main
The Eurasian Politician - July 2003
Antero Leitzinger, 16.7.2003
Paneuroopan geopolitiikkaa luonnosteltaessa on muistettava Euroopan historian pitkät linjat ja Yhdysvaltain tuki Euroopalle vaikeina aikoina. Jos tähän löytyy muistia ja tahtoa, voidaan ajatella myös ajattelemattomia ja korvata nykyinen, sisällyksetön diplomaattinen sananhelinä todellisella paneurooppalaisella ulkopoliittisella ajattelulla.
Euroopan Unionin keskeisin maa Belgia sai itsenäisyytensä vuonna 1830 Britannian ja Ranskan yhteistyön tuloksena. Voi sanoa, että Belgian syntymä oli Albionin ja Mariannen liiton hedelmä, joka päätti vuosisatoja kestäneen mielettömän perheriidan. Sen ansiosta entiset veriviholliset ovat onnistuneet välttämään keskinäiset sodat kohta 200 vuoden ajan. Lontoon-Pariisin akseli on siis Euroopan geopolitiikan perusta, jonka vahvistamiseksi jo Alexis de Tocqueville toimi Ranskan ulkoministerinä (1849). Se osoitti kaikista epäilyksistä huolimatta voimansa Krimin sodassa (1854-1856), jossa myös Itävalta asettui länsivaltojen rinnalle, vaikkei joutunutkaan osallistumaan sotatoimiin.
Euroopan lähihistorian suurimmat tragediat, kaksi maailmansotaa, johtuivat Itävallan ja Saksan kääntymisestä poikkiteloin, kilpailevan akselin varaan. Venäjä oli tehnyt jo 1800-luvun puolivälistä lähtien kaikkensa kääntääkseen eurooppalaiset toisiaan vastaan. Tämän kehityksen etappina oli toinen Venäjän ja Turkin välinen sota (1877-1878), johon mennessä Wienin pörssin romahduksen (1873) jälkeen länteenpäin vyörytetty juutalaisvastaisuus ja islaminvastainen "bulgaariagitaatio" (1876) olivat sumentaneet läntisten älykköjen maailmankuvan ja lamaannuttaneet ulkopoliittisen päätöksenteon. Eurooppa ei kyennyt uuteen yhteiseen interventioon Turkin puolesta.
Euroopassa 1830-luvulla ja 1800-luvun puolivälissä (1848-1856) orastanut paneurooppalainen ajattelu sekä yleinen vapautumiskehitys tukahdutettiin vuosikymmeniksi. Geopoliittisen pelin mestaruus seurasi "kuninkaiden pelin" shakin painopistettä. Shakin paremmuudesta oli kilpailtu vuoteen 1851 saakka Ranskan ja Britannian välillä, mutta Lontoon maailmannäyttelyn yhteydessä järjestetystä ensimmäisestä kansainvälisestä turnauksesta seurasi 70 vuotta kestänyt saksankielisen alueen ylivalta, kunnes shakin maailmanmestaruus siirtyi muutaman vuoden katkoksia luukun ottamatta venäläisille. Tämä ei ehkä ole silkkaa sattumaa, sillä shakkia on pidetty perinteisesti sotapelinä, mutta vielä enemmän se muistuttaa geopoliittista valtapeliä.
Anssi Kullberg on ansiokkaassa pro gradu -tutkimuksessaan analysoinut Kaukasian lähihistorian geopoliittisia kuvioita. Jos joku haluaisi tätä työtä jatkaa, suosittelisin vertailukohdaksi Kaukasian ja Balkanin geopolitiikkaa 1800-luvun puolivälissä. Yhtymäkohdat ovat häkellyttävät. Pitkiä historian aikajänteitä seuraileva tutkimus ulottuisi syvälle kulttuurihistoriaan ja paljastaisi myös, kuinka 1800-luvun puolivälissä tiedustelutoiminnan nykyaikaistuminen (provokaatioiden ja terrorismin käyttö asenneilmaston manipuloimiseksi juutalaisia/muslimeja ja brittejä/amerikkalaisia vastaan) tarjosi taktista tukea paneurooppalaisuutta murtaneille geopoliittisille strategioille pitkälti nykytilannetta muistuttavissa olosuhteissa.
Yhdysvaltain entinen presidentti Richard Nixon kirjoitti vuonna 1980 hyvin pätevän kirjan "The real war", jossa hän muistutti, kuinka "venäläiset pelaavat shakkia" ja soveltavat pelitaitoaan myös suurvaltapoliittiseen peliin. Vaikka länsimaat olivat monessa suhteessa Neuvostoliittoa edellä, "meidän tahdossamme he tuntevat heikkouden" ja jos länsimaat häviäisivät kylmän sodan, jota Nixon kutsui "kolmanneksi maailmansodaksi" (se alkoi jo ennen toisen maailmansodan päättymistä), syy olisi länsimaisen eliitin, etenkin "trendisetterien" ja "palvottujen diletanttien", joiden julkisuudessa osakseen saama huomio "painaa julkisen keskustelun alas sarjakuvien tasolle".
Nixon arvosteli armottomasti ja lukuisin vakuuttavin esimerkein länsimaista älymystöä kritiikittömyydestä Venäjän propagandan edessä ja heikkoudesta silloin kun olisi pitänyt puolustaa vapautta. Tämä ei ollut yksin sosialistien synti, sillä Venäjän laajentuminen oli alkanut jo paljon ennen Neuvostoliiton perustamista (1922) ja sen oli todennut mm. Karl Marx kirjoituksissaan (1853). Nixon itse oli suhtautunut Neuvostoliittoon ymmärtäväisesti toisen maailmansodan aikana ja havahtunut vasta Winston Churchillin kuuluisasta "rautaesirippupuheesta" (1946). Stalinin kuolemasta (1953) ja kommunistien salaisesta itsetilityksestä (1956) huolimatta monet Stalinia ihannoineet ei-kommunistit säilyttivät asemansa arvostetuimpina älykköinä ja yleisen mielipiteen muovaajina.
Nixon siteerasi "satamatyöntekijäfilosofi" Eric Hofferia: "Älykköjen yllättävimpiä etuoikeuksia on, että he saavat olla shokeeraavan lammaspäisiä mainettaan vahingoittamatta. Älyköt, jotka jumaloivat Stalinia samalla kun tämä likvidoi miljoonia ja tukahdutti vaimeimmankin vapauden liikehdinnän, eivät ole menettäneet luottokelpoisuuttaan. He sinkauttavat yhä puheita joka aiheesta auringon alla ja heitä kuunnellaan täydellä kunnioituksella..."
Länsimaisen älymystön heikkouden tilasta Nixon ei syyttänyt Venäjää, eikä mitään salaliittoa, vaan vielä pahempaa oli, että se johtui yksinkertaisesti "konformiteetista", älymystön pakonomaisesta yhdenmukaisuudesta ja kyvyttömyydestä esittää yksilöllisiä näkemyksiä. Itseään "liberaaleiksi" kutsuvat ihmiset, jotka ovat "menettäneet kosketuksensa liberalismin klassiseen henkeen" ovat haluttomia "katsomaan todellisuutta silmiin". Heillä on tarve "elää haavemaailmassa, täyttää julkinen dialogi romanttisilla fantasioilla ja kuvitella, että kylmää terästä vastaan voitaisiin jotenkin käydä simplistisillä moralismeilla."
Karvaista kokemuksistaan huolimatta Nixon ei ollut sen enempää pessimisti kuin optimistikaan: "Me voimme hävitä kolmannen maailmansodan, tai me voimme voittaa sen. Me voimme hävitä sen defaitismin kautta, kuvittelemalla, että joko ottelu ei ole voitettavissa tai se on aivan kokonaan arvoton." Nixon ennusti kuitenkin, että lopulta "Itä-Euroopan kansat tulevat vapaiksi..."
Vapauden kohtalo maailmassa riippui ihmisten tahdonvoimasta, valmiudesta taistella vapautuksen puolesta ja vapaana pysymisen puolesta. Vapaan maailman johtajien oli uskottava asiansa oikeutukseen Abraham Lincolnin lailla. Yhdysvaltain ulkoministeri Dean Acheson oli aikoinaan varoittanut demokraattisia johtajia sokeutumasta "aivan niin kuin he olivat sokeita sisällissotaa edeltäneinä vuosina." Vaikka jo Napoleon oli myöntänyt, että lopulta "henki voittaa miekan", se oli laiha lohtu niille sukupolville, jotka joutuivat sillä välin kärsimään.
Eurooppalainen Churchill oli välittänyt amerikkalaiselle Nixonille uskoa ja vastuuta taisteluun vapauden puolesta. Nixon mielsi suurvaltapolitiikan shakin kaltaiseksi peliksi, jota ei voiteta miellyttämällä vastustajaa, epäröimällä tai pidättymällä tekemästä parhaimpia siirtoja. Nixonin kirjan julkaisuvuonna 1980 Yhdysvaltain presidentiksi valittiin Ronald Reagan, joka lujalla vapaudenrakkaudellaan auttoi Itä-Eurooppaa vapautumaan puolen vuosisadan orjuudesta.
Nixonin kirja ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan 23 vuodessa, vaikka se on jäänyt (syistä, jotka se itse osoittaa luonnehtiessaan älymystöämme) hämmästyttävän tuntemattomaksi (Helsingin yliopistollisista kirjastoista löytyy peräti yksi kappale kyseisestä kirjasta ja sekin Amerikka-kirjaston kokoelmista, ei pääkirjastosta eikä valtiotieteellisestä tiedekunnasta!). Jos kaipaa tuoreempaa lukemistoa, sitä tarjoaa Mona Charonin "Useful Idiots" (Washington 2003), jota Suomesta on turha hakea julkisista kirjastoista. Charon kertoo, kuinka älymystöä on poliittisesti manipuloitu ja käytetty amerikkalaisvastaisiin kampanjoihin Stalinin ajoista lähtien. Aihe on yhtä ajankohtainen nyt kuin aina ennenkin republikaanin häätäessä demokraatin Valkoisesta Talosta (Bush 2000, Reagan 1980, Nixon 1968...).
Eurooppalaisen älymystön tehtävänä luulisi olevan pohtia järkevästi ja ennakkoluulottomasti Euroopan asemaa maailmanpolitiikassa, eikä seurailla tahdottomasti amerikkalaisen sisäpolitiikan pillaannuttamia amerikkalaisia älykköjä tai Venäjän ulkopoliittisia etuja edistävien asiamiesten viitoittamaa tietä. Kuitenkin Suomenkin julkisista kirjastoista, yliopistojen luennoista ja Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalta löytyy vaivattomammin arvostelua Yhdysvaltain ulko- ja sisäpolitiikkaa kohtaan kuin pohdiskelua Euroopan tulevaisuudesta. Syitä on haettava siitä, kuinka huonosti eurooppalaiset tuntevat oman historiansa pitkiä linjoja ja siitä, kuinka lyhytmuistista on kiitollisuus amerikkalaisia kohtaan heidän Euroopalle tarjoamastaan tuesta.
Euroopan kansojen tärkein yhteinen arvo on vapaus, mutta kuinka hyvin eurooppalaiset ovat sitä edistäneet kahden vuosisadan kuluessa? Mikä estää Euroopan unionia ottamasta vastuuta maanosamme tulevaisuudesta siltäkin varalta, että Yhdysvallat vetäytyisi Monroen opin mukaiseen ja perinteiseen isolationismiinsa, kuten amerikkalaisilla on ollut kiusaus tehdä?
Paneurooppalaisen ulkopolitiikan esteenä on ollut paneurooppalaisen maanpuolustustahdon puute. Suomalaiset eivät ole kiinnostuneita puolustamaan Euroopan unioniin kuuluvaa Ranskan Guayanaa päiväntasaajalla, eivätkä ranskanguayanalaiset halua ydinsotaa Suomen itärajan vuoksi. Maanpuolustustahdon suurimpana estona on hysteerinen suursodan pelko, joka lamaannuttaa ihmiset aina kun pitää edes kuvitella konfliktia Venäjän kanssa. Ja jos Brasilialla olisi haluja vapauttaa Ranskan Guayana eurooppalaisesta siirtomaavallasta, sen kannattaisi rakentaa oma ydinasepelotteensa.
On varmasti viisasta välttää sodan uhkaa, mutta ei voi olla viisasta antaa sen hallita strategista ajatteluamme niin totaalisesti, että se mitätöi kaikki mahdollisuudet aktiiviseen ulkopolitiikkaan sellaisissa asioissa, jotka Venäjä (tai Brasilia) syystä tai toisesta päättää valita omien kansallisten intressiensä piiriin. Venäjällä (toisin kuin Brasilialla) on poliittisia voimia, perinteitä ja rasitteita, jotka pakottavat ottamaan huomioon sen mahdollisuuden, että Tshetshenian sotien tai Suomen talvisodan taustahistoria toistuisi Ukrainassa tai Baltian maissa. Onko Euroopalla sellaisen epätoivottavan kehityksen varalta yhteisiä suunnitelmia? Onko edes uskallusta kuvitella skenaarioita?
Yhdysvallat voitti "kylmän sodan" 1980-luvulla uhmaamalla Euroopassa levinnyttä rauhanliikettä, joka marssitti väkijoukkoja kadulla ja keräsi älymystön nimiä vetoomuksiin käytännössä yksipuolisen aseistariisunnan puolesta. Myös tulevaisuudessa länsimaiden on uskaltauduttava sellaisiinkin ratkaisuihin, joiden seuraukset useimpien mielestä "eivät ole ajateltavissa". Irakin sodan tervehdyttäviä vaikutuksia on se, että se alensi kynnystä interventioon Iraniin, Pohjois-Koreaan ja tarvittaessa jopa Venäjälle. Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, turvallisin sotaa hillitsevä ajatus ei ehkä olekaan se, että "sotaa meidän aikanamme" pitää kieltäytyä tyystin kuvittelemasta, vaan rehellinen kauhun tasapaino realistisesti punnittujen vaihtoehtojen välillä. Shakkia ei pelata bluffaamalla, vaan avaamalla silmät kaikille keinoille.
Euroopan on ensin voitettava pelkotilansa ja rationalisoitava julkiset sotilasstrategiset keskustelunsa. Vasta kun NATO:n laajentumisesta, Irakin sodasta, Kaukasian tilanteesta, Transnistrian miehityksestä tai Valko-Venäjän ihmisoikeuksista voidaan keskustella sulkematta mielestä ilmeisiä ratkaisuja, eurooppalaisten keskuudessa voi kehittyä valmius puolustaa omia ja toistemme etuja sekä yhteisiä arvoja. Se on paneurooppalaisen ulkopolitiikan edellytys. Niin kauan kuin tämä ei onnistu, henkiselle antautumiselle ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vastuun lykkääminen amerikkalaisille, joiden itsesensuuri ja poliittinen korrektius on onneksemme vähäisempää.