main
The Eurasian Politician - February 2003
Anssi Kullberg, 8.2.2003
Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell esitti viime viikolla YK:n turvallisuusneuvostolle perusteita Irakia vastaan. Saddam Husseinin diktatuurin julmuutta ei demokratian ja vapauden ystäville tarvitse enää perustella; sen on Saddamin tyrannia tehnyt itse kyllin selväksi. Irak käytti kemiallisia ja biologisia aseita mielettömässä sodassaan Irania vastaan, Yhdysvaltain hiljaisella tuella, ja sittemmin Neuvostoliiton leiriin siirryttyään suuntasi aseet omaa kansaansa vastaan. Lopulta hyökkäys naapurimaa Kuwaitiin aloitti ensimmäisen Persianlahden sodan.
Yksin pahamaineisessa Anfal-operaatiossa puolen vuoden sisällä surmattiin satojatuhansia kurdeja ja Saddamin hallinnon kansanmurha kurdeja vastaan on jatkunut ajoittaisesti ensimmäiseen Persianlahden sotaan asti. Sen myötä syntynyt lentokieltoalue toi Irakin Kurdistanille käytännössä de facto itsenäisen aseman, joskin kurdivaltio on ollut jakautuneena kahden merkittävimmän kurdipuolueen KDP:n ja PUK:n jakamiin reviireihin. Kurdien lisäksi Saddamin uhrina oli Irakin shiialainen enemmistö etelässä. Kansanmurhaa ryyditettiin ekologisella katastrofilla Eufratin ja Tigriin suoalueita tuhoamalla. Hyvin pitkään läntinen maailma kuitenkin pidättäytyi kauppasaartoa lujemmista toimista Irakia vastaan, samoin kuin se menetteli aiemmin toisen kansanmurhiin syyllistyneen diktatuurin, Slobodan Milosevicin Jugoslavian suhteen. Irakin vastaisen sodanuhan ajoitus sijoittuu aikaan, jolloin Jugoslavia valtiona on viimeinkin painunut historiaan.
Irakin merkittävin terroristikoneisto on Saddamin hallinnon oma valtioterrori, salainen poliisi Mukhabarat ja ne hirmuvallan välineet, joilla pieni Tikritin klaani Bagdadista käsin hallitsee heterogeenistä valtakuntaansa. Saddamin syntymäpäivänä pari vuotta sitten hänen poikansa lahjoitti isälleen lahjaksi oman terroristijärjestön – symbolisesti Jerusalemin valloittamiseksi nimetyn.
Vaikka nykyinen sodanuhka Irakia vastaan lepääkin ensisijaisesti joukkotuhoaseiden ja oletettavan aggressiivisen käyttövalmiuden varassa, oma osansa Irakin vastaisen rintaman aikaansaamisessa on myös perusteluilla, jotka pohjaavat Saddam Husseinin hallinnon terroristiyhteyksiin. Mitään uutta asiassa ei pitäisi olla, vaikka Euroopassa vallitsevista sodanvastaisista mielialoista katsoen Powellin vakuuttelut olisivatkin vakuuttaneet tarkoitushakuisilta ja liioitelluilta. Jo vuosikymmeniä on ollut hyvin ja laajalti tiedetty tosiasia, että molemmat Lähi-idän arabisosialististen Baath-puolueiden johtamat diktatuurit – Irak ja Syyria – ovat toimineet alueen johtavina terrorismin tukijoina. Perinteitä voi etsiä niin äärioikeistoon luettujen Muslimiveljien kuin äärivasemmistolaisten PFLP:n ja Abu Nidalin järjestönkin piiristä.
Eri asia on se, kuinka vankat yhteydet Baath-hallituksilla on ollut ns. salafilaisiin terroristijärjestöihin, joiden verkostoja on hiljattain niputettu yhteisen otsikon Al-Qaida alle, verkoston keulakuvan, saudiarabialaisen Usama bin Ladinin tehtyä järjestön tunnetuksi kaikkialla maailmassa syyskuun 2001 terrori-iskuillaan Yhdysvaltoja vastaan. Powellkin mainitsi kriitikkojen väittävän, ettei sosialistinen ja maallinen Irakin diktatuuri voisi veljeillä Al-Qaidan fundamentalistien kanssa. Powellin mukaan voi. Samaa tuntuu todistavan kaikki näyttö Al-Qaidan rakenteesta: järjestö on ameebamainen löyhä verkosto, joka kattaa kiihkoilijoita ja terroristeja hyvinkin eri islamin koulukunnista, jotka aiemmin eivät ole voineet sietää toisiaan.
Näyttää siltä, että Al-Qaidan synnytti sangen hiljattain – 1990-luvun puolessavälissä – kylmän sodan jälkeinen tilanne, jossa kaksi aiemmin hyvin erilaista terroristisen perinteen viiteryhmää löysi toisensa, jäätyään ideologisesti kodittomiksi. Rahoituskanavat ja keulakuvan toivat ensisijaisesti konservatiivisten arabimaiden radikaalissa oppositiossa vaikuttavat ääriryhmät. Toimintatavat ja globaali agenda puolestaan periytyivät Neuvostoliiton 1970-80-luvulla tukemista Lähi-idän marxilaisista ääriryhmistä. Afganistanin oppimattoman Taliban-liikkeen kaappaaminen bulvaaniksi oli lähinnä taitava savuverho ytimeltään tiukasti arabikeskeiselle verkostolle.
Ruotsalainen terrorismin tutkija Michael Fredholm onkin luonnehtinut salafilaisuutta pikemminkin poliittiseksi näkökulmaksi islamiin kuin koulukunnaksi, minkä vuoksi verkosto voi yhdistää uskonnollisista opinkappaleista riippumatta kaikkia terroristeja, joita yhdistää yhteinen viha Yhdysvaltoja vastaan. Niinpä Al-Qaidan yhteydet ulottuvatkin paitsi hyvin erilaisiin islamilaisiin terroristisoluihin, myös asekaupan ja rahoitustoiminnan myötä täysin epäislamilaisillekin terrorismin ja rikollisuuden aloille. Sen sijaan Al-Qaidaa ei välttämättä kannata jäljittää sellaisiin liikkeisiin, jotka suuntautuvat jotain muuta valtiota kuin Yhdysvaltoja tai sen liittolaisia vastaan. Esim. Venäjää tai Kiinaa vastaan toimivilla separatisteilla on hyvin vähän yhteisiä poliittisia päämääriä Al-Qaidan kanssa – yhteyksiä löytyy korkeintaan "bisneksestä", esim. asekaupasta, jossa Al-Qaidan lonkeroiden väitetään ulottuvan Kolumbian FARC:iin ja Pohjois-Irlannin Real IRA:han saakka.
Irakin diktatuuri on kokenut ja - halusimme sen myöntää tai emme - myös tehokkaaksi ja pitkäaikaiseksi osoittautunut. On naiivia kuvitella, että se syyllistyisi yhtä suoriin ja ilmeisiin typeryyksiin kuin Afganistanin Taliban-liike, joka suojeli Al-Qaidaa julkisesti ja syöksi siten itsensä tuhoon "vierainaan" olevien arabiterroristien vuoksi. On turha odottaa, että Saddamilta löytyisi vaikkapa asetarkastuksissa suoria todisteita, jotka linkittäisivät hänet Al-Qaidaan, vaikka Saddam onkin avoimesti tukenut bin Ladinin tavoitteita ja terrori-iskuja. Asiantuntijat uskovat kuitenkin, etteivät Irakin kytkökset Al-Qaidaan rajaudu vain sairaalahoitoa Bagdadissa saavaan Abu Musab al-Zarqawiin, kuten sodanvastustajat ovat ivallisesti väittäneet. Al-Qaida toimi tunnetusti Irakissa jo vuonna 2001 nimellä Jund al-Islam, joka vaihtoi nimekseen Ansar al-Islam vuonna 2002.
Tshekin tiedustelupalvelu raportoi vuonna 2001, että irakilainen vakooja nimeltä Samir Al-Ani tapaili Prahassa syyskuun 11. päivän itsemurhaiskujen ryhmänjohtajaa, egyptiläistä Muhammad Attaa. Sittemmin Yhdysvallat kuitenkin kiisti uskovansa tähän, koska vuonna 2001 ei ilmeisesti ollut vielä poliittista tahtoa Irakin yhdistämiseen Al-Qaidaan. Tshekitkin ovat soutaneet ja huovanneet alkuperäisten Al-Ania koskevien syytöstensä kanssa – varmaa kuitenkin on, että Al-Ani karkotettiin Tshekistä vakoilusta syytettynä. Voi olla sattumaa, että Suomessa laittomasta asetarpeiden toimittamisesta Irakiin epäilty irakilaissyntyinen mies on nimeltään Tariq Al-Ani.
Oli miten oli, vaikkei mitään nimenomaisia kytköksiä Irakin hallituksen ja Usama bin Ladinin saati syyskuun 11. päivän itsemurhalentäjien välillä voitaisikaan todistaa, yhtä mieltä voitaneen olla siitä, että Irak on vuosikaudet ollut terrorismia lietsova valtio.
Suurimpana uhkana Irakin sodan ympärillä tulisikin nähdä ne poliittiset lehmänkaupat, joihin Yhdysvallat saattaa liittolaisineen alentua mielistelläkseen vastahakoisten "kumppanien" asenteita Irakin-operaation puolelle. Hälyttävänä merkkinä tällaisesta olivat Powellin puheissa rinnastukset Irakin ja Georgian välillä. Georgia on kristitty maa – ja sen tshetsheenivähemmistön, kistien, asuttama Pankisin sola on niin suppea ja siellä ovat niin vahvasti läsnä sekä Georgian, Venäjän että Yhdysvaltainkin tiedustelut, että Georgiasta on vaikea löytää mitään "Al-Qaidan pesäpaikkaa" – ellei niitä sitten etsitä Venäjän tuella ylläpidetyistä separatistilohkeamista Abhasiasta tai Etelä-Ossetiasta. Joidenkin ennusteiden mukaan Yhdysvallat antaisi Venäjälle "tappoluvan" ehkä Georgiassa mutta vähintään Tshetsheniassa korvaukseksi vastustamattomuudesta Irakin sodassa. Epäilemättä Venäjä (samoin kuin Ranskakin) kärkkyy silti taattua osuutta myös vapautetun Irakin öljymarkkinoista. Irakin saarto on ollut saartoa rikkoneelle Venäjälle todellinen kultakaivos.
Yhdysvalloilla on myös intressinsä Kaukoidässä, jossa Kiina epäilemättä toivoisi vastustamattomuutensa hintana myönnytyksiä Taiwanin ja Korean suhteen - Sinkiangissa ja Tiibetissä se on käytännössä jo saanut kaikki mahdolliset myönnytykset. Pohjois-Korea olisikin saattanut voida hyödyntää armonaikaansa Irakin kriisin ajan, ellei se olisi hölmöyksissään julistanut omankädenoikeuden "ennaltaehkäiseviin sotatoimiin Yhdysvaltoja vastaan".
Eräs mielenkiintoisimmista Irakin sodan jälkipuinnin kysymyksistä koskee vaikutuksia Iraniin, jonka senkin George W. Bush luki "pahuuden akselille" kuuluvaksi maaksi ja joka tunnetusti on toiminut terrorismin tukimaana. Iran on monessa suhteessa Irakille vastakkainen – se on imperiumina paljon vakaammalla pohjalla kuin keinotekoinen Irak, sen vihamielinen regiimi ei ole Irakin tavoin maallinen vaan uskonnollinen, ja vastaavasti Iranissa on olemassa voimakas ja maallissävytteinen, suhteellisen länsimielinenkin, oppositio vastapainona pappisvallan hallitsemille turvallisuuskoneistoille. Iran saattaa olla vähitellen kypsymässä muutostilaan ja Irakin vapautuminen Saddamin diktatuurista saattaisi olla yksi katalysaattori, joka auttaisi iranilaisia murentamaan oman jo kyllästymiseen asti amerikkalaisvihaa ja uskonnollista fanatismia saarnanneen tyranniansa. Turkin, Pakistanin tai Iranin aiempien esimerkkien mukaista sotilaspiireistä nousevaa reformistista vallankumousta ei pidä pitää aivan mahdottomana Iranin lähitulevaisuudessa.
Päivitetty 18.2.2003