main
The Eurasian Politician - October 2003
Anne Kuorsalo, Ilmari Susiluoto & Martti Valkonen: "Salaisen poliisin valtakunta", Kleio, Edita, Helsinki, 2003.
Arvostelu: Antero Leitzinger, 19.10.2003
Kreivi Mirabeau sanoi 1700-luvulla, että kaikkialla maailmassa valtiolla on armeija paitsi Preussissa, jossa armeijalla on valtio. Vastaavasti voidaan sanoa 1900-luvun Venäjästä ja Neuvostoliitosta, jossa perinteikäs salainen poliisi johti mahtavaa valtakuntaa nimen, ideologian ja ulkonaisten symbolien vaihteluista huolimatta. Tähän päädytään Anne Kuorsalon, Ilmari Susiluodon ja Martti Valkosen trilogiaksi laajentuneessa Venäjä-kritiikissä. Kolmikon tuorein kirja kertoo etenkin sotienjälkeisen KGB:n vaikutusvallasta ja toiminnasta Suomessa.
Kirjasta ei hevillä löydä yksittäisiä virheitä. Malinovskin nimi on kirjoitettu kahdella eri tavalla sivuilla 22 ja 23. Taulukossa sivulla 53 sarake on siirtynyt. Jevgeni Primakovin tiedustelijanimeksi esitetään Maksim (s. 38) ja Maksimov (s. 107). KGB on kerran KBG (s. 272). Tällaiset virheet on syytä korjata seuraavaan painokseen. Kirjan kieli on kuitenkin keskimääräistä huolitellumpaa ja kansantajuista, eikä kolmen periaatteessa erillisen kirjoituksen välillä ole ristiriitaisuuksia. Hyvin vähän on perustelemattomia väitteitä ja oletuksia, eikä läheskään samassa mitassa kuin poliittiseen mytologiaan vajonneessa Helsingin Sanomissa.
Valkonen arvelee sivulla 152, että World Trade Centerin terrori-iskun jälkeen venäläisten ja amerikkalaisten tiedusteluyhteistyö olisi laajentunut, mutta sellaisesta ei ole esitetty julkisuudessa mitään näyttöä, vaan kyse on ollut pelkästään tyypillisestä kauniista retoriikasta ja tarkkailijoiden (näkökulmasta riippuen) toiveikkaasta tai pelokkaasta arvailusta. Todellisuudessa Yhdysvaltain republikaanihallinto on suhtautunut edeltäjäänsä epäileväisemmin Venäjän tarjouksiin ja lupauksiin. Al Goren ja Strobe Talbottin henkilöissä huipentunut naivismi Venäjän suhteen oli maailmanpolitiikassa ohitettu jo ennen syyskuuta 2001, vaikka eurooppalaisessa mediassa ilmastonmuutosta on vielä vaikea havaita. Valkonen huomauttaa aivan oikein suomalaiseen mediaan juurtuneesta amerikkalaisvastaisuudesta (s. 219), joka selittänee sen äskettäin saadun tutkimustuloksen, että suomalaiset ovat jopa "vanhan Euroopan" kansalaisia kiihkeämpiä amerikkalaisvastaisissa asenteissaan. Tämä lienee myöhäistä heijastumaa Neuvostoliiton vuosikymmenien ajan harjoittamasta disinformaatiosta, sillä mitään erityistä asiantuntemusta mielipidetutkimuksiin vastaavilla suomalaisilla ei voi olla Lähi-idän asioista.
Tshetshenian sodan Valkonen johtaa kaikkialle Venäjälle levinneistä etnisistä kiistoista (s. 155), vaikka niitä ei ole ollut tshetsheenien ja muiden kansallisuuksien välillä. Muutenkin etnisiksi esitetyt konfliktit olivat pitkälti hiipuneet Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tosin venäläisessä keskustelussa "etnisellä" tarkoitettaneen mitä tahansa asiaa, jossa osapuolena on muu kuin venäläinen. Tshetshenian sota saattoi olla joidenkin mielestä varoitus kaikille separatisteille, mutta mitään akuuttia "etnistä" aihetta sellaiseen ei vuonna 1994 ollut, eikä etenkään Tshetsheniassa. Sen sijaan "lyhyen voitokkaan sodan" toiveissa Venäjällä elettiin jo vuosina 1904, 1914 ja 1939. Esikuvana saattoi olla myös tsherkessien kansanmurha 1860-luvulla, nöyryytykseen päättyneen Krimin sodan jälkeen. Valkonen kirjoittaa Tshetshenian jatkosotaa syksyllä 1999 motivoineista kerrostaloräjäytyksistä, mutta jättää mainitsematta mm. Rjazanin "pommiharjoituksen", joka jo yksinään riittäisi langettamaan Venäjän salaisen poliisin.
Kirjasta onkin helpompi osoittaa puutteita kuin varsinaisia virheitä tai spekulatiivisia päätelmiä. Ärsyttävimmillään kirjoittajat ovat silloin, kun he selvästikin tietävät enemmän kuin kertovat. KGB ja FSB saavat osakseen täyden huomion, mutta niiden sotilaallinen sisarjärjestö GRU jää yhä varjoon, kuten varmasti toivookin jäävänsä. Vaikka suomalaiset ovat rakentaneet sotilastiedustelun päämajan Moskovassa, sen sisälle eivät suomalaiset sen enempää kuin muutkaan tutkijat ole päässeet tunkeutumaan. Kansainvälisen asekaupan, terrorismin ja provokaatioiden synkimpiä salaisuuksia ei tässäkään kirjassa valoteta. Juutalaisiin kohdistuneet pogromit on sivuutettu täysin, vaikka niistä löytyisi mielenkiintoisia rinnastuksia kaukasialaisten kohtelulle 120 vuotta myöhemmin. Tsaarinvallan aikaan terroristin rooli oli juutalaisilla, nykyisin tshetsheeneillä. Vihaa lietsovat Moskovassa aika ajoin tapahtuvat oudot välikohtaukset, kuten syksyn 2002 teatterikaappaus (s. 177 ja 242), josta Anna Politkovskajalla olisi ollut paljon enemmänkin kerrottavaa. Sikäli kuin näihin asioihin on kirjassa viitattu, se on tehty varovaisesti ja lyhyesti, mikä on käytännössä sama asia, koska suomalaiset tutkijat ja toimittajat ovat vaikenemisellaan pitäneet suuren yleisön tietämättömänä monista merkillisistä sattumuksista.
Kirjoittajat ovat selvästikin pyrkineet välttämään sanomasta liikaa ja tiivistäneet sanottavansa äärimmäisen ytimekkääksi. Itsestäänselvyydet, mitäänsanomattomuudet ja turhat toistot on karsittu kokonaan pois. Kirja on lähdeviitteiden puuttumisesta huolimatta pikemminkin pieni tietopakkaus kuin pamfletti. Aihe on niin tavattoman laaja, että yksityiskohdille saati lähdeviitteille ei riitä tilaa noin 300 sivulla. Esimerkiksi sivulla 266 al-Qaidan asekauppias Viktor But sivuutetaan neljällä virkkeellä, vaikka mielenkiintoista aineistoa olisi riittänyt ainakin neljälle sivulle. Venäjän venkoilua Interpolin suhteen esitellään kaikkiaan yhden kappaleen verran, vaikka aihe olisi ansainnut kokonaisen luvun. Sivulla 83 mainitaan ohimennen, että neuvostoarmeija yllätettiin kesällä 1941 hyökkäysryhmityksessä. Vaikka aiheesta on käyty keskustelua Venäjällä ja Saksassa, se on Suomessa vielä uutta, revisionistista historiankirjoitusta, johon useimmat lukijat eivät osaa suhtautua vakavasti.
Kun teksti on kauttaaltaan tiivistä, kirja olisi helppo laajentaa kirjastoksi. Kolmen kirjan sijasta aineistoa olisi ollut kolmeensataan kirjaan. Arvostelua ei siis pidä tehdä yksityiskohtien perusteella, vaan olennaista on kokonaisvaikutelma: kuinka hyvin kirja onnistuu esittämään eheän ja loogisen näkemyksen Venäjästä? Kukin kirjoittaja vastaa kirjassa omasta osuudestaan, mutta ne niveltyvät yhteen saumattomasti. Susiluoto esittelee Venäjän salaisen poliisin historiaa 1900-luvulla. Valkonen aloittaa elokuusta 1991, jolloin vallankumous Venäjällä keskeytyi. Lukijan ajatukset siirtyvät vuoden 1917 sijasta vuoteen 1905, jolloin niin ikään luultiin valtakunnan muuttuneen, mutta muutokset jäivätkin tilapäisiksi. Kun pohditaan suomalaisen yhteiskunnan toipumista "suomettumisen" häpeällisyyksistä, kannattaa muistaa, että myös sortovuosilla oli omat yhteistyömiehensä, joille kyettiin antamaan anteeksi ja joista vikkelimmät "takinkääntäjät" jopa nousivat aikanaan valtioviisaiden suurmiesten joukkoon. Kuorsalo kuvailee entisen KGB:n virkailijoiden siirtymistä liike-elämän palvelukseen Venäjän uudeksi eliitiksi. Tämä urakehitys pantiin alulle jo Neuvostoliiton aikaan. Venäjän verisimmän vuosisadan saldoksi jää säätykierto, joka karsi miljoonia viattomia ihmisiä ja suosi häikäilemättömimpiä.
Kaikki kolme kirjoittajaa päätyvät pohtimaan, mitä KGB:n arkistojen avautuminen voisi paljastaa ja aiheuttaa suomalaisille. Historia näyttäisi kuitenkin opettavan, että poliitikot ja älyköt kykenevät selviytymään mitä noloimmista tilanteista. Sitä paitsi tietojen käyttö tulee pysymään tiukasti säänneltynä vallankumoukseen asti, mutta sellaisesta tämän päivän Venäjällä on yhtä vähän merkkejä kuin vuoden 1917 alkaessa. Kuorsalon varoitus Suojelupoliisin arkistojen avautumisesta aikanaan (s. 279) kohtaa kuitenkin Suomen lainsäädännön tietosuoja- ja vanhentumispykälät. Ei liene odotettavissa, että suomalaisista arkistoista löytyisi maanpetosoikeudenkäyntiin riittäviä todisteita, joita ei olisi huomattu toimittaa syyteharkintaan. Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin arkistot eivät sisältäneet "uutispommeja", koska osa aineistosta oli syystä tai toisesta kadonnut ja jäljelle oli jäänyt usein varsin harmittomia raportteja. Arkistojen salaaminen saattaa lopulta aiheuttaa vakoojille enemmän stressiä kuin niiden avautuminen. Jokainen joutuu elämään tekojensa kanssa, mutta ihmisen omatunto on mukautuvainen.
Urho Kekkosen neuvostosuhteita arvioitaessa kannattaa muistaa hänen taustansa Etsivässä keskuspoliisissa, jossa hän suunnitteli väitöskirjaa provokaatioiden käytöstä tiedustelutoiminnassa. Kekkosen aikalaisilla oli muistissaan myös sortokausien aktivistien toiminta, johon kuului monenlaista taktikointia, viekkautta ja harhautusta. Kekkosen motiivien ymmärtäminen edellyttää perehtymistä 1920-luvun alun ajatusmaailmaan, joka poikkesi kovasti 1970-luvulla valtaan kivunneiden "suurten ikäluokkien" kokemuspiiristä. Sotia edeltävän ajan suomalaiset poliitikot tunsivat venäläisen tyylin, jossa ylenmääräinen laillisuusperiaate ei kahlehtinut salaisen poliisin toimintaa, mutta jossa oli myös mahdollista sotkea salainen poliisi omien juonittelujensa verkkoihin. Niinpä Kekkosen toiminnan arvioiminen muodollisesti korrektien kriteerien mukaisesti saattaisi osoittautua yhtä hämmentäväksi kuin yritykset tutkia Venäjää kuin mitä tahansa länsimaata.
Tärkeä huomio on se, että vaikka Venäjä monessa suhteessa muistuttaakin yhä pahaenteisemmin entistä Neuvostoliittoa ja vielä vanhempaa Venäjän keisarikuntaa, maastamuuton vapaus tarjoaa venäläisille toivoa paremmasta tulevaisuudesta ja yhteiskunnalle varaventtiilin vallankumouksellisen turhautumisen estämiseksi (s. 179). Myös sähköisen viestinnän kehittyminen estää vanhakantaisen totalitarismin. Kun kansalaiset saavat tietonsa internetin ja satelliittikanavien välityksellä ulkomailta, salaisen poliisin täytyy ulottaa median kontrollointi ja manipulointi valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Maailman avautumiseen sisältyvät paitsi Venäjän vapautumisen mahdollisuus myös suurimmat riskit muulle maailmalle.
Antero Leitzinger