päämääränsä pyrkiessään luomaan kaikkien slaavilaisten kansojen mahtavan liiton oman vaikutuksensa ja suojeluksensa alaisiksi. ... Silloin Venäjä marssii Eurooppaan kivääri kainalossa, kenenkään voimatta sitä estää. ... Hyvät herrat, tätä uhkaavaa kehitystä voidaan vastustaa vain yhdellä ainoalla keinolla. Tulevaisuuden solmua pitelee käsissään Englanti. ... Englannin on ehkäistävä se, mikä olisi sille itselleen turmioksi: vallankumouksen aikaan saama vakinaisten armeijojen hajoitus ja sosialismista johtuva Euroopan ryöstö..." (Mayer, s. 191-192 ja 193)
Donoso Cortés yhdisti ehkä ensimmäisenä Venäjän geopoliittisen uhan sosialismin yhteiskunnalliseen uhkaan. Vaikka Karl Marx oli ennustanut sosialistisen vallankumouksen ja kommunismin alkavan kehittyneimmistä teollisuusmaista, Sveitsistä ja Yhdysvalloista, Cortés esitti täsmälleen oikein, "että vallankumous puhkeaa Pietarissa ennemmin kuin Lontoossa." (Mayer, s. 193) Sen ehkäisemiseksi hän suositteli Britannialle "monarkkista ja konservatiivista ulkopolitiikkaa" sekä katolisuutta, jonka hän näki ainoana ehdottomasti sosialismin vastaisena oppina.
Ei liene perusteetonta väittää, että paneurooppalaisuuden juuret voidaan jäljittää vähintäänkin 1800-luvun alkupuolelle, vallankumouksellisen liberaaliseen "nuoreurooppalaiseen" liikkeeseen sekä kaukonäköiseen konservatismiin, joka tukeutui geopolitiikassaan anglosaksisiin valtakuntiin. Vaikka Venäjä on vaihteeksi lakannut olemasta kommunistinen valtio, se muodostaa Euroopalle ja vapaudelle samanlaisen uhkan kuin 1800-luvulla. Vaikka Turkki on muslimimaa, sitä tulee vastuullisten eurooppalaisten yhdessä puolustaa. Vaikka liberalismi ja konservatismi saattavat olla historiallisesti ja filosofisesti vastakkaisiakin aatteita, paneurooppalaisuus yhdistää ne Euroopan vapauden pilareiksi.
***