main
The Eurasian Politician - April 2003
Anssi Kullberg, 7.4.2003
Tätä kirjoittaessani brittiläiset joukot ovat saaneet Basran pääosin hallintaansa ja yhdysvaltalaiset panssarivaunut ajelevat ympäri Bagdadin keskustaa. On sopiva hetki analysoida sitä, kuinka eri tahojen odotukset ja toiveet ovat toteutuneet Irakin sodassa.
Amerikkalaiset kohtasivat Irakissa kaksi pääasiallista ikävää yllätystä, joista kummankaan ei olisi pitänyt olla yllätys.
Ensinnäkin Irakin armeijan aseistus näytti olevan paljon parempaa ja moitteettomasti huollettua kuin oli odotettu pitkän asevientikiellon jälkeen. Syykin oli selvä: suuri joukko valtioita - mukaanlukien sotaa arvostelleet Venäjä ja Ranska - olivat estoitta rikkoneet Irakin saartoa koko kahdentoista vuoden ajan. Kun Irak tuhosi upouusilla venäläisillä ohjuksilla useita amerikkalaisia panssarivaunuja, amerikkalaisten on ollut pakko kohdata tosiasiat Bushin ja Putinin "hymyjen politiikan" takana. Venäjä on koko 1990- ja 2000-lukujen ajan myynyt aseita kaikille niille tahoille, jotka ilmoittavat avoimesti olevansa Yhdysvaltoja vastaan. Irakiin venäläisaseistus lienee toimitettu pääosin Syyrian kautta.
Seurauksena on väistämättä ollut Yhdysvaltain ja Venäjän suhteiden viileneminen, jollaista ei pitkään haluttu näyttää ainakaan ulospäin, vaikka kitkaa syntyikin jatkuvasti niin Venäjän ydinteknologia- ja asetoimituksista Iraniin, Venäjän toiminnasta Tshetsheniassa ja Georgiassa kuin myös NATO:n laajenemisesta, Yhdysvaltain ohjuskilpihankkeesta ja tuesta itsenäisempää linjaa etsineille IVY-maille Georgialle, Azerbaidzhanille ja Ukrainalle. Venäjä tuskin haluaa myöskään luovuttaa Moskovassa piileskeleviä serbijohtajia, joita epäillään Jugoslavian presidentti Ivan Stambulicin ja länsimielisen Serbian pääministeri Zoran Djindjicin murhista.
Venäjä on myös taitavasti hyödyntänyt Yhdysvaltain ja sen eurooppalaisten liittolaisten skismaa Ranskan, Saksan ja Belgian kanssa, pyrkien vaikuttamaan EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehitykseen omien etujensa mukaisesti, atlanttisia ja välieurooppalaisia etuja vastaan. Moskovalle Euroopan hajaannus on tervetullut sauma vaikuttaa. Venäjällä onkin jo vuosia puhuttu Chiracista ja Schröderistä "Euroopan johtajina", joiden on haluttu nähdä myötäilevän Putinia.
Pelättävissä on, että kun Yhdysvallat Irakin sodan jälkeen pyrkii jälleen parantamaan Venäjän-suhteitaan, Venäjä kiristää tilanteella itselleen etuja Kaukasian suunnalla. Tshetsheniassa on jo lännessä vaiettu niin pitkälle, että Venäjällä ei ole mitään uutta voitettavissa länneltä siellä; sen sijaan Georgian ja Azerbaidzhanin vakaus saattaa taas piakkoin olla vaakalaudalla.
Toinen ikävä yllätys, joka amerikkalaisten olisi pitänyt aavistaa, on ollut se, että liittoutuneiden joukkoja ei Irakissa tervehdittykään kukkasin ja ylistyksin. Useimpien irakilaisten Saddamin vastustajien silmissä Yhdysvallat tekikin pahimman virheensä jo kaksitoista vuotta sitten, kun se ei vienyt Persianlahden sotaa loppuun saakka. Sekä etelän shiialaisten että pohjoisen kurdien on ollut vaikea luottaa Yhdysvaltoihin nyt, kun Yhdysvallat petti sille asetetut odotukset sekä vuonna 1991 että 1990-luvun puolivälissä. Silloin poliittinen tahto ei riittänyt Saddamin vallan kukistamiseen asti, ja irakilaiset liittolaiset maksoivat vetäytymisestä hirvittävän hinnan.
Sekä kurdien että shiialaisten pahin pelko onkin, että Euroopassa marssivien rauhanaktivistien vaatimus toteutuu: että Yhdysvallat lopettaa taas sodan kesken. Samaa pelkoa esiintyi Afganistanissakin siihen asti, kunnes Taliban yllättäen luhistui muutamissa päivissä. Irakissakin shiiat ja kurdit ovat olleet pikemminkin passiivisia kuin vihamielisiä liittoutumaa kohtaan. On odotettu ja katsottu, mitä tuleman pitää. On haluttu olla varmoja siitä, että amerikkalaiset todella hoitaisivat homman loppuun saakka, ennen kuin vastarintaan on avoimesti lähdetty.
Todennäköisesti liittouman viimeaikaiset näyttöluonteiset operaatiot Bagdadissa palvelivatkin juuri psykologista sodankäyntiä. Uutiset kertovat nyt, että Basrassa on jo Saddamin kukistumisesta iloitsevia väkijoukkoja, jotka uskaltavat tulla ulos kaduille brittejä tervehtimään. Iranin uutistoimisto puolestaan on kertonut siviilien ja Saddamin joukkojen välisistä taisteluista Bagdadissa.
Tiedotusvälineissä paljon toisteltua väitettä irakilaisjoukkojen "yllättävän" kiivaasta vastarinnasta on ollut vaikea osoittaa toteen. Kovin kiivasta ei sotilaallinen vastarinta ole voinut olla, kun amerikkalaisjoukot ovat menettäneet vasta 60 miestä ja näistäkin suurimman osan erilaisissa onnettomuuksissa ja "sodan kitkassa". Pikemminkin kyse on ollut tiedotusvälineiden ylimitoitetuista salamasodan odotuksista, ikään kuin Irakin massiivinen armeija ja turvallisuuskoneisto eivät tarjoaisi minkäänlaista vastusta hyökkääjille.
Samoin kyse on hyökkäyksen "hidastumisessa" ollut liittouman harkitusta varovaisuudesta ja tappioiden välttämisestä. Suuria kaupunkeja ei ole haluttu ottaa hallintaan väkisin, koska silloin suuria siviilitappioita olisi mahdotonta välttää. Sen sijaan kaupungit on piiritetty ja samalla on toivottu, että vastarinta niissä murtuisi, kun kävisi selväksi Saddamin sotavoiman luhistuminen koko Irakissa. Tällöin kaupunkeihin voitaisiin ehkä marssia lopulta verettömästi - ja näytellä uutisyleisölle niitä kukkien kanssa tervehtiviä vapautettuja siviilejä...