Sotaa rauhan vuoksi

The Eurasian Politician - April 2003

Sotaa rauhan vuoksi

Antero Leitzinger, 12.4.2003

Parasta rauhantyötä tekevät usein sotilaat. Tämä näennäinen paradoksi on todistettu viimeksi Irakin vapautuksessa, joka muutaman tuhannen ihmishengen hinnalla pelasti monimiljoonaisen kansan ja tulevat sukupolvet vuosikymmeniä kestäneen hirmuhallinnon jatkumiselta. Saddam Husseinin valtakaudella Irakissa tapettiin keskimäärin sata ihmistä päivässä ja ihmisoikeusraportit olivat yksiselitteisiä, mutta aseet jäivät ainoaksi keinoksi saattaa täytäntöön YK:n päätökset - siitäkin huolimatta, että osa turvallisuusneuvoston jäsenmaista olisi halunnut suojella irakilaisia vapaudelta.

SOTAA RAUHAN VUOKSI

Joskus sota säästää ihmishenkiä. Vastaavasti "rauhantyö" saattaa kääntyä tarkoitustaan vastaan. Ranska, Venäjä ja länsimaiset rauhanpuolustajat rohkaisivat Saddamia uhmaamaan kansainvälisen liittouman uhkavaatimuksia. Arabimaat eivät painostaneet Saddamia tosissaan luopumaan vallasta, koska hänen uskottiin kykenevän vastarintaan niin kauan kunnes liittouman kotirintama murtuisi. Turkin islamistiset älyköt vakuuttivat maansa kokemattomat ministerit siitä, ettei Yhdysvallat kuitenkaan lähtisi sotaan ilman kaikkia NATO-liittolaisiaan. Tästä seurasi lopulta, että Kirkukin ja Mosulin vapauttivat 10.-11.3. Yhdysvaltain tukemat kurditaistelijat sen sijaan että Turkin armeijaa olisi juhlittu vapauttajana. Turkki purki turhautumistaan kiukuttelemalla kurdeille, minkä vuoksi kurdien oli vetäydyttävä kaupungeista, joissa he olivat pitäneet erinomaisesti huolta yleisestä järjestyksestä.

Todennäköisesti ainoastaan huoli Turkin reaktioista esti lennättämästä kurinalaisia kurdeja pian 9.3. jälkeen Bagdadiin, jossa he arabiantaitoisina Irakin kansalaisina, liittouman kannalta luotettavina sekä kaupungin sunni- ja shiia-arabien välillä puolueettomina olisivat olleet omiaan partioimaan kaduilla. Kurdeja tullaan joka tapauksessa tarvitsemaan Vapaan Irakin poliisi- ja asevoimien muodostamisessa, joten he olisivat voineet ansaita pääkaupunkilaisten kiitollisuuden tukahduttamalla ryöstelyn ja tihutyön alkuunsa. Viime kädessä mannereurooppalaisilla rauhanmarssijoilla on vastuu siitä, ettei liittoumalla riittänyt sotilaita Irakin turhan tuhoamisen estämiseen ja humanitaarisen avun ripeään käynnistämiseen. Kuinka moni viaton ihminen olisikaan pelastunut, jos sotilaita olisi lähetetty enemmän!

Irakin kansalle pysyvä muisto on Saddamin kukistuminen, joka on uhrin arvoinen. Maa voidaan jälleenrakentaa ja sodan viattomat uhrit liittyvät marttyyrien sankkaan joukkoon. Irakista tulee Kuwaitin rinnalle Lähi-idän amerikkalaismielisin maa, jonka tulevaisuudenusko heijastuu Libanonin shiialaisten kautta palestiinalaisiin ja Iranin nousevaan nuorisoon. Sillä tulee olemaan valtava myönteinen vaikutus islamilaisen maailman poliittiseen kulttuuriin ja asenteisiin. Jos Iranin vanhoillinen pappisjohto ja Syyrian arabisosialistinen Baath-veljespuolue yrittävät kuitenkin sabotoida Irakin orastavaa demokratiaa, amerikkalaisten on jatkettava aktiivista ulkopolitiikkaansa Irakin puolustamiseksi. Vaarana on vapauden tukahtuminen vihamielisessä ympäristössä - terrorisminvastaisen sodan eskaloituminen sen sijaan on toivottavaa kehitystä ja Irakin esimerkki saattaa nimenomaan edistää naapurimaiden yhteistyöhalua ilman tarvetta uusille voimannäytöille.

TURKKI LASKI VÄÄRIN

Irakin-sodan yllättäväksi häviäjäksi jää Turkki, joka silkkaa rauhanrakkauttaan menetti ainutlaatuisen tilaisuuden hankkia sotilaskunniaa, kohentaa talous- ja sisäpolitiikassa ryvettynyttä kansallistuntoa sekä esiintyä Irakin vähemmistöjen ja maailman kaikkien kurdien suojelijana. Jos Turkki olisi osallistunut sotaan ja saanut osansa menestyksestä, se olisi voittanut arvo- ja vaikutusvaltaa paitsi Irakissa myös muissa itäisissä naapurimaissaan. Tämä olisi edistänyt alueellista vakautta. Nyt kuitenkin Turkin vahva enemmistöhallitus on ajautunut ennätysajassa ulkopoliittiseen hämmennykseen. Turkkilaiset tutkijat, oppositiojohtaja Deniz Baykal ja kriittiset tiedotusvälineet ovat arvostelleet hallituksen epäpätevyyttä. Hallituksen ainoa toivo on siinä, että EU palkitsisi Turkin sotilaallisen pidättyvyyden jäsenyysneuvotteluilla. Turkkilaisten yleinen mielipide vastusti sotaa kun hallituskin sitä vastusti ja kun valinta oli tehtävä Irakin tai Euroopan välillä. Suurin osa turkkilaisista olisi kuitenkin hyväksynyt sodan, jos hallitus olisi kampanjoinut sen puolesta julkisuudessa. Irakinturkkilaisen vähemmistön ja kurdiveljien ahdinko sekä humanitaarinen huoli Irakin luhistumisesta Irakissa olisivat olleet kelvollisia perusteluja, jos ne olisi esitetty valtiomiesmäisellä rohkeudella. Turkkilaiset muistelevat yhä ylpeydellä Kemal Atatürkiä, joka ei kysellyt kansan enemmistön mielipidettä tehdessään vastuullisia ratkaisuja maansa hyväksi.

Jos turkkilaiset lähiaikoina kokevat pettymyksiä EU:n ja Kyproksen suhteen, ulkoministeri Abdullah Gül tuskin riittää syntipukiksi, vaan kansa kääntyy koko hallitusta vastaan. Vaikka hallituspuolueella on vaalitavan ansiosta tukeva enemmistö parlamentissa, se ei saanut viime syksyn vaaleissa äänestäjien enemmistön tukea. Epäluottamus hallitusta kohtaan johtaa näissä oloissa epäluottamukseen koko parlamentaarista järjestelmää kohtaan. Samalla Turkin armeijaa harmittavat ulkopoliittiset nöyryytykset sekä menetetyt voitonparaatit, kunniamerkit, sankaritarinat ja ylennykset.

Onko sotilaskaappaukselle vaihtoehtoja? Hallituksen hajottaminen tai uudet parlamenttivaalit eivät auta asiaa kun kaikki puolueet ovat vastikään osoittautuneet heikoiksi ja epäsuosituiksi.

Turkin ulkopoliittiset päätöksentekijät luulivat välttävänsä riskit valitsemalla Euroopan ja rauhan. Tämä merkitsi välirikkoa Turkin uskollisimman perinteisen liittolaisen kanssa. Samalla Turkki luopui aitiopaikastaan ja paraatiovestaan Irakiin. Tuloksena olikin Turkin ajautuminen ulko-, talous- ja sisäpoliittiseen kuiluun, josta ei hevillä löydy kunniallista ulospääsyä. Hallituksella on suuri kiusaus oikutella ja kääntää kansan huomio johonkin korvaavaan seikkailuun. Toisin kuin moni kuvitteli, Turkkia johtavat rauhantahtoiset siviilit lisäsivät alueellista epävakautta.

MITÄ ON TEHTÄVISSÄ?

Länsimaiden kannalta työnjaon pitäisi olla selvä: anglosaksien vastuulla on Irakin vahvistaminen, mannereurooppalaisten pitää tarjota Turkille ulospääsyä ahdingostaan. Jos EU käynnistää jäsenyysneuvottelut Turkin kanssa ja painostaa kreikkalaiset suostumaan sovintoon Kyproksella, Turkin hallitus voi julistaa voittaneensa uhkapelin ja palata normaaliin päiväjärjestykseen. Jos EU pettää Turkin, islamistihallitus saattaa alkaa riidellä viimeisen liittolaisensa Israelin kanssa tai marssittaa armeijansa Armeniaan. Tällaiset äkkikäänteet provosoisivat sotilaskaappauksen. Turkissa sotilaat ovat aina kaapanneet vallan kansan tuella, palauttaakseen maahan järjestyksen ja luopuakseen vallasta vapaissa vaaleissa muutaman vuoden kuluttua. Tällä kertaa perustuslailliseksi perusteeksi riittäisi tarve äänikynnyksen alentamiseen, jotta parlamentti ja hallitus edustaisivat kansan enemmistöä. Sotilashallitus saattaisi myös olla kyllin rohkea toteuttaakseen kurdien kaipaamat uudistukset. Toisaalta edellisestä kaappauksesta on jo yli 20 vuotta - kaksi kertaa kauemmin kuin vaadittiin Kreikan, Espanjan ja Portugalin demokratisoitumisesta EU-jäseneksi hyväksymiseen. Turkki on kärsivällinen, mutta sen geopoliittinen sijainti edellyttää vahvaa armeijaa, jolla on myös vastuu demokratian itsepuolustuksesta.

Sotilasvalta ei aina ole huonoin mahdollinen vaihtoehto. Tästä tarjosi hyvän esimerkin Pakistan, jossa kenraali Pervez Musharraf syrjäytti islamistisen hallituksen syksyllä 1999. Myös Iranissa ja Syyriassa moni tervehtisi helpotuksella määrätietoisia, mutta suhteellisen verettömiä kaappauksia muuttamattomaksi jämähtäneen järjestelmän murtamiseksi. Joskus sotilaat voivat pelastaa elintilaa demokratialle. Tämä on kuitenkin monen mielestä moraalisesti ja poliittisesti epäkorrekti skenaario, joka epäilemättä saisi vastaansa YK:n, ihmisoikeusjärjestöt ja koko maailman median.

Antero Leitzinger
antero.leitzinger@uvi.fi

main