main
The Eurasian Politician - August 2003
Antero Leitzinger, 15.8.2003
Läntinen maailma, "Vapaa maailma", on ollut lähes 200 vuoden ajan yhden suurvallan suojeluksen varassa, johon ovat voineet tukeutua kaikki vapautta rakastavat kansat. Tuo suurvalta oli Wienin kongressin jälkeisen restauraation ja "Pyhän allianssin" aikana Britannia, mutta toisen maailmansodan jälkeen sen entinen siirtomaa, Yhdysvallat. Kun Winston Churchill 1940-luvulla kirjoitti "Englanninkielisten kansojen historian", hän itse asiassa jäljitti länsimaisen vapausaatteen menestystarinaa ja valtiollista reinkarnaatiota. Toki myös Sveitsi, Alankomaat, Puola-Liettua ja Euroopan rohkeat kaupunkivaltiot omistavat osansa vapauden maailmanhistoriasta, mutta vasta anglosaksisen kulttuurin leviäminen teki liberalismista globaalisen ideologian.
Mikä on aatehistorian suhde geopolitiikkaan? Edustivatko Britannia ja Yhdysvallat samanlaista imperialismia kuin muut suurvallat? Tämän lyhyen katsauksen tarkoituksena on luonnostella liberaalin geopolitiikan historiaa ja etsiä selityksiä anglosaksisen hegemonian merkitykselle Euroopan vapauden takaajana.
Napoleonin kukistuttua Wieniin kokoontuneet monarkit yrittivät kumota Ranskan vallankumouksen kaikkialla Euroopassa nostattaman toivon vapaudesta. Muodollisesti puhuttiin olojen palauttamisesta poliittisia myllerryksiä ja valtiollisia uudelleenjärjestelyjä edeltäneeseen järjestykseen, mutta käytännössä tätäkin periaatetta sovellettiin vain silloin kun se oli voittajien intresseissä. Laajimmat erivapaudet otti Venäjä, jonka joukot olivat jo 1790-luvulla seikkailleet Italiassa ja osallistuneet paraatiin Pariisissa. Venäjä piti itsellään Suomen, jonka se oli anastanut Ruotsilta Tilsitin sopimuksen (1807) nojalla. Venäjä säilytti myös Puolan jaon (1795), vaikka nimellisesti kumpikin uusi alusmaa sai itsehallinnon. Sama koski Bessarabiaa.
Kun 1820-luvulla Espanjassa, 1830-luvulla Puolassa ja 1840-luvulla Unkarissa kansa nousi taistelemaan vapauden puolesta, Venäjä vaati kiihkeästi näiden kansannousujen veristä kukistamista. Kreikassa sen sijaan Venäjä elätteli toiveita oman vaikutusvaltansa lisäämisestä, mutta joutui pettymään. Sen jälkeen Venäjä keskittyi lietsomaan vallankumouksellista mielialaa Balkanin slaavilaisten kansojen parissa Turkkia vastaan (Kreikan kustannuksella) samalla kun uhrasi joukkojaan vuosikymmeniä kestäneeseen Krimin ja Kaukasian itsenäisyyspyrkimysten tukahduttamiseen. Kaikissa näissä konflikteissa, jotka huipentuivat Suureen itämaiseen sotaan Krimillä, Venäjän voimakkain vastus oli Britannia, jonka onnistui koota yleiseurooppalainen rintama Venäjän laajentumispyrkimysten patoamiseksi.
Britannia ja Yhdysvallat olivat käyneet sotaa vielä vuosina 1812-1813 ja presidentti James Monroe oli julistanut Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskittyvän läntisen pallonpuoliskon vapauden puolustamiseen. Mistään transatlanttisesta tai anglosaksisten maiden yhteistyöstä ei siis haaveiltu 1800-luvun aikana. Britannia oli kuitenkin merimahti, joka varjeli sillanpääasemiaan kapeikoissa (Suez, Aden, Malakka) ja Intiassa. Tämän vuoksi Britannian johtamaa liittokuntaa voitiin luonnehtia joko ideologisesti (liberaalisena) tai maantieteellisesti (merellisenä). Aluksi Venäjäkin yritti muodostaa ideologista (kristilliskonservatiivista) "Pyhää allianssia", jonka ulkopuolelle oli jätetty Kirkkovaltio (paavi) ja Turkki (kalifi), mutta mitä epäsuositummaksi tällainen itsevaltiuden ylistäminen kävi, sitä hanakammin Venäjä painotti maantiedettä (euraasialaista mannermaisuutta) tai kielitiedettä (panslavismi) yhdistävänä tekijänä.
Euroopan oli tehtävä valintansa. Britannian vanha perivihollinen Ranska asettui vuosisadan kuluessa vapauden puolelle, koska ranskalaisille ideologia oli aina ollut geografiaa mielenkiintoisempi ja Ranskan vallankumouksen liberaaliset ansiot hälvensivät pian jakobiinisen terrorin muiston. Kun Itävalta ja Unkari olivat tehneet sovinnon (1867) sekä Italia ja Saksa yhdistyneet (1871), suurin ongelma Euroopassa oli Puola. Venäjä yritti kuitenkin kääntää huomiota Balkanin suuntaan. Tässä asetelmassa Venäjä yritti vaikuttaa länsimaiseen mielipiteeseen niin, että se hyväksyisi (Venäjän) interventiot Balkanilla solidaarisuudesta Turkin sortamia kristittyjä kohtaan, mutta vastustaisi (Britannian) interventioita tsherkessien tai puolalaisten puolesta. Kannattaa muistaa myös, että Venäjän uhkakuvissa oli myös "Oolannin sodan" vakavampi versio, mahdollisuus brittilaivaston tuesta Ruotsille sodan levitessä Itämerelle.
Länsimaiseen mielipiteeseen oli mahdollista vaikuttaa propagandalla, jota levitettiin kirjojen ja sanomalehtien kautta. Tutkija A. J. P. Taylor on kirjassaan "The Troublemakers" (1957) väittänyt, että rauhanliikkeen on onnistunut yhden ainoan kerran maailmanhistoriassa estää sota: huhtikuussa 1878 Britannian rauhanliike pysäytti hallituksen valmisteleman intervention Venäjää vastaan! Näin Venäjän onnistui vihdoin saada revanssi Suuresta itämaisesta sodasta.
Britannian liberalismin ja ulkopoliittisen tahdonvoiman heikentyminen käänsi "Suuren pelin" 1900-luvun alussa Britannian ja Venäjän liitoksi, joka rohkaisi Venäjää ryhtymään ensimmäiseen maailmansotaan. Venäjä tiesi kesällä 1914, että sen oli mahdollista toteuttaa vuosisataiset haaveensa eteläisistä valloituksista (Konstantinopoli ja Jerusalem, ehkä myös niiden takaiset salmet) ilman Britannian tarmokasta vastarintaa. Brittien ja saksalaisten välirikko oli Venäjän geopoliittisen pelin täyskäsi. Britannian viimeinen vanhakantainen liberaalipoliitikko John Morley (1838-1923) erosi hallituksesta vuonna 1914 vastalauseena lyhytnäköiselle sodanjulistukselle Saksaa vastaan, koska näki liittoutumisen Venäjän kanssa luonnottomana, vaarallisena ja moraalittomana.
Saksalaisten sosiaaliliberaalien oppi-isä Friedrich Naumann (1860-1919) tunnetaan myös geopoliittisena teoreetikkona, joka hahmotteli lujaa "Mitteleuropaa" liberaalisen Britannian ja barbaarisen Venäjän väliin. Kirjassaan "Demokratie und Kaisertum" (Berlin 1900) Naumann tunnustautui sosialistiksi (s. 3), mutta toivoi aatetovereiltaan "opportunistis-demokraattista politiikkaa" (s. 6-7). Naumann piti selvänä, että ennen pitkää "porvarillisen" liberalismin tulisi seurata sosialidemokratiaa (s. 18), kunhan sosialidemokratia luopuisi välittömästä proletariaatin diktatuurin vaatimuksestaan ja omaksuisi demokraattiset lyhyen aikavälin tavoitteet. Naumann arvosteli Saksan politiikan viimeistä todellista liberaalia, Eugen Richteriä (1838-1906), joka hallitsi "diktatoorisesti" Edistyspuoluetta (s. 27) ja oli periaatteesta vastustanut kaikkea Otto von Bismarckin politiikkaa (s. 28). "Sen enempää uudesta nationalismista kuin sosialismistakaan hän ei ole päästänyt sieluunsa mitään, ja vielä tänäänkin hän on eräänlainen manchesterilainen saari muuttuneessa maailmassa." (s. 28), arvosteli Naumann Richteriä.
Klassinen liberalismi, jota 1830-luvun jälkeen nimiteltiin "manchesterilaiseksi" (etenkin talouspolitiikassa) tai "sosiaalidarwinismiksi" (sosiaalipolitiikassa), oli perustunut eettiseen utilitarismiin. Naumann ja muut aikansa "uusliberaalit" (nimitys käännettiin päälaelleen 1980-luvulla) kielsivät utilitarismin. Naumann kiitteli "marxilaista historiallista materialismia" siitä, että se oli huomattavasti vaikuttanut sen harhakäsityksen voittamiseen, jonka mukaan filosofiassa olisi perimmältään kyse "kaikkien ihmisten luonnonoikeudesta yhtäläiseen onneen." (s. 32). Onnellisuuden tavoittelun sijaan Naumann nosti velvollisuuden omaa säätyään ja kansallisuuttaan kohtaan, ennakoiden sosiaaliliberaalien (mm. Suomen kansanpuolueen ja Liberaalisen kansanpuolueen) 1900-luvulla suosimaa "keskiluokkaisuutta": "Kyse ei ole onnesta, vaan velvollisuudesta sitä säätyä kohtaan, johon kuuluu, ja kansaa kohtaan, johon on syntynyt." (s. 33).
Naumann ihaili Bismarckin aikaista hovisaarnaajaa Adolf Stöckeriä (1835-1909), joka oli jo 1870-luvulla yrittänyt yhdistää kansallismielisen ja kristillisen konservatismin sosialismiin. Stöcker avasi Naumannillekin "tien vapaudelliseen, isänmaalliseen sosialismiin" (s. 107). Naumannin harmiksi konservatiivit, varsinkin Itä-Preussin vanhoilliset ylimykset, "junkkerit", olivat hylänneet Stöckerin, koska eivät voineet sietää minkäänlaista demokratiaa. Katoliset olivat Naumannille liian kansainvälisiä ollakseen kunnon nationalisteja ja demokraatteja (s. 120). Toisin kuin Stöcker, Naumann ei kuitenkaan ollut juutalaisvastainen. Vuosisadan vaihteessa Naumann sivuutti Stöckerin lietsoman juutalaisvastaisen liikehdinnän konservatismin "epäaristokraattisena lajina", jolla ei tulisi olemaan tulevaisuutta Saksassa (s. 103-104).
Naumann vihasi Saksan yhdistymisen aikaa, vuosia 1867-1877, jolloin maan taloutta vapautettiin ja "Pyhä Manchester oli porvariston pyhimys." (s. 148). Naumannin helpotukseksi Saksan politiikka oli 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä etääntynyt liberalismista. Marraskuussa 1896 oli perustettu Kansallissosiaalinen yhdistys, jonka ehdokkaaksi Naumann asettui kaksi vuotta myöhemmin. Yhdistyksen muita jäseniä olivat mm. M. Wenck ja kirjailija Max Lorenz. "Me haluamme näyttää, että nationalismi ja sosialismi voidaan sulattaa poliittiseksi ykseydeksi..." (s. 229).
Naumannin "kansallissosiaalisuuden" hetki koitti ensimmäisen maailmansodan alettua. Kirjassaan "Mitteleuropa" (Berlin 1915) hän edelleenkin torjui juutalaisvastaisuuden (s. 70-72), mutta ylisti sosialismin saavutuksia sen jälkeen kun Saksan sosialidemokraatit olivat luopuneet räikeästä vallankumouksellisuudestaan ja hyväksyneet keisarillisen ulkopolitiikan. Naumann perusti ajatuksensa Euroopan yhdentymisestä Saksan ja Itävalta-Unkarin vuonna 1879 solmimalle liitolle, joka oli Bismarckin ansiota. Naumannin mukaan se oli vapauttanut Euroopan Venäjän ylivallasta. Perustelun vilpittömyyteen on kuitenkin vaikea uskoa, sillä Venäjän perivihollinen oli Britannia, jonka kanssa monet saksalaiset olivat halunneet liittoutua ennen maailmansotaa, mutta Naumannin mielestä oli parempi pysytellä tässä vastakkainasettelussa puolueettomana. Kirjassaan hän tarjosi yhteistyötä Ranskalle, vaikka Saksa oli julistanut sodan Ranskalle ennen Britanniaa. Turkki oli Naumannille sodanaikainen aseveli, jonka pysyvään eurooppalaistumiseen hän ei kuitenkaan uskonut.
Vapaakauppa-aate edisti Naumannin mielestä vain Britannian taloudellisia etuja ja jos Eurooppa liittoutuisi brittien kanssa, se joutuisi tyytymään "nuoremman liikekumppanin" asemaan (s. 176) ja puolustamaan Britannian maailmanlaajuisia intressejä. Koska Naumann ei uskonut vapauteen eikä todelliseen liberalismiin, hän hylkäsi ajatuksen länsiliittoumasta ja haki sen sijaan tukea "Keski-Euroopasta", joka ansaitsi tulla itse maailman keskipisteeksi (s. 176). Naumannin ajatus Euroopan yhdentymisestä oli "sodan hedelmä" (s. 263), jota hän tuskin olisi esittänyt, ellei ensimmäisen maailmansodan akselivaltojen liitto olisi väkisinkin nostattanut ihmisten mieliin ajatusta kiinteän yhteistyön jatkamisesta myös rauhan tultua.
Yhdysvaltain "War Between States" (1860-1865) oli Republikaanisen puolueen ulkopolitiikan ensimmäinen testi. Republikaanit olivat sekaantuneet muiden (osa)valtioiden sisäisiin asioihin moraalisin perustein, (orjien) vapauden nimissä. Sovellettaisiinko samaa "ristiretkiasennetta" myös Yhdysvaltain ulkopuolella?
Aikalaisten mielestä Yhdysvaltain ulkopolitiikan käännekohta oli vuosi 1898, jolloin Yhdysvallat julisti sodan Espanjalle ja mitätöi virallisesti Havaijin itsenäisyyden. Presidenttinä oli republikaani William McKinley (1843-1901), jonka politiikka ajoi liberaalit republikaanit epätoivoon. McKinley yritti hillitä arvostelua julistamalla sodan päämääräksi Kuuban vapautuksen. Kuuba saikin itsenäisyytensä 20.5.1902. Myös Filippiineillä oli uskottu amerikkalaisten tähtäävän alueliitosten sijasta sorrettujen kansojen vapauttamiseen ja Emilio Aguinaldo oli julistanut 12.6.1898 Filippiinit itsenäiseksi valtioksi, tervehtien amerikkalaisia vapauttajina. Filippiinien itsenäisyyttä kannattivat kuuluisista republikaaneista mm. saksalaissyntyinen sisällissodan kenraali Carl Schurz (1829-1906) ja entinen presidentti Benjamin Harrison (1833-1901). Heidän mielestään sota oli oikeutettua vapauden puolesta, ei valloituksia varten. Ratkaisevassa äänestyksessä Yhdysvaltain senaatissa 6.2.1899 äänet jakautuivat kuitenkin tasan ja varapresidentin kanta ratkaisi. Kaksi päivää aikaisemmin amerikkalaisten ja filippiiniläisten välillä oli käyty kahakka. Aguinaldo ryhtyi sissisotaan kahden vuoden ajan, kunnes antautui 19.4.1901.
Moorfield Storey on kuvaillut Filippiinien merkitystä Yhdysvaltain politiikassa kirjassaan "The Conquest of the Philippines by the United States 1898-1925" (New York 1928). Filippiinit pysyi vuosikymmenien ajan poikkeuksena, jota huomattava osa amerikkalaisista ei voinut hyväksyä. Yhdysvallat suoritti interventioita myös vallankumouksen raastamaan Meksikoon (1914) ja Hispaniolan saarelle (Dominikaaniseen tasavaltaan ja Haitiin) vuosina 1915-1916, mutta näihin ei liittynyt mitään taloudellisia tai poliittisia intressejä, vaan motiivit olivat moraalisia. Amerikkalaisten tukemat poliitikot toimivat itse asiassa enemmän amerikkalaisten etuja vastaan kuin amerikkalaisten syrjäyttämät korruptoituneet hallitukset, kertoo Arthur S. Link kirjassaan "Woodrow Wilson and the progressive era 1910-1917" (New York 1954, s. 103).
Kun Euroopassa raivosi ensimmäinen maailmansota, amerikkalaiset olivat haluttomia sekaantumaan siihen. Innokkaimmin ympärysvaltojen puolesta kampanjoivat republikaanit, joita moraaliset perusteet koskettivat eniten ja jotka saivat perinteisesti tukea Uuden Englannin brittiperäiseltä väestöltä. Presidentti Woodrow Wilson (1856-1924) oli ensimmäinen etelävaltiolainen Yhdysvaltain johdossa puoleen vuosisataan. Hän oli ihannoinut valtiomiehiä, jotka vastustivat imperialismia, mutta 6.12.1911 hän oli pitänyt puheen juutalaisten oikeuksien puolesta ja arvostellut Venäjää, vaatien suhteiden katkaisemista Venäjän kanssa. (Harley Notter: "The Origins of the Foreign Policy of Woodrow Wilson", Baltimore 1937, s. 179-180)
Wilsonin päätös asettua ympärysvaltojen puolelle oli hyvin vaikea, mutta sitä helpotti Venäjän vallankumous, joka herätti toiveita maan uudistumisesta. Yhdysvallat tunnusti Venäjän väliaikaisen hallituksen 20.3.1917 ja Wilson teki välittömästi sen jälkeen päätöksensä sotaan ryhtymisestä. Taustalla oli pitkä ja monipuolinen julkinen keskustelu, jossa ympärysvallat - etenkin Britannia - olivat onnistuneet vakuuttamaan amerikkalaisia siitä, että kyse oli vapauden, demokratian ja rauhan periaatteista. Keskusvaltojen propaganda oli painottanut eri asioita ja arvioinut väärin amerikkalaisten moraalisen suuttumuksen voiman.
Tässä yhteydessä on syytä todeta, ettei kumpikaan maailmansota alkanut hillittömästä asevarustelusta, kuten Barbara Tuchman on väittänyt Pulitzer-palkinnon saaneessa kirjassaan. Patrick Glynn kutsuu Tuchmanin teoriaa "Sarajevon harhaopiksi", jonka loivat ensimmäisen maailmansodan hävinneet saksalaiset sekä bolshevikit. (Mona Charen: "Useful Idiots", Washington 2003, s. 151-153)
Kaksi vuosikymmentä myöhemmin, toisen maailmansodan aikaan tilanne oli hyvin samanlainen sillä erotuksella, että silloin republikaanit kannattivat eristäytymispolitiikkaa voimakkaammin kuin demokraatit. Amerikkalaisten pääpuolueiden poliittisissa asenteissa oli tapahtunut 1930.luvulla muutoksia, joiden seurauksena Demokraattisesta puolueesta tuli vasemmistopuolue. Kun vielä 1920-luvulla tehdas- ja kaivostyöväestö sekä neekerit olivat kannattaneet useammin republikaaneja, Franklin Rooseveltin (1882-1945) epätavallisen pitkä ja yksinvaltainen hallituskausi käännytti heidät demokraateiksi. Vastaavasti republikaanit onnistuivat vasta toisen maailmansodan jälkeen levittäytymään etelävaltioihin.
Yhdysvallat oli Rooseveltin valtaannousuun saakka kieltäytynyt tunnustamasta Neuvostoliittoa, mutta Rooseveltin aikana, pitkälti kommunistivakoojien (Alger Hiss) ja valehtelevien lehtimiesten (Walter Duranty) vaikutuksesta, Yhdysvallat kääntyi Neuvostoliiton liittolaiseksi. Myöhemmin kommunismin vastustajina tunnetuiksi tulleet amerikkalaiset republikaanit suhtautuivat Neuvostoliittoon toisen maailmansodan jälkeen äärimmäisen luottavaisesti ja pitkämielisesti. Kenraali Dwight Eisenhower (1890-1969) kääntyi neuvostovastaiseksi kesällä 1947 (Stephen E. Ambrose: "Eisenhower", osa 1, New York 1983, s. 468); Richard Nixon (1913-1994) tunnusti olleensa venäläismielinen Churchillin puheeseen saakka vuonna 1946 (Richard Nixon: "The real war", 1980); John Foster Dulles (1888-1959) yritti nähdä stalinismin parhain päin vuoteen 1949 saakka (Leonard Mosley: "Dulles", New York 1978, s. 199) ja hänen veljensä Allen Dulles (1892-1968) havahtui niinikään vasta vietettyään jonkin aikaa sodanjälkeisessä Saksassa. Nixonista tuli senaattori Joseph McCarthyn (1908-1957) avustaja "kommunistivanoissa" ja Eisenhowerin varapresidentti, vanhemmasta Dullesista tuli Eisenhowerin ulkoministeri ja nuoremmasta CIA:n johtaja.
Vaikka neuvostojohto oli jo toisen maailmansodan kuluessa tunnustanut Yhdysvallat mahtimaaksi, jonka panos ratkaisi sodan liittoutuneiden hyväksi ja pelasti Neuvostoliiton romahdukselta, julkisuudessa imperialismin perikuvaa edusti Britannia, jonka konservatiivinen pääministeri Winston Churchill (1874-1965) oli varoittanut Yhdysvaltain presidenttiä Euroopan ylle laskeutuneesta "esiripusta" jo 12.5.1945. Martin Gilbert on elämäkertateoksensa "Winston S. Churchill" 7. osassa (Bungay 1988) jäljittänyt tämän luonnehdinnan Saksan ulkoministerin Schwerinin kreivi von Krosigkin 2.5. puheeseen (s. 7). Toisin kuin amerikkalaiset, Churchill uskoi jo ennen toisen maailmansodan päättymistä, että edessä olisi kolmaskin maailmansota. Työväenpuolueen voitto parlamenttivaaleissa tuli myös neuvostojohdolle yllätyksenä 26.7.1945.
Oppositiojohtajaksi jääneenä Churchill seurasi huolestuneena Neuvostoliiton pyrkimyksiä Iranin, Turkin ja Kreikan suhteen. Neuvostoliiton olisi pitänyt vetää joukkonsa Iranista 2.3.1946, mutta se suhtautui määräajan umpeutumiseen uhmakkaasti. Kolme päivää myöhemmin Churchill piti Missourissa kuuluisan "rautaesirippupuheensa", joka oli useimmille amerikkalaisille pettymys, koska heitä ei haluttanut kuulla huolestuttavia uutisia maailmantilanteesta. Myös britit moittivat Churchillia katkeroituneeksi. Seuraavana päivänä Chicago Sun arvosteli Churchillia brittien "maailmanherruuden" vaalimisesta, Nationin mukaan Churchillin puhe oli "myrkkyä" ja Wall Street Journal vakuutti, ettei Yhdysvallat kaipaa moisia sodanlietsojia liittolaisikseen; The Times kehotti lukijoitaan mieluummin ottamaan oppia kommunismista (s. 203-205). Presidentti Harry Truman (1884-1972), joka oli sentään edeltäjäänsä Rooseveltia epäluuloisempi Neuvostoliiton suhteen, kirjoitti Churchillille 12.3. kannustavan kirjeen, mutta kehotti apulaisulkoministeriään pysymään poissa Churchillin vastaanotolta New Yorkissa (s. 206 & 209-210).
Churchill säilytti uskonsa amerikkalaisiin ja kertoi parlamentissa 5.6.1946, että amerikkalaiset ovat hitaita vihastumaan, mutta ennen pitkää Neuvostoliiton harrastamat nöyryytykset kostautuisivat ja sen jälkeen amerikkalaiset olisivat vaikeasti lepytettävissä. Tätä odotellessa Euroopan olisi yhdistettävä voimansa vapauden puolesta: "Let Europe arise again in glory, and by her strength and unity ensure the peace of the world." (s. 241)
Vaikka neuvostolehdet olivat nimitelleet Churchilliä "sapelinkalistelijaksi" ja "sodanlietsojaksi" (s. 208-209 & 211), Churchill valtiomiehenä osasi varoa menemästä liian pitkälle. Hän oli 9.6. kiinnostunut "Aristide Briandin (1862-1932) seuraajan paikasta Pan-European Unionin puheenjohtajana", mutta Chelwoodin varakreivi Cecilin varoitettua järjestön venäläisvastaisuudesta Churchill pelästyi ja kieltäytyi jäsenyydestä. Hän oli kuitenkin tavannut kreivi Coudenhove-Kalergin jo ennen sotaa ja tapasi hänet uudestaan Genevessä syyskuussa 1946 sekä kotonaan kolme kertaa vuoteen 1950 mennessä. Vuonna 1953 Churchill kirjoitti esipuheen Coudenhove-Kalergin kirjaan "An Idea Conquers the World". (s. 242-243)
Eurooppa-harrastuksesta seurasi Churchillin puhe Zürichin yliopistossa 19.9.1946 Euroopan yhdysvaltain puolesta, mitä Coudenhove-Kalergi piti erinomaisena. Churchill toivoi Saksalta ja Ranskalta aloitteellisuutta asiassa. (s. 265-267)
Lokakuussa 1946 Churchill luonnosteli ajatusta Euroopan yhdistämiseksi "Atlantilta Mustallemerelle", mutta projekti oli aloitettava lännestä (s. 278-279). Albert Hallissa 18.4.1947 pitämässään puheessa Churchill muistutti, ettei Euroopan yhdistäminen saa aiheuttaa juopaa Britannian ja Yhdysvaltain välille (s. 321).
Churchillin puheilla oli suuri vaikutus valtiomiesten ajatteluun. Eisenhower piti kesällä 1951 Euroopan yhdysvaltain puolesta puheita, joita Churchill ylisti (Ambrose, s. 508-509). Yhdysvaltain ulkoministeri George Marshall (1880-1959) kertoi 12.6.1947 saaneensa Churchillin puheesta Zürichissä ajatuksen talousavusta Euroopan jälleenrakennukseen (Gilbert, s. 337), jota Churchill puolestaan piti 25.3.1949 "maailmanhistorian käännekohtana" (s. 463).
Milloin "kylmä sota" alkoi? Joidenkin mielestä sen aloitti Churchillin "rautaesirippupuhe", mutta Trumanin epäluuloisuus Neuvostoliiton aikeita kohtaan alkoi näkyä julkisuudessa vasta seuraavan talven jälkeen hänen saatuaan amerikkalaisilta diplomaateilta yhä masentavampia uutisia kommunististen diktatuurien pystyttämisestä puna-armeijan miehittämillä alueilla. Neuvostoliitto vetäytyi lopulta Iranista ja lakkasi vaatimasta Turkilta alueluovutuksia (kuten vielä Potsdamissa), mutta kommunistisissien uhka Kreikan vapaudelle vaati länsimailta sitoutumista demokraattisen hallituksen tukemiseen. Britannia ilmoitti Yhdysvalloille 21.2.1947 luopuvansa Kreikan ja Turkin suojelemisesta 38 päivän kuluessa, mutta Yhdysvallat otti tehtävän itselleen 22.5.1947 alkaen (s. 325-326). Tämä merkitsi Lännen johtajuuden muodollista siirtymistä Britannialta Yhdysvalloille.
Kommunistien propaganda oli kohdistunut välillä Churchilliin yksityishenkilönä, mutta 6.10.1947 perustettiin Kominform (vuonna 1943 lakkautetun Kominternin tilalle) vastustamaan Marshall-apua, joka julistettiin amerikkalaisen imperialismin salakavalaksi yritykseksi sekaantua Euroopan asioihin. Tästä alkaen länsi- ja kehitysmaiden vasemmistoälymystöön syötettiin uutta mielikuvaa, jonka mukaan Wall Street olikin Cityä pahempi kapitalismin pesä ja amerikkalaiset imperialistit brittiläisiä kolonialisteja aggressiivisempia maailmanvalloittajia.
Käsitys Neuvostoliiton vaarallisuudesta ja kolmannen maailmansodan uhasta ei ollut peräisin Valkoisesta talosta, Capitol-kukkulalta, Pentagonista eikä Langleystä. Se oli tarkkanäköisimpien eurooppalaisten tekemä havainto, jonka omaksumisessa amerikkalaisilta kului aikansa. Charles de Gaulle (1890-1970) oli marraskuussa 1946 pitänyt kolmatta maailmansotaa lähes väistämättömänä (s. 286) ja Churchill toivoi vuonna 1948, että se käytäisiin vuoden kuluessa, ennen kuin Neuvostoliitto saisi käyttöönsä ydinaseen. Churchill uskoi, että vain amerikkalaisten atomipommi oli pelastanut Euroopan kolmannelta maailmansodalta niinkin pitkään.
Kommunistien hyökkäys Koreassa 25.6.1950 oli Churchillin mielestä "käännekohta" Neuvostoliiton maailman vapaudelle muodostamassa uhassa (s. 680), sillä Yhdysvaltain johtaman YK:n asettuminen puolustamaan Etelä-Koreaa osoitti, ettei kommunismin vyöryn sallittu enää jatkua. Työväenpuolueen johtama brittihallitus vitkasteli Korean sotaan lähdössä ja lehdistö alkoi pian arvostella sodan kestoa, mitä Churchill piti "vasemmistolaisena amerikkalaisvastaisuutena". Konservatiivinen puolue voitti parlamenttivaalit 26.10.1951 ja Churchill palasi Britannian johtoon. Vuotta myöhemmin republikaanit voittivat vaalit Atlantin takana ja 5.3.1953 Stalin kuoli. Asiat olivat selvästikin kääntyneet parempaan suuntaan Euroopan ja koko "Vapaan maailman" kannalta.
Vaikka BBC on Britannian valtiollinen radioyhtiö, se ei ole ollut hallitukselle lojaali. Churchill puhui aiheesta 3.6.1952: "They prevented me from expressing views which have proved to be right. Their behaviour has been tyrannical. They are honeycombed with Socialists - probably with Communists." (s. 732)
Eisenhowerin valinta Yhdysvaltain presidentiksi oli mielipidetutkimusten perusteella odotettavissa, mutta yllätti silti Euroopan tiedotusvälineet. Varsin yllättävältä vaikuttaa, että jopa Churchill suhtautui sota-aikaisen ystävänsä valintaan nihkeästi ja arvosteli Yhdysvaltain ulkopolitiikan näkymiä. Olivathan he aatetovereita ja samoilla linjoilla suhteessa kommunismin torjumiseen sekä Euroopan yhdentymiseen. Churchill ilmaisi huolensa Eisenhowerin valinnan vaikutuksista Jock Colvillelle: "I am greatly disturbed. I think this makes war much more probable." (s. 773). Kun ulkoministeri Dulles esitti 7.5.1953 "dominoteorian" Indokiinan kohtalosta, Churchill vastasi neljä päivää myöhemmin arvostelemalla parlamentissa Yhdysvaltain Kiinan-politiikkaa liian jyrkäksi (s. 832). Britannia oli Työväenpuolueen hallitessa tunnustanut kommunistien kansantasavallan, eikä Churchillillä ollut poliittisesti varaa peruuttaa tunnustusta.
Churchillin julkiset kannanotot ovat selitettävissä poliittisella tarkoituksenmukaisuudella. Kun Britanniassa oppositio oli kaiken aikaa arvostellut pääministeriään sodanlietsojaksi, Churchillin oli mukava vaihteeksi siirtyä toisenlaiseen rooliin ja todeta, että kommunisminvastaisen taistelun aloite oli Yhdysvalloilla, jonka paineessa Britannialla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin osallistua Korean sotaan tai muihin vaadittaviin yhteisiin ponnistuksiin. Churchill hyödynsi tarjoutunutta tilaisuutta maltilliseen rooliin ehdottamalla huippukokousta Stalinin kanssa. Kun Stalin kuoli, Churchill näki entistäkin suurempaa tarvetta henkilökohtaiseen tapaamiseen. Churchill kävi useasti Eisenhowerin puheilla ja Eisenhower osoitti aina suurta kunnioitusta pääministeriä kohtaan, mutta neuvostojohdon tapaamisessa ei olisi ollut mieltä Korean sodan yhä jatkuessa. Valitettavasti ajatuksesta tuli 80-vuotiaalle Churchillille pakkomielle, viimeinen yritys palauttaa maailman mieliin sota-ajan huippukokousten suuret hetket. Britannia oli tehnyt oman ydinkokeensa lokakuussa 1952 ja siten hankkinut itselleen muodollisen perusteen esiintyä kahden "supervallan" seurassa. Churchillin sairaskohtaukset kiirehtivät epätoivoista hanketta, mutta poliittisesti aika ei ollut kypsä.
Churchill oli altis imartelulle ja herkkä pahastumaan. Välit ulkoministeri Dullesiin viilenivät jo heti tammikuussa 1953 kun Churchill koki vanhemman valtiomiehen arvovaltaansa loukatun. Täydellistä välirikkoa ei kuitenkaan tapahtunut, vaan Churchill kävi toukokuussa 1959 Dullesin sairasvuoteella. Joutuessaan heikentyneen terveytensä takia eroamaan virastaan 5.4.1955 Churchill jätti ministereilleen kaksi ohjetta: "Man is spirit" ja "Never be separated from the Americans" (s. 1123).
Churchillin ja Eisenhowerin ansiosta Euroopan yhdentyminen pääsi alkuun 1950-luvulla, eikä Länsi luopunut maailman vapauden puolustamisesta. Kolme vuosikymmentä myöhemmin Margaret Thatcher ja Ronald Reagan muodostivat samanlaisen taisteluparin, joka pakotti Neuvostoliiton puolustuskannalle. Kun Churchillin "rautaesirippupuheesta" oli kulunut 50 vuotta, Thatcher kutsuttiin Missouriin pitämään muistopuhe. Thatcher viittasi puheessaan Tshetshenian sotaan ja Venäjän yhä muodostamaan uhkaan. Hänetkin yritettiin sivuuttaa julkisuudessa "vanhoihin juoksuhautoihin" unohtuneena pessimistinä.
Tony Blair tuli pääministeriksi Työväenpuolueen johtajana, mutta asettui George W. Bushin rinnalle ulkopoliittisissa koitoksissa Afganistanin ja Irakin vapauttamiseksi. Puolessa vuosisadassa Lännen yhtenäisyys haasteiden edessä oli ylittänyt puoluerajat, eikä maltillinen vasemmisto kieltäytynyt enää kantamasta vastuutaan maailman vapauden puolustamisesta.
Kommunismi saattaa olla mennyttä, mutta sen perintönä on kansainvälinen terrorismi. Georgetownin yliopistossa vaikuttava entinen CIA:n virkailija Ray Cline muistutti Nixonia siitä, että Neuvostoliiton turvallisuuspalvelut ottivat terroristijärjestöt suojelukseensa vuonna 1969. "'Mieletön' terrorismi ei useinkaan ole niin mieletöntä kuin vaikuttaa.", muistutti Nixon kirjassaan "the real war" (1980). Nixon viittasi myös neuvostoliittolaisen tiedemiehen Andrei Saharovin välittämään tietoon, jonka mukaan korkea-arvoinen neuvostovirkailija piti jo vuonna 1955 esitelmän arabinationalismin valjastamisesta Euroopan öljynsaannin estämiseen.
Kun Reagan puhui "pahasta valtakunnasta" 9.3.1983, vasemmistolehdet Washington Post ja New York Times syyttivät häntä asiattomuudesta Neuvostoliittoa kohtaan. Kun Bush puhui "pahuuden akselista" 19 vuotta myöhemmin, hänenkin arvostelukykyään ja diplomaattista ymmärrystään epäiltiin.
Eisenhowerin valinta presidentiksi 4.11.1952 kirvoitti turhautuneita kommentteja Euroopan vasemmistolehdissä, mutta myös Nixonin (1968), Reaganin (1980) ja Bushin (2003) valintaa seurasivat joukkomielenosoitukset Euroopassa. Aina kun republikaani on häätänyt demokraatin Valkoisesta talosta, Amerikan itärannikon älymystö on hakenut aihetta julistaa, kuinka Yhdysvallat on menettänyt Euroopan luottamuksen. Tänä päivänä tiedetään, kuinka innokkaasti neuvostotiedustelu aikoinaan ohjaili "rauhanliikkeitä" ja kuinka häpeällisesti länsimaissa ihailtiin itäisiä hirmuhallitsijoita. Stalinin kuolemaa suruliputettiin Ranskassa ja Rosenbergin vakoilijapariskunnan teloitus 20.6.1953 sai Brigitte Bardot'n lähes liittymään kommunistiseen puolueeseen, koska hän kuvitteli Rosenbergejä viattomaksi ja paheksui kuolemantuomioita periaatteesta - samaan aikaan kun (17.-19.6.1953) neuvostojoukot olivat murskanneet verisesti itäsaksalaisten kansannousun! Tänäkin päivänä Irakin sotaa vastaan protestoineet taiteilijat, tiedemiehet ja toimittajat vaikenevat Tshetshenian sodasta. Jessica Lange jatkaa Jane Fondan, Donald Sutherlandin ja Richard Geren viitoittamaa poliittisesti paatuneiden näyttelijöiden tietä. Eikö mitään ole opittu?
Jotkin asiat eivät ole muuttuneet, mutta onneksi toiset ovat. Kun nuorempi Dulles tutustui sodanjälkeisen Saksan tilanteeseen kesällä 1945, ainoa Neuvostoliitosta varoitellut amerikkalainen asiamies oli Frank Wisner, joka 11 vuotta myöhemmin uskoi Unkarin kansannousun tekevän lopun kommunismista. Wisner joutui pettymään ja hänen terveytensä romahti, mutta tänä päivänä Unkari on vapaa ja Otto von Habsburgin mukaan syksyn 1956 oli sittenkin eräänlainen käännekohta Euroopan vapautumisessa.
Lännen historiassa on syklisiä, deterministisiä piirteitä, mutta myös progressiivisuutta. Historia tuntuu toistavan itseään silloin kun kyse on ulkoisista uhkatekijöistä ja sisäisistä heikkouksista, jotka voisivat tehdä Lännestä lopun muuna kuin suhteellisena maantieteellisen käsitteenä. Kuitenkin Länsi näyttää myös edistyvän ja vapautuvan historian kahleista silloin kun sen on onnistunut voittaa vastukset ja pitää mielessään, mistä perimmältään on kyse. Länsi ei ole vain ilmansuunta, eikä varmasti kieli, uskonto tai rotu, vaan se on yhteinen, eurooppalaisperäinen toivo paremmasta tulevaisuudesta vapaassa maailmassa.