main
The Eurasian Politician - March 2003
Anssi Kullberg, 5.3.2003
Irakin väestöstä viidennes on kurdeja ja vaikka kurdeja on Irakissa lukumääräisesti vähemmän kuin Turkissa ja Iranissa, ovat Irakin kurdit näytelleet keskeistä osaa kurdien kansallisaatteessa. Muodollisesti kurdeilla on Irakissa ollut itsehallinto, mutta käytännössä Irakin kurdien asema on ollut paljon huonompi kuin esim. Turkissa, sillä Saddam Husseinin Irakissa lupaukset eivät merkinneet mitään. Irakin kurdiväestö onkin kärsinyt kaikkein pahimmat kurdeihin kohdistuneet kansanmurharikokset. Vuonna 1988 Saddam käytti kurdeja vastaan joukkotuhoaseita mm. Anfal-operaatiossa ja Halabjan verilöylyssä, joissa surmattiin jopa 250'000 kurdia. Persianlahden sodan jälkeenkin iskut kurdeja ja shiialaisia vastaan jatkuivat ja vuonna 1991 yli 180'000 ihmistä surmattiin Saddamin vainoissa.
Kurdisissejä merkitsevä sana peshmerga tuli tunnetuksi maineikkaan sissipäällikön Mustafa Barzanin myötä. Hän etsi ensin tukea Yhdysvalloista, mutta kun ei sitä saanut, hän kääntyi Neuvostoliiton puoleen. Barzani vietti vuosia Stalinin vieraana Moskovassa, mutta palattuaan Kurdistaniin hän karisti pian kommunismin yltään ja vastaanotti jälleen tukea kurdien taistelulle arabisosialisteja vastaan Yhdysvalloilta, Turkilta ja Iranin shaahilta. Mustafa Barzanin poika Masud Barzani johtaa nyt Irakin voimakkainta kurdipuoluetta, Kurdistanin demokraattista puoluetta (KDP), jonka uskotaan näyttelevän tärkeää roolia, jos sota syttyy. Kun Mustafa Barzani aikoinaan hylkäsi Saddamia tukemaan asettuneen Moskovan, sosialismissa pitäytyneet kurdit muodostivat kilpailevan puolueen, Kurdistanin isänmaallisen liiton (PUK), jota johtaa nykyisin Jalal Talabani. PUK on ajoittain nojautunut Iraniin.
Persianlahden sodan jälkeen itsenäisestä Kurdistanista tuli melkein totta, sillä KDP ja PUK jakoivat lentokiellon turvin vapautuneen Kurdistanin kahtia – KDP hallitsi pohjoista osaa, PUK eteläistä. USA:n, Britannian ja Ranskan määräämä pohjoinen lentokieltoalue kattaa Arbilin, Suleimanian ja Dohukin läänit, kun taas perinteisistä kurdialueista Kirkuk ja Khanaqin jäivät Irakin hallintaan ja siellä kurdeihin ja turkkilaisiin (turkomaaneihin) kohdistui jatkuvaa terroria. Saddam pyrki karkottamaan erityisesti öljykaupunki Kirkukista sen kurdi- ja turkomaaniväestöä ja asuttamaan tilalle arabeja. Kysymys oli suoranaisesti etnisistä puhdistuksista.
Kurdien perinteisenä ongelmana on ollut keskinäinen eripura. KDP ja PUK jatkoivatkin Persianlahden sodan jälkeen taisteluita toisiaan vastaan lähes tauotta, kunnes ne vihdoin kuluneella viikolla pääsivät sopimukseen yhteisen rintaman avaamisesta Yhdysvaltain tueksi Saddamia vastaan. Tämä voidaan nähdä selvänä signaalina Irakin sisällä olevien Saddamin vastustajien kutsumiseksi aseisiin. KDP:llä ja PUK:lla arvioidaan olevan n. 200'000 miestä aseissa. Aseistuksen on keskimäärin arvioitu olevan heikkoa, mutta ainakin KDP on öljytulojensa avulla pystynyt myös aseistuksen huomattavaan kasvattamiseen Irakin saarron aikana.
Barzani hyötyi Irakin kauppasaarrosta, sillä hän keräsi sievoiset voitot öljykaupasta ja salakuljetuksesta Turkkiin. PUK syyttikin ajoittain KDP:tä siitä, ettei se ollut tosissaan mukana yrityksissä kaataa Saddamin hirmuvalta ja kostaa kurdien kansanmurha. PUK:ta ja Irania lähellä olevat kurditahot ovat levittäneet jopa käsitystä, että Barzani olisi ollut Saddamin liittolainen, mikä kuitenkin on liioittelua, kun kyse on ollut lähinnä pragmaattisista intresseistä. Barzani olisi Saddamin kaatuessa todennäköisesti menettänyt sekä öljytulonsa että Kurdistaninsa itsenäisyyden, koska kansainvälinen yhteisö ei ole ollut suopea ajatukselle Irakin jaosta useampaan valtioon. Virallisesti KDP ja PUK eivät ole vaatineet täyttä itsenäisyyttä Kurdistanille.
Yritykset kaataa Saddam kilpistyivät 90-luvulla siihen, ettei USA:lla ollutkaan poliittista tahtoa Saddamin vastustajien riittävään tukemiseen. Sekä kurdit että arabioppositio ja Bagdadista noussut upseerisalaliitto joutuivat pettymään, kun Washington antoi ensin ymmärtää yhä haluavansa Saddamin kaatamista, mutta viime hetkellä vihreä valo muuttui paniikinomaiseksi jarrutteluksi - irakilaisten liittolaisten hengen kaupalla.
Persianlahden sotaa ei oikeastaan koskaan käyty loppuun: Saddam ja Baath-puolueen diktatuuri jäivät valtaan. Sotaa ei myöskään lopetettu, vaan se jatkui Yhdysvaltain ja Britannian ajoittaisina pommituksina sekä saartona, jota tosin lähes kaikki Irakin naapurimaat sekä mm. Venäjä ja Ranska rikkoivat.
Monet pitävät öljyä syynä sotaan ryhtymiselle. Sama öljy on kuitenkin ollut Irakissa koko ajan ja USA on pikemminkin saartotoimillaan estellyt sen pääsyä markkinoille kuin himoinnut sitä. Öljy onkin Irakin konfliktissa korkeintaan "merkittävässä sivuosassa", ei USA:n tai muidenkaan osapuolten perimmäisenä sotaan lähdön syynä. Öljyn vapautuminen maailmanmarkkinoille voisi laskea öljyn hintaa, mistä Yhdysvallat ja Eurooppa hyötyisivät, mutta korkeasta öljyn hinnasta riippuvaiset Venäjä ja Saudi-Arabia kärsisivät.
Irakin tärkeimmät öljyalueet sijaitsevat valtaapitävän sunniarabivähemmistön asuinalueen ulkopuolella: pohjoisessa kurdien ja turkkilaisten asuttamilla Mosulin ja Kirkukin alueilla sekä etelässä shiialaisten arabien asuttamalla suistoalueella. Mikäli liittouma nyt hyökkää Irakiin viedäkseen loppuun sen, mikä kaksitoista vuotta sitten jäi kesken, sitoutunee se yhä Irakin yhtenäisyyteen ja tuottanee siten pettymyksen kurdeille. Kevät on huono ajankohta kurdien pettämiselle, sillä he ovat tottuneet jatkamaan sissisotaansa ketä tahansa Bagdadissa hallitsevaa vastaan. Kuitenkin Yhdysvallat on kokoamassa kurdeista pohjoisen rintamaa Saddamia vastaan. Mitä kurdeille siis voidaan tarjota ellei Kurdistania?
Ehkäpä Afganistanissa kokeiltua mallia. Monien asiantuntijoiden epäuskonhan herätti syksyllä 2001 Yhdysvaltain johtaman liittouman sitoutuminen tadzhikkivähemmistön johtamaan Pohjoisen liittoon. Osoittautui kuitenkin, että Yhdysvallat oli valinnut liittolaisensa täsmälleen oikein. Afganistanin väestöstä tadzhikkeja on vähemmän kuin Irakin väestöstä kurdeja. Pystyisivätkö kurdit hautaamaan lopullisesti keskinäiset riitansa, jos heille tarjoutuisi mahdollisuus hallita Bagdadissa? Maineikas muslimijohtaja Saladin (Salahuddin), joka aikanaan kukisti ristiretkeläiset, oli hänkin kurdi, vaikka hallitsi pääosin arabeja.
Jotta kurdit voisivat nauttia Irakin valtaväestön luottamusta, tarvittaneen lisäksi Afganistanin Hamid Karzaita vastaava hahmo yhdistämään hajanaista kansakuntaa. Karzai edusti Afganistanissa enemmistönä olevaa pashtuväestöä ja tasapainotti siten tadzhikkien hegemoniaa vapautetussa Kabulissa, mutta toisaalta Karzai oli pienestä popalzai-pashtuheimosta, joten häneltä puuttui sellainen "liian voimakas" suuri taustajoukko, joka olisi herättänyt muiden liiallisen vastustuksen. Irakin tulevan johtajan pitäisi siis olla toisaalta arabi, mutta toisaalta jostain sen verran pienestä viiteryhmästä, että hän pystyy sekä toimimaan yhdessä kurdipuolustusministerin kanssa että nauttimaan ainakin jonkinlaista luottamusta sekä sunnalaisten että shiialaisten arabien parissa.
Irak on brittien siirtomaavallan keinotekoinen luomus, joka ei ole koskaan oikein pysynyt koossa. Tärkeimpänä vaikuttimena Mosulin ja Kirkukin liittämisessä Irakiin oli riistää nämä tärkeät öljyalueet Turkilta. Nyt jotkut uskovatkin, että sotilaallisesti vahva Turkki saattaisi tavoitella Mosulia ja Kirkukia takaisin. Samalla Turkki voisi muodostaa Kurdistanista itselleen protektoraatin: sen joukot ovat jo vuosia toimineet Pohjois-Irakissa eivätkä Irakin kurdit suhtaudu yhtä vihamielisesti Turkkiin kuin äärivasemmistolainen kurdijärjestö PKK. Tästä huolimatta kurdit suhtautuvat Turkin joukkojen tuloon yhtä pelonsekaisesti kuin Turkki ajatukseen kurdivaltiosta Irakissa. Turkin ja kurdien kesken vallitsee yhä syvä luottamuspula, vaikka Turkki on kaikesta huolimatta se valtio, johon Irakin, Iranin ja Syyrian vainotut kurdiväestöt ovat perinteisesti paenneet turvaan.
Kovin todennäköinen Turkin protektoraatti Pohjois-Irakissa ei kuitenkaan ole, sillä Turkin tasavalta on koko historiansa ajan ollut turvallisuuspolitiikassaan hyvin pidättyväinen, joskin kenraali Hüseyin Kivrikoglun toimiessa puolustusvoimain komentajana Turkki etsi aktiivisempaa alueellista roolia. Turkin parlamentin päätös olla hyväksymättä USA:n joukkoja kertoo paitsi Turkin tarpeesta miellyttää suuria EU-maita (Ranskaa ja Saksaa), myös maan perinteisestä varovaisuudesta rajojen ulkopuolisia operaatioita kohtaan. Tammikuun lausunnoissa Mosulin ja Kirkukin suhteen kuitenkin kuultaa geopoliittinen houkutus, jota perustellaan samalla Irakin turkkilaisvähemmistön, turkomaanien, suojelemisella.
Pariisista, Brysselistä ja Berliinistä on ehkä viime aikoina viestitetty Ankaraan hyvinkin ankaraa lahjonnan, uhkailun ja kiristyksen sekasanomaa, jotta Turkki kääntyisi Yhdysvaltoja vastaan ja vaikeuttaisi sodan aloittamista. Ovatko eurooppalaiset kuitenkaan valmiita maksamaan Turkille sen palkkion, jota Turkki eniten kaivannee, kun aika koittaa? Luultavampaa on, että EU alkaa jälleen kerran puhua loukkaavin sanakääntein ja niin pitkillä ja epämääräisillä aikaperspektiiveillä Turkin EU-jäsenyydestä, että Turkin kannattaa jo varhaisessa vaiheessa kääntyä takaisin luotettavammaksi osoittautuneen liittolaisensa Yhdysvaltain puoleen. Yhdysvallat saattaisikin tarjota Turkille protektoraattia Pohjois-Irakista, millaista suvaitsevaisuutta eurooppalaisilta "liittolaisilta", varsinkaan Ranskalta, olisi varmuudella turha odottaa.