main
The Eurasian Politician - May 2003
Anssi Kullberg, 26.4.2003
Moderni Persian valtakunta syntyi vuonna 1501, kun karismaattinen teini-ikäinen shaahi Ismail mullisti koko persialaisen maailman vaatimalla kaikkia alamaisiaan taipumaan islamin shiialaiseen suuntaukseen. Samalla hän perusti Persiaa sittemmin satoja vuosia hallinneen safavidien dynastian. Persian shiialaistuminen merkitsi erään aikakauden loppua: "islamin puutarha" eli islamilainen sivilisaatio, joka 1400-luvulle saakka oli yhtenäisenä maailmana ulottunut Atlantin rannoilta Itä-Intiaan, jakautui pysyvästi. Samoin kuin kristikunta oli jakautunut läntiseen ja itäiseen Rooman jaon myötä, samoin islamin maailma jakautui sunnalaiseen ja shiialaiseen.
Kysymyksessä oli myös uskontoja vanhempi kulttuuriperintö: Eurooppa jakautui kirkon myötä myös roomalaiseen ja kreikkalaiseen, islamin maailma taas arabialaiseen ja persialaiseen. Tämä kielellis-kulttuurinen maailmojen ero on usein osoittautunut uskontulkintoja väkevämmäksi, kuten esimerkiksi ortodoksisen Romanian poliittinen kehitys nationalismin myötä sekä Iranin epäonnistuminen Irakin shiialaisten arabien mobilisoimisessa Irakin-Iranin sodassa ovat osoittaneet.
Persian shiialaistuminen aiheutti kuitenkin myös persialaisen maailman jakautumisen, kun vanhojen ydinalueiden välille muodostui kulttuuriraja erottamaan nykyistä Irania sunnalaisuudessa pysyneistä Turkestanista, Afganistanista ja Intiasta. Niinpä Keski- ja Etelä-Aasiassa hallitsi 1500-luvulta lähtien kolme kilpailevaa muslimi-imperiumia, joissa kaikissa uskontona oli islam, sivistyskielenä persia, mutta joissa hallitseva sotilasluokka oli turkkilaisia: safavidien Persia, uzbekkilaisten shaibanien Turkestan, ja mogulien Intia. Lännessä näiden alueita rajasi osmanien Turkki, joka kuitenkin erottautui Sisä-Aasian imperiaalisesta kilpailusta omaksumalla valloittamansa Bysantin paikan ja pyrkimällä uudeksi Roomaksi, välimerelliseksi imperiumiksi. Qasr-e Shirinin rauhassa 1639 sovittiin Turkin ja Iranin maaraja, joka siitä asti säilyneenä on yksi maailman vanhimpia ja vakaimpia rajoja.
Kun eurooppalaisten mahti kasvoi ja merenkulku korvasi tärkeydessä silkkitien kauppareitit, euraasialaiset imperiumit heikentyivät, hajosivat ja joutuivat lopulta siirtomaavalloituksen uhreiksi. Perusasetelmia tämä ei kuitenkaan muuttanut: 1800-luvulla Venäjä valloitti shaibanilaiset Buharan, Khivan ja Kokandin kaanikunnat Turkestanissa, kun taas brittiläinen imperiumi liitti itseensä mogulien Intian alueet. Persia kuitenkin vältti tämän kohtalon ja säilytti imperiaalisen itsenäisyytensä, vaikka Venäjä alistikin Persian vasallikseen vallattuaan Persialta ensin Dagestanin ja Pohjois-Azerbaidzhanin (nykyisen Azerbaidzhanin tasavallan). Afganistanista tuli puskurivaltio ja taistelukenttä brittiläisen ja venäläisten "suuressa pelissä" Aasian herruudesta.
Brittien imperiumi kärsi tappion ja hajosi lopulta ja koska britit olivat entistä mogulien imperiumia hallitakseen nostaneet valtaan hinduväestön, uskonnollinen konflikti jakoi perinnön Intiaan ja Pakistaniin. Venäjän imperiumin paikan taas oli ottanut Neuvostoliitto, joka pyrki käyttämään Kaukasiaa ja Keski-Aasiaa astinlautoina etelälaajentumiseen "lämpimäin merten ääreen". Stalin yritti valloittaa lisää alueita Turkilta ja Iranilta ja Iranin Azerbaidzhan olikin neuvostojoukkojen miehittämänä. Joukot kuitenkin vetäytyivät toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Afganistaniin neuvostoarmeija hyökkäsi vuonna 1979, astuen kuitenkin samalla ansaan, jossa brittien tilalle astuneet amerikkalaiset lopulta käänsivät "suuren pelin" taas lännen voitoksi, kun Neuvostoliitto lopulta hajosi.
Persia osoittautui jälleen yllätystekijäksi. Ensin venäläismielinen vanhoillinen dynastia kukistettiin Reza Pahlavin sotilasvallankaappauksessa ja hänen poikansa shaahi Mohammed Reza Pahlavi pyrki seuraamaan Kemal Atatürkin myötä täydellisesti uudistuneen Turkin tiellä modernisaatioon. Persia nimettiin uudelleen Iraniksi, "arjalaisten maaksi". Vuonna 1979 länsimielinen shaahi kuitenkin kukistettiin islamilaisessa vallankumouksessa, jossa Iraniin perustettiin islamistinen shiialainen teokratia. Ajatollah Ruhollah Khomeini mullisti entisen geopoliittisen ajattelun kääntämällä katseen kokonaan länteen ja etelään, "suurta saatanaa" Yhdysvaltoja vastaan.
Vaikka naapurimaa Irakin arabisosialistinen diktaattori Saddam Hussein oli Neuvostoliiton lähin liittolainen alueella, Yhdysvallat tuki sitä sodassa Irania vastaan, koska pelkäsi niin paljon Iranin islamilaisen vallankumouksen leviämistä. Khomeini uhosikin, että "tie Jerusalemiin käy Kerbalan kautta". Vastaavasti Neuvostoliitto asettui Iranin tueksi ja KGB:n ohjaamat terroristijärjestöt muuttivat Bagdadista Teheraniin, Damaskokseen ja Bekaan laaksoon Libanoniin. Saddamin oikku oli kuitenkin lyhytaikainen, koska tuhoisan sodan jälkeen hän palasi Moskovan liittolaiseksi.
Iranin pappisvalta koki suuren shokin, kun Neuvostoliitto hajosi vuosina 1989-1992. Iran vastusti uusien islamilaisten maiden itsenäistymistä ja koki erityiseksi uhaksi sen, että Azerbaidzhanin presidentti Ebülfez Elchibey ja Tshetshenian itsenäisyysmieliset pyrkivät Turkin mallin mukaisiin maallisiin valtioihin. Samoin Afganistanissa Irania hirvitti, että vallan saivat Yhdysvaltain tukea nauttineet maltilliset islamilaiset konservatiivit, joiden näkökanta kaukasialaisten tavoin oli kansallismielinen - ei islamistis-internationalistinen.
Niinpä Iran asettuikin johdonmukaisesti Venäjän tueksi aseistamaan entisten kommunistien johtamia islamistisia kapinaliikkeitä sekä Afganistanissa että Kaukasiassa. Afganistanin maanpakoon joutunut lännenvastainen islamistijohtaja Gulbuddin Hekmatyar toimi Iranista käsin edistäen Venäjän tiedustelupalvelun organisoimaa vallankaappausta Azerbaidzhanissa, jossa KGB:n kenraali Haidar Alijev syrjäytti turkkilaismielisen Elchibeyn. Hekmatyarin joukoissa taistelleet afgaanikommunistit muodostivat sittemmin Talibanin sotilasvoiman. Talibanin tärkein asetoimittaja oli venäläinen asekauppias ja entinen KGB:n majuri Viktor But.
Alijeviä on usein pidetty Turkkia vastaan suunnatun äärivasemmistolaisen kurdiliikkeen PKK:n terroristitoiminnan kummisetänä, joskin myös toinen KGB:n kenraali, armenialainen Karen Brutents, on PKK:n kummisetänä mainittu. Kun Turkki saavutti voittoja taistelussa PKK:ta vastaan, pidätti järjestön johtajan Abdullah Öcalanin maaliskuussa 2000 ja lakkautti sittemmin poikkeustilan viimeisissäkin lääneissä, PKK:n terroristitoiminta siirtyi lähes kokonaan Irakin suojiin.
Kun Saddamin kukistuminen kävi selväksi, länsimieliset kurdipuolueet KDP ja PUK etenivät Pohjois-Irakissa ja kurditerroristit oli evakuoitava Syyriaan ja Iraniin. Iranin kautta heitä on siirtynyt sekä Armenian miehittämään Karabahiin että useita satoja "kummisedän" suojiin Bakuun, josta he pyrkivät siirtymään länteen.
Yhdysvaltain katse kohdistuu Irakista nyt kahteen naapurimaahan, Iraniin ja Syyriaan. Molemmat ovat tunnetusti toimineet terrorismin tukijoina ja ovat Venäjän liittolaisia alueella. Kuvaavaa onkin, että Venäjä, joka rikkoi estoitta Irakin saartoa, estää nyt veto-oikeudellaan Irakin saarron purkamisen YK:n turvallisuusneuvostossa. Samalla kun Saddamin valtaeliitin jälkiä yritetään seurata Syyriaan, tulee Yhdysvallat kiinnittämään lisääntyvää huomiota Iraniin, jossa etenkin nuori väestö vastustaa avoimesti pappisdiktatuuria.
Iranin oma Gorbatshov, uudistusmielinen presidentti Mohammed Khatami, ei kuitenkaan johda Irania, sillä kaikki voimaministeriöt ja turvallisuuspalvelut ovat maan todellisen johtajan, ajatollah Ali Khamenein käsissä. Turhautuminen Khatamin heikkouteen onkin kasvanut viime vuosina tasaisesti. Iranissa odotetaan sankarijohtajaa uudelle vallankumoukselle eikä ole mahdotonta, että sellainen nousisi Pahlavin tavoin jälleen sotilaspiireistä, samaan tapaan kuin Pakistanissa kenraali Pervez Musharraf syrjäytti islamistisen hallituksen.
Katse kiinnittyy Iranin suureen turkkilaisväestöön eli azerbaidzhanilaisiin, joita on Iranin Azerbaidzhanissa enemmän kuin itsenäistyneessä entisessä neuvostotasavallassa. Iranin kerrotaan usein olleen huolissaan azerbaidzhanilaisten mahdollisista separatistisista pyrkimyksistä Kaukasian maiden esimerkkiä seuraten, mutta tosiasiassa suurempi voima kansallismielisten azerbaidzhanilaisten keskuudessa ei pyri itsenäiseen Etelä-Azerbaidzhaniin saati liittymiseen korruptoituneeksi nähtyyn Alijevin diktatuuriin pohjoisessa. Samoin kuin Irakin kurdit ja Afganistanin tadzhikit, Iranin azerbaidzhanilaiset saattavat muodostaa voimakkaan länsimielisen sotilasvoiman.
Yhdysvallat tuskin voisi hyökätä Iraniin samoin kuin Irakissa tehtiin, eikä tällainen hyökkäys palvelisi tarkoitustaankaan. Sen sijaan vallankumous, johon Iranin nouseva nuoriso lähtee mukaan, sopisi Yhdysvalloille mitä parhaiten, sillä länsimielisen shaahin johtama Iran sekulaarin Turkin ja Musharrafin Pakistanin välillä varmistaisi koko Aasian eteläreunan turvallisuuden ja patoaisi Persianlahden arabimaiden radikaalien islamistien muodostamaa uhkaa. Venäjä puolestaan pyrkii pelaamaan islamisteja sekä Yhdysvaltoja että islamilaisen maailman kansallismielisiä voimia vastaan. Iran ja Venäjä tukevat radikaalia islamismia, Yhdysvallat taas voi saada tuekseen kansallismielisiä ja konservatiivisia muslimeja.